VIII.

Feodor Ivanitsch Lavretski (meidän täytyy pyytää lukijalta lupaa

hetkeksi katkaistaksemme kertomuksen juoksua) oli syntyisin

vanhasta aatelissuvusta. Lavretski suvun kanta-isä oli muuttanut

Preussista Wasili Synkeän ruhtinaskuntaan, jossa hän sai _kaksisataa

tschetvertiä maata_ Beshetskin ylängössä. Monet hänen jälkeläisistään

olivat kaikenlaisissa viroissa, palvellen ruhtinaita kuuluisina

henkilöinä kaukaisissa maakunnissa, mutta ei yksikään heistä kohonnut

keskinkertaista korkeampaan virkaan, eikä kukaan heistä ollut suuresti

rikastunut. Rikkain ja huomattavin Lavretskeista oli Feodor Ivanitschin

iso-isän isä. Andrei, hyvin julma, hävytön, viisas ja kavala mies.

Vielä tähän päivään saakka tietää taru kertoa hänen omankäden

oikeuksistaan, raivoisista oikuistaan, mielettömästä autiudestaan

ja loppumattomista uhrauksistaan. Hän oli paksu vartaloltaan, suuri

kasvultaan, kasvonsa olivat mustanverevät, parrattomat ja uneliaat,

haastaissa kieli sorahteli; mutta mitä hiljemmin hän puhui, sitä

enemmän hänen ympärillään vavistiin. Vaimonkin hän oli löytänyt

itselleen oiva-parin. Pulleasilmäinen, kaarevanenäinen, pyöreä,

keltakasvoinen, syntyisin mustalainen, riitaisa ja kostonhimoinen,

ei mistään kohden huonompi miestään ja, vaikka tämä oli vähällä

tappaa hänet, riitelivät he aina. Hän kuoli ennen miestään. Andrein

poika Pietari, Feodorin iso-isä, ei ollut isänsä kaltainen: hän

oli yksinkertainen aronherra, jokseenkin lellitelty, ärjyjä ja

komentaja, äreä, mutta ei vihainen, vieraanvarainen ja koirain

suosija. Hänellä oli yli kolmenkymmenen vuoden ikää, kun peri isältään

kaksituhatta sielua hyvässä kunnossa, vaan häneltä ne olivat pian

menneet, hän antoi liiaksi suuren vallan väelleen ja osaksi hän myös

möi omaisuutensa. Niin kuin torakoita alkoi ryömiä joka haaralta

tuttuja ja tuntemattomia pikku herroja hänen avaroihin, lämpöisiin

ja epäsiisteihin huoneisinsa. Kaikki nämä söivät mitä saivat, mutta

vatsan täydeltä, joivat itsensä päihdyksiin saakka ja korjasivat

pois luunsa, suun täydeltä ylistellen ja kiittäen hyvänluontoista

isäntää: eikä tämäkään, kun sattui olemaan huonolla tuulella, ollut

vuorostansa ylistelemättä vieraitaan — lurjuksiksi ja vieraan tavaran

ahmaajiksi; vaan heitä hän taas ikävöi. Vaimo Pietari Andreitschilla

oli hyvänsävyinen; hän oli nainut tämän naapuriperheestä, isänsä

tahdon mukaan, ja sen nimi oli Anna Pavlovna. Hän ei sekoittanut

itseänsä minkäänlaisiin asioihin, otti sydämellisesti vastaan vieraita

ja rakasti itsekin ajaa ulkona, vaikka puuteroiminen, hänen omien

sanojensa mukaan, oli hänestä pahempi kuolemaa. Pannaan sinulle,

kertoi hän vanhuudessaan, tappura päähän, hiukset su’itaan ylöspäin,

talilla voidellaan, jauhoilla tahrataan, rautaisia neuloja pistetään,

— niin että sittemmin ei tahdo pestenkään puhtaaksi tulla; mutta

ilman niitä älä menekään vieraisiin — loukkautuvat, — mokoma vaiva!

Hän rakasti ratsastamista, oli valmis korttia pelaamaan aamusta

iltaan, ja peitteli aina käsillään, jos miehensä sattui lähestymään

korttipöytää, kirjoittamansa kopekan voitot, mutta kaikki rahansa

ja omaisuutensa oli hän antanut hänelle ehdottomasti käytettäväksi.

Heillä oli kaksi lasta: poika Ivan, Féodorin isä, ja tytär Glafira.

ivan oli kasvatettavana eräällä vanhalla, rikkaalla tätillä, ruhtinatar

Kubenskilla; tämä oli määrännyt hänet perillisekseen (eipä isä muutoin

olisi poikaansa hänelle antanutkaan), vaatetti hänen niin kuin nuken,

piti häntä varten kaikenlaisia opettajia, valitsi hänelle hoitajaksi

entisen ranskalaisen apotin, Jean-Jaeques Rousseaun oppilaan erään mr

Courtin de Vaucelles’n, sukkelan ja sivistyneen onnen-etsiän, — oikein,

kuten hänen itsensä oli tapana sanoa, _fine fleur_ siirtolaisen,

— ja lopetti tämän kaiken sillä, että meni naimisiin tälle _fine

fleurille_, vähää vailla 70:n vuotisena, siirtäen kaiken omaisuutensa

hänelle ja vähän sen jälkeen posket maalattuina, aivan vajonneena

à la Richelieu ambra löyhkään, neekeripalvelijain, hienojalkaisten

koirien ja suurinokkaisten papukaijain ympäröimänä, kuoli Ludvig

XV aikaiseen silkkisohvaan, Petito’n tekemä emaljoitu nuuskaraha

kädessään; hän kuoli miehensä hylkäämänä; varova herra Kurten katsoi

parhaaksi siirtyä Pariisiin ruhtinattaren rahojen kanssa. Ivanilla

oli vasta kahdeskymmenes vuosi kun tämä odottamaton isku — (me emme

tällä tarkoita ruhtinattaren kuolemaa, vaan hänen avioliittoaan) —

kohtasi häntä; hän ei tahtonut enään jäädä tätinsä taloon, jossa,

hän rikkaasta perillisestä oli äkkiä muuttunut elätiksi; Pietarin

seurapiiri, jossa hän oli kasvanut, sulkeutui hänen edessään; ruveta

palvelemaan vaikeissa ja epätietoisissa, alhaisissa viroissa, oli

hänestä vastenmielistä (kaikki tämä tapahtui Aleksanderin ensimäisinä

hallitusvuosina); hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin siirtyä

maalle isänsä luo. Likaiselta, köyhältä, kehnolta näytti hänestä

syntymäkotinsa; maaelämän hiljaisuus ja synkkyys loukkasi häntä joka

askeleella; kaiho kalvoi häntä; senpätähden talossa kaikki, paitse

äitiä, katsoivat karsaasti häneen. Isästä ei ollut mieleen hänen

pääkaupungin käytöksensä, vaatetuksensa, hännystakkinsa, kirjansa,

flöitinsä, hänen puhtautensa, ne inhoittivat häntä, jonka tähden

hän aina torui ja moitti poikaansa. — "Täällä ei mikään ole hänen

mielensä mukaan", oli hänen tapana sanoa, "syödessä koneilee, ei

ruoka maita, palvelusväen löyhkää, ahdasta, ilmaa ei voi kärsiä,

humalikasta ei siedä nähdä, et saa tapella hänen läsnä ollessaan, ei

tahdo palvella: heikko näet on terveydeltään; äh, millainen mamselli!

Kaikki vaan on siitä, kun Voltteri istuu päässä." Ukko ei kärsiä voinut

Voltairea ja vielä vähemmin .. jumalankieltäjätä Diderotia, vaikka ei

itse ollut riviäkään lukenut heidän kirjoituksistaan. Eikä Pietari

Andreitsch hairahtunutkaan: sillä. Diderot ja Voltaire istuivat hänen

poikansa päässä, eikä ainoastaan he yksin, vaan Rousseau, Reguar,

Helvetius sekä paljon muitakin heidän kaltaisiansa kirjailijoita —

mutta ainoastaan vaan päässä. Entinen Ivan Petrovitschin opettaja,

virasta eronnut apotti ja ensyklopedisti, tyytyi siihen, että istutti

oppilaaseensa kaiken 18:nen vuosisadan hengen, jota tämä, ei suinkaan

ollut vastaanottamatta; se kiihtyi hänessä yhä, kuitenkin menemättä

hänen sieluunsa, sekoittumatta vereensä ja kypsymättä varmaksi

vakuutukseksi... Ja voiko vaatia vakuutusta nuorukaiselta 50:tä

vuotta takaperin, kun me emme vielä nytkään ole sitä saavuttaneet?

Vieraat, jotka kävivät Petrovitschin isällä, vieroivat myös häntä; hän

puolestaan ylenkatsoi heitä, he taas pelkäsivät häntä; ja sisarensa

Glafiran kanssa, joka oli kahtatoista vuotta vanhempi häntä, ei

hän sopinut ensinkään. Tämä Glafira oli kummallinen olento: ruma,

köyryselkäinen, laiha, sitä paitse oli hänellä suuret avonaiset silmät

tiiviinä itsekieltäymystä, hieno, yhteen puristunut suu, sanalla

sanoen, kasvoiltaan, ääneltään, kulmikkailta liikunnoiltaan muistutti

hän isoäitiänsä, mustalaista, Andrein vaimoa. Ollen itsepäinen,

vallanhimoinen, ei hän tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Ivan

Petrovitschin takaisin tulo oli hänestä vastoinmielinen; niinkauan kun

hän oli ruhtinatar Kubenskin luona, toivoi hän saavansa vähintäinkin

puolet isänsä omaisuudesta: itaruudeltaankin oli hän aivan isoäitinsä

kaltainen. Sitä paitse kadehti hän veljeänsä; tämä oli niin sivistynyt,

puhui niin hyvin ranskaa, oikein Pariisin murteella, silloin kun hän

itse osasi tuskin sanoa: "_bonjour_" ja "_koman vu porte vu_?" Tosin,

vanhempansa eivät tainneet sitäkään, mutta ei se hänen sydäntänsä

helpoittanut, Ivan Petrovitsch ei tietänyt mihin lähteä surusta ja

kaihosta; vuoden oli hän jotakuinkin viettänyt maalla, mutta sekin

tuntui hänestä kymmeneltä. Ainoastaan äitilleen purki hän sydämensä,

istuen useat tunnit tämän luona ja kuunnellen hänen lohduttavia

puheitaan ja syöden marjahilloa. Olipa muun ohella Anna Pavlovnan

palvelustyttöjen joukossa eräs kaunis, kaino, ymmärtäväinen tyttö,

jolla oli hienot kasvonpiirteet ja suuret kirkkaat silmät, nimeltään

Malanja. Tämä tyttö se ensi hetkestä miellytti Ivan Petrovitschia;

hän rakastui siihen, hän mielistyi sen keveään käyntiin, kainoihin

vastauksiin, hiljaiseen ääneen ja sydämelliseen hymyyn, päivä

päivältä näytti Malanja hänestä h erilaisemmalta. Tämä kiintyi Ivan

Petrovitschiin koko sydämellään, niin kuin ainoastaan venäläiset tytöt

osaavat kiintyä, ja antautui hänen valtaansa. Herraskartanossa maalla

ei mikään asia voi kauan kestää salassa: niinpä kohta tiedettiin

jo talossa nuoren herran ja Malanjan suhteista; tieto tästä levisi

piakkoin itse Pietari Andreitschinkin korviin. Johonkin muuhun aikaan

ei hän luultavasti olisi välittänyt näin vähäpätöisestä seikasta; mutta

nyt oli hän jo kauan äkäillyt pojallensa, jonka tähden oli iloinen

tälle sattumalle, kun saisi häväistä tätä eriskummallista pietarilaista

keikaria. Nousi jyry, huuto ja parku: Malanja lukittiin kellariin;

Ivan Petrovitsch kutsuttiin isänsä eteen. Anna Pavlovnakin saapui

tähän rymäkkään. Hän koetti lepytellä miestään, mutta tämä ei enään

kuullut mitään. Haukkana lensi hän poikansa kimppuun, nuhdellen häntä

siveettömyydestä, jumalattomuudesta, teeskentelemisestä; sekä samassa

antaen vallan kaikelle harmilleen, joka oli raivonnut ruhtinatar

Kubenskia vastaan, haukkui poikaansa loukkaavilla sanoilla. Alussa

koki Ivan Petrovitsch olla vakavana ja ääneti, vaan kun isä uhkasi

häpeällisellä rangaistuksella, ei hän enää kestänyt. "Jumalankieltäjä

Diderot on näyttämöllä, ajatteli hän, vaan annas kun minä lasken sen

käytäntöön, niin panen teidät kaikki ihmettelemään." Rauhallisella,

tasaisella äänellä, vaikka sisällisesti ravistukseen saakka, joka

jäsenessä liikutettuna, ilmoitti Ivan Petrovitsch isälleen, että hän

turhaan nuhteleé häntä siveettömyydestä; ja vaikka hän ei aiokaan

puhdistautua syyllisyydestä, on hän valmis korjaamaan vikansa, ja

vielä sitä mieluisammin, kun tuntee järkensä vaativan rehellisyyttä.

nimittäin: hän aikoo naida Malanjan. Sanottuaan nämä sanat, oli

Ivan Petrovitsch vastustamatta saavuttanut tarkoituksessa: hän

kummastutti Pietari Andreitschin niin, että tämä jäi hetkeksi

seisomaan ja vaikeni; mutta hän tointui siitä pian, ja niin kuin

olikin oravannahkaisessa lyhyessä turkissaan ja paljaisin jalkoihin

vedetyissä töppösissään, syöksyi hän nyrkkineen Ivan Petrovitschin

päälle, joka sinä päivänä oli ihan kuin suotta sukinut hiuksensa à la

Titus ja vaatettanut itsensä siniseen hännystakkiin, tupsukkaisiin

saappaihin ja keikarimaisiin pinteihin hirvennahkahousuihin. Anna

Pavlovna huudahti vienolla äänellä ja peitti kasvonsa käsillään,

mutta poikansa läksi juoksemaan huoneitten läpi, hyppäsi pihalle ja

juoksi jälkeensä katsomatta, kunnes hiljeni isän raskasten askelten

töminä ja katkonaiset huudahtukset... Seisahdu, lurjus! huusi hän

— odota, kirottu! Ivan Petrovitsch piiloutui naapuritaloon, vaan

Pietari Andreitsch kääntyi takaisin hiestä aivan pakahtumaisillaan

ja ilmoitti, töintuskin henkeänsä vetäen, kieltävänsä pojaltaan

siunauksensa ja perintöoikeuden, käskien polttamaan kaikki hänen

löyhät kirjansa ja viemään viivyttelemättä Malanja etäiseen kylään.

Löytyi hyviä ihmisiä, jotka ilmoittivat Ivan Petrovitschille tämän

kaiken. Häväistynä, suuttuneena vannoi hän kostavansa isälleen, ja

samana yönä vartioittuansa talonpoikaisrattaita, joilla kuletettiin

Malanjaa, kaappasi hän pois tytön väkivallalla, matkusti likimmäiseen

kaupunkiin, jossa heidät vihittiin yhteen. Rahan hän oli saanut

naapurilta, humalaiselta merimieheltä, joka, rakasti kaikenlaisia,

kuten hän itse sanoi, siveellisiä historioita. Toisena päivänä Ivan

Petrovitsch kirjoitti huomattavasti kylmän ja kohteliaan kirjeen

isälleen, lähtien itse maataloon, jossa oli eräs hänen orpanansa Dmitri

Pestov sisarensa, lukijalle jo tutun, Marfa Timofejevnan kanssa. Hän

kertoi heille kaikki, ilmoittaen että hän aikoo matkustaa Pietariin

paikkaa etsimään ja pyysi, että he olisivat niin hyvät ja ottaisivat,

vaikka vähäksi aikaa, luokseen hänen vaimonsa. Sanoessaan: vaimo,

rupesi hän katkerasti itkemään, ja pääkaupunkilaisesta kasvatuksestaan

ja filosofiastaan huolimatta nöyrtyi hän alentuvaisesti sukulaistensa

edessä ja kumarsi niin että pää tapasi lattiaan. Pestovat olivat

sääliväisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä, he suostuivat mielihyvällä hänen

pyyntöönsä; hän eli heidän luonaan kolme viikkoa, salaa odotellen

vastausta isältä; mutta vastausta ei tullut, eikä voinut tullakaan.

Pietari Andreitsch saatuaan tietää poikansa avioliitosta, tuli vuoteen

omaksi ja kielsi kaikkien hänen läsnäollessaan mainitsemasta Ivan

Petrovitschin nimeä; ainoastaan äiti salaa, miehensä tietämättä,

lainasi papilta 500 ruplaa arvopapereissa ja lähetti ne pojalleen,

vieläpä hänen vaimolleen lähetti jumalankuvan; kirjoittaa hän ei

tohtinut, mutta käski talonpojan, joka jaksoi käydä kuusi penikulmaa

päivässä ja nyt oli sanaa viemässä, sanomaan, ettei hän pahoittelisi

kovin, sillä ehkä Jumala sallii, niin kaikki kääntyy parhainpäin ja

isän viha, leppyy; ja että hänellekin olisi toisenlaisempi miniä

ollut paremmin mieleen, mutta kuten näkyy, on se Jumalalta niin

sallittu, jonka tähden hän lähettää Malanja Sergejevnalle äidillisen

siunauksensa. Väsymätön talonpoika saatuaan ruplan palkinnoksi,

pyysi saadakseen nähdä uutta rouvaa, jonka kummi hän oikeastaan oli;

suudeltuaan sen kättä, läksi hän kotia päin juoksemaan.

Ivan Petrovitsch matkusti Pietariin keveällä sydämellä. Tietämätön

tulevaisuus odotti häntä; kenties uhkasi häntä köyhyys, mutta

olihan hän nyt pääsnyt vapaaksi siitä ylönkatsotusta maaelämästä

ja mikä tärkein, hän ei ollut ilmaisnut opettajiansa, "laskiessaan

käytäntöön" ja toteuttaen todellisuudessa Rousseaun ja Diderotin — _La

déclaration des droits de l’homme_. Täyttämänsä velvollisuuden, voiton

ja ylpeyden tunne valtasi hänen sielunsa; eikä ero vaimostansakaan

häntä suuresti surettanut; välttämätön eläminen hänen kanssansa olisi

ennemmin ehkä hämmästyttänyt häntä. Se teko oli tehty, täytyi ryhtyä

toisiin. Pietarissa, vastoin luuloansa, rupesi häntä hyvin vetelemään:

ruhtinatar Kubenski, — jonka mr Kurten jo oli hyljännyt, mutta joka ei

vielä ollut kuollut — tahtoi jollakin tavalla korvata vikansa nuorelle

sukulaiselleen, jonka tähden esitteli hänet kaikille ystävilleen ja

lahjoitti hänelle 5,000 ruplaa — melkein viimeiset rahansa, mitä

hänellä oli — ja kellon hänen nimipiirroksineen, sievästi sommitellun

kehyksen sisällä. Ei kulunut kolmea kuukauttakaan kun hän sai paikan

Venäjän lähetystössä Londonissa ja ensimäisellä lähtevällä laivalla

(silloin ei vielä ollut aavistustakaan höyrylaivoista) purjehti hän

meren taa. Muutamia kuukausia sen jälkeen sai hän kirjeen Pestovilta.

Hyvä tilanomista ilmoitti hänelle syntyneen pojan Pokrovskissa 20

päivänä Elokuuta, vuonna 1807, joka ristittiin Feodoriksi, pyhän

martyrin Feodor Stratilatin kunniaksi. Suuren heikkoutensa tähden ei

Malanja Sergejevna jaksanut kirjoittaa muuta kun jonkun rivin; mutta

nämäkin rivit kummastuttivat Ivan Petrovitschin: hän ei tietänyt että

Marfa Timofejevna oli opettanut hänen vaimoansa kirjoitustaitoon.

Mutta ei Ivan Petrovitsch kauaksi antautunut isällisten tunteidensa

valtaan: hän seuraili yhtä senaikaista tunnettua Frinia tahi Laisia

(klassilliset nimitykset kukoistivat vielä siihen aikaan), Tilsitin

rauha oli juuri siiloin tehty, kaikki kiirehtivät nautintoihin, kaikki

pyöri ikäänkuin raivoisassa vihurissa; kaunottaren mustan puhevat

silmät panivat hänenkin päänsä pyörälle. Rahaa hänellä oli hyvin

niukalta; mutta hän pelasi onnellisesti korttia, teki tuttavuuksia,

oli osallisena kaikenlaisissa huvituksissa, sanalla sanoen, purjehti

täysissä purjeissa.