— Te ette tunne minua, sanoi vieras, hattuaan nostaen, mutta minä
tunnen teidät, vaikka on jo kulunut kahdeksan vuotta siitä kuin
viimeksi näin. Te olitte silloin vielä lapsi. Minä olen Lavretski. Onko
äitinne kotona? Voinko häntä tavata?
— Äitini on oleva hyvin iloinen, huomautti Liisa, hän on kuullut jo
teidän tulostanne.
— Teidän nimenne, muistaakseni, taitaa olla Elisabet? sanoi Lavretski,
nousten portaita ylös.
— Niin.
— Minä muistan teidät hyvin; teillä oli silloin jo senlaiset kasvot,
joita ei pikaan unohda; minä toin silloin aina tuomisia teille.
Liisa punehtui ja ajatteli: kuinka hän on kummallinen. Lavretski
seisahtui hetkiseksi porstuaan. Liisa astui vierashuoneesen, josta
kuului Panschinin ääni ja nauru; hän kertoi Maria Dmitrijevnalle ja
Gedeonovskille, jotka olivat jo puistosta palanneet, jotakin kaupungin
juorua, jolle itsekin oikein sydämellisesti nauroi. Maria Dmitrijevna
kuultuaan Lavretskin nimen hämmästyi ja vaaleni, mutta meni kuitenkin
hänelle vastaan.
— Hyvää päivää, hyvää päivää rakas _cousiniseni_! huudahti hän
pitkäveteisellä, ja melkein itkun sekaisella äänellä; kuinka hauska
minun on nähdä teitä!
— Hyvää päivää, kallis serkkuseni, sanoi Lavretski, ystävällisesti
puristaen hänelle ojennettua kättä. Kuinka Herra on teistä huolta
pitänyt?
— Istukaa, istukaa, kallis Feodor Ivanitschini. Ah, kuinka minä olen
iloinen! Sallikaa minun ensin esittää teille tyttäreni Liisa...
— Minä esitin jo itseni Elisabet Mihailovnalle, keskeytti Lavretski
hänet.
— Herra Panschin... Sergei Petrovitsch Gedeonovski... Istukanhan toki!
Katson ja katson teihin, enkä tahdo silmiäni uskoa. Kuinka terveytenne
laita on?
— Kuten näette: kukoistaa. Mutta kyllä tekin, serkkuseni — kunhan en
karsaasti silmäilisi teitä — ette ole laihtuneet näinä kahdeksana
vuotena.
— Tosiaankin, kuinka pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme,
äännähti Maria Dmitrijevna surullisesti. Mistä te nyt tulitte? Mihin te
jätitte... tahdoin sanoa, keskeytti hän kiireisesti puheensa — tahdoin
sanoa, tuletteko täällä kauankin viipymään?
— Minä tulin nyt Berlinistä, sanoi Lavretski, ja huomenna matkustan
maatilalleni — luullakseni, kauemmaksikin aikaa.
— Te tulette, tietysti, Lavrikassa asumaan?
— Ei, en minä Lavrikassa tule asumaan; minulla on noin viidenkolmatta
virstan päässä tästä tilus; sinne minä asetun elämään.
— Sekö tilus, jonka te peritte Glafira Petrovnalta?
— Juuri sama.
— Mitä te, Feodor Ivanitsch! Teillähän Lavrikassa on niin muhkea
kartano!
Lavretski rypisti hieman kulmakarvojaan.
— Niin... mutta onhan minulla sielläkin sievänen rakennus; enkä minä
tällä kertaa enempää tarvitse. Ja se paikka on minulle nyt kaikkein
sopivin.
Maria Dmitrijevna hämmästyi taas niin, että suoristi vartalonsa,
ja laski kätensä riippumaan; Panschin tuli hänelle avuksi ruveten
haastamaan Lavretskin kanssa. Maria Dmitrijevna rauhottui, heittäytyen
nojatuolin selkäintä vasten ja ainoastaan joskus keskeyttäen puhelevia
jollakin sanalla: mutta samalla katsoen vierastansa niin sääliväisesti,
niin paljon sanovasti huokaillen ja surullisesti päätänsä liikutellen,
että tämä lopulta ei voinut enään pidättää itseänsä, vaan kysyi
jokseenkin epäkohteliaasti häneltä: onko hän terve?
— Jumalan kiitos, vastasi Maria Dmitrijevna, kuinka niin?
— Niin vaan, minusta näytti aivan kuin teillä olisi ollut kova kipu.
Maria Dmitrijevna tuli arvoisan ja samalla hiukan loukkaantuneen
näköiseksi. — No, jos niin, ajatteli hän, on se minulle yhdentekevä;
näyttääpä sinusta, vaariseni, kaikki karisevan niin kuin hanhesta vesi;
toinen olisi jo surusta pakahtunut, mutta sinä vielä suurentelet. Maria
Dmitrijevna oli kaunistelematon; ääneensä hän puhui selvemmin.
Ei Lavretski suinkaan vivahtanutkaan onnettomuuden uhrille. Hänen
punaposkisilta, aitovenäläisiltä kasvoiltaan oikein uhkui aron terveys,
vahva, rautainen voimakkuus. Ruumiinrakennuksensa oli säännöllinen, ja
vaalea tukkansa lainehti kuin nuorukaisen päässä. Otsansa oli suuri ja
valkoinen, nenä vähän liiaksi paksu, huulet säännölliset; ainoastaan
hänen sinisissä, verkalleen liikkuvissa ja hieman pullistuneissa
silmissään oli huomattavana joko miettiväisyyttä tahi väsymyksen
tapaista, ja äänensä sointu oli liian yksitoikkoinen.
Panschin koetti yhä vielä ylläpitää puhetta. Hän oli siirtänyt
keskustelun sokerinkeiton hyödyllisyyteen, jonka itsekin vasta
äskettäin oli lukenut kahdesta ranskalaisesta kirjoituksesta, kokien
rauhallisella taitavuudella selittää niiden sisältöä, kuitenkin
mainitsematta niistä sanaakaan.
— Mutta kyllä se on Fedja, kuului viereisen huoneen puoli-avatusta
ovesta, Marfa Timofejevnan ääni. Tosiaankin, Fedja! Ja ämmä astui
vikkelästi vierashuoneesen. Lavretski ei vielä kerennyt nousta
istualtaan kun Marfa Timofejevna jo syleili häntä. Näytäpäs itseäsi,
näytäpäs, sanoi hän, koettaen vetää itseänsä etemmä Lavretskin
kasvoista. Ohoo! kuinka sinä olet pulska. Vanhennut, mutta ei ensinkään
rumennut, ihan totta. No, mitä sinä käsistäni suutelet — suutele
itseäni, jos ei ryppyiset poskeni sinua inhoita. Vaan etpä ole tainnut
kysyä minusta: onko muka täti vielä elossa? Käsieni päällähän sinä olet
syntynyt, mokoma vunukka. No, mutta se nyt on aivan yhdentekevä; missä
sinulla olisi ollut aikaa muistella minua! Siinä teit viisaasti, kun
tänne saavuit. Mutta kuulehan muoriseni, lisäsi hän, kääntyen Maria
Dmitrijevnaan, oletko tarjonnut hänelle jotain?
— En minä mitään tarvitse, kiirehti Lavretski sanomaan.
— No, juohan vaikka teetä, vaariseni. Herra Jumalani! Mistä lie
tullutkaan, eikä edes kupillista teetä anneta. Liisa, menepäs
toimittamaan, ja sukkelaan. Minä kyllä muistan, pienenä hän oli oikein
ahma syömään, ja, luullakseni, ei hän nytkään ateriaa kiellä.
— Tervehdykseni, Marfa Timofejevna, äännähti Panschin, sivulta päin
läheten vilpastunutta vanhusta ja syvään kumartaen.
— Suokaa anteeksi, neitiseni, sanoi Marfa Timofejevna, tässä iloissani
en ensinkään huomannut teitä. Sinä olet tullut aivan äitikyyhkysi
näköiseksi, pitkitti hän, uudestaan kääntyen Lavretskin puoleen, mutta
nenä sinulla oli isän ja senlaiseksi se on jäänytkin. No, — ja jäätkö
sinä kauaksikin luoksemme?
— Minä lähden huomenna, tätiseni.
— Mihin?
— Wasiljevskiin.
— Huomenna?
— Huomenna.
— No, kun huomenna, niin huomenna. Jumalan nimeen, — itsehän parhaiten
asiasi tiedät. Mutta muista tulla hyvästi jättämään. — Ämmä nipisti
häntä poskesta. — En minä enään luullut näkeväni sinua; enpä sen
vuoksi, että olisin jo valmistellut itseäni kuolemaan; ei — vielähän
minussa kenties henkeä riittää kymmeneksi vuodeksi: kaikki me
Pestovat vielä elämme; ukko vainajallasi olikin tapana sanoa meitä
kaksäkäisiksi; mutta Jumala sinun tiesi, kuinka kauan vielä olisit
voinut viipyä ulkomailla. Mutta kyllä sinä olet väkevä, oikein väkevä;
vieläkö nostat entiseen tapaasi kymmenen puntaa, yhdellä kädellä? Isä
vainajasi, vaikka muutoin olikin, suo anteeksi, joutava, teki siinä
hyvin, että otti sveitsiläisen sinua opettamaan; muistatko, kun sinä
olit nyrkkisillä hänen kanssaan; _kimnastiikiksi_, vai miksi sitä
sanotaan? No, mutta mitä minä tässä oikein rehentelen; keskeytin
ainoastaan herra Panschinin puheen. Mutta, toisekseen ruvetaanpa teetä
juomaan; mennäänpäs juomaan tuonne, terrasille; meillä on hyvää kermaa
— eikä senlaista kuin teidän Londoneissa ja Pariiseissa. Mennään,
mennään, mutta sinä Fedjaseni, anna minulle käsivartesi. Oi! kuinka se
sinulla onkin paksu! Sinun kanssasi ei pääse kaatumaan.
Kaikki nousivat ja läksivät teetä juomaan, paitse Gedeonovskia, joka
hiljakseen hiipi tiehensä. Koko ajan kun Lavretski puheli talon
emännän, Panschinin ja Marfa Timofejevnan kanssa, istui hän nurkassa
silmiänsä räpyttäen, huulet höpällään, niin kuin utelias lapsi; hän
kiirehti nyt ympäri kaupunkia viemään tietoa uudesta vieraasta.
* * * * *
Samana iltana kello yhdentoista aikaan tapahtui rouva Kalitinin talossa
seuraavaa: alhaalla, vierashuoneen kynnyksellä, Wladimir Nikolajevitsch
huomattuaan sopivan tilaisuuden hyvästi jättäissään Liisalle ja pitäen
häntä kädestä kiini, sanoi: te tiedätte, miksi minä lakkaamatta
käyn talossanne; kuka minua täällä viehättää: mitä näistä pitkistä
puheista, kun me niinkin ymmärrämme toisemme. Liisa ei vastannut, ei
edes hymyillytkään, hieman kulmakarvojaan kohauttaen ja punehtuen
loi hän katseensa maahan, kuitenkaan kättänsä irroittamatta; — vaan
ylhäällä, Marfa Timofejevnan huoneessa, jota valaisi vanhanaikaisten,
mustuneiden pyhäinkuvain edessä palava öljylamppu, istui Lavretski
nojatuolissa, kyynäspäät polvien nojassa ja kasvot osaksi käsiin
kätkettynä; ämmä seisoi ääneti hänen edessään joskus silittäen hänen
hiuksiaan. Toista tuntia vietti hän Marfa Timofejevnan luona jätettyhän
hyvästi talonemännälle; hän ei paljon mitään puhunut entiselle, hyvälle
ystävättärelleen, eikä tämäkään puolestansa kysellyt... Ja mistä
puhella, mitä kysellä? Maria Dmitrijevna ymmärsi niinkin, ottaen osaa
kaikkeen hänen suruunsa.