Panschin alkoi varmasti ja kovaan soittaa sonaatin ensi säveleitä (hän
soitti toista kättä), mutta Liisa ei aloittanutkaan omaa osaansa.
Panschin keskeytti ja katsahti häneen. Liisan silmät, jotka olivat
suoraan häneen luotuina, osoittivat tyytymättömyyttä; huulensa eivät
hymyilleet, kasvonsa olivat vakavat, melkein suruiset.
— Mikä teidän on? kysyi Panschin.
— Miksi te ette pitäneet sanaanne? sanoi hän; minä näytin teille
Kristofer Feodorovitschin kantaatin sillä välipuheella, että te ette
virkkaisi hänelle siitä mitään.
— Antakaa anteeksi, Elisabet Mihailovna, — se soveltui puheeseen.
— Te pahoititte hänen mielensä — ja minunkin. Nyt ei hän enää minuakaan
usko.
— Minkä sille tekee, Elisabet Mihailovna! Pienuudestani saakka en ole
voinut tasamielisesti katsoa saksalaisiin: aina vaan tekee mieleni
ivata niitä.
— Mitä te sanotte, Wladimir Nikolajevitsch! Tämä saksalainen on köyhä,
yksinäinen, surun saartama mies — ja teillä ei olo sääli häntä? Tekeekö
teidän mielenne ivata raukkaa?
Panschin hämmästyi.
— Te olette oikeassa Elisabet Mihailovna, sanoi hän. Kaikkeen on syypää
minun ainainen ajattelemattomuuteni. Ei, älkää puolustako minua; minä
tunnen itseni hyvin. Paljon pahaa on ajattelemattomuuteni tehnyt
minulle. Siitä olen saanut itsekkäisen nimenkin.
Panschin vaikeni. Aloittipa hän puheen mistä tahansa, lopetti hän sen
tavallisesti aina sekoittamalla siihen oman itsensä, se tulikin häneltä
miten lieneekin niin herttaisesti, pehmeästi, niin sydämellisesti,
aivan kuin tahtomattansa.
— Niinkuin nyt teidän talossannekin, pitkitti hän, äitinne, tietysti,
on suosiollinen kohtaani — hän on niin hyvä; te... toisekseen, en
minä tiedä teidän ajatustanne itsestäni; mutta siihen sijaan teidän
tätinne ei kärsiä voi minua. Luultavasti olen minä loukannut häntä myös
jollakin ajattelemattomalla, tyhmällä sanalla. Hän ei minua rakasta,
eikö niin?
— Niin, vastasi Liisa, hiukan väkinäisesti, te ette ole hänelle mieliin.
Panschin kuljetti pikaisesti sormiaan painimia myöten, tuskin
huomattava hymy huulilla.
— Entä te? sanoi hän, näytönkö minä teistäkin itsekkäiseltä?
— Minä tunnen teitä vielä vähän, huomautti Liisa, mutta en minä teitä
itsekkäisenä pidä; päinvastoin, minun tulee olla kiitollinen teille...
— Tiedän, tiedän, mitä te tahdotte sanoa, keskeytti hänet Panschin,
uudestaan kulettaen sormiansa pianon painimia myöten, nuoteista,
kirjoista, joita minä teille tuon, huonoista piirustuksista, joilla
minä koristelen teidän albumianne, ja niin edespäin, ja niin edespäin.
Voinhan minä tämän kaiken tehdä — ja kuitenkin olla itsekäs. Tohdin
ajatella, ettei minun seurani ikävystytä teitä ja ettette pidä minua
huonona henkilönä, mutta kuitenkin otaksutte, että minä — kuinka
sanoakseni? — en pistosanallani sääli en isää, en ystävää.
— Te olette hajamielinen ja muistamaton niin kuin kaikki suuren
maailman henkilöt, sanoi Liisa, siinä kaikki.
Panschin rypisti kulmakarvojaan.
— Kuulkaa, sanoi hän, älkäämme nyt enään puhuko minusta; käydään
soittamaan sonaattiamme. Yhtä vaan pyydän teiltä, lisäsi hän, silittäen
nuottikannattimen päällä olevan vihkon lehteä, ajatelkaa minusta
mitä tahdotte, sanokaa vaikka itsekkäiseksi — olkoon menneeksi!
mutta älkää nimittäkö minua suuren maailman henkilöksi: sitä
nimitystä en kärsiä voi... _Anch’io sono pittore_. Olenhan minäkin
taiteilija, vaikka huono, ja että olen huono — tahdon näyttää sen heti
käytännöllisyydessä, Alotetaanpas.
— Ehkä alotamme, sanoi Liisa.
Ensimäinen adagio meni hyvin, vaikka Panschin yhtenään hairahteli.
Oppimaansa ja omaa sepitystänsä hän kyllä soitti hyvin, mutta uudesta
kappaleesta hän tuskin selvän sai. Senpätähden toinen osa sonaatista
— joutuisa allegro — ei mennyt häneltä ollenkaan: kahdessa kymmenessä
tahdissa jäätyänsä jälkeen pari tahtia, ei hän enää voinut pidättää
itseänsä, vaan rupesi nauramaan, ja siirsi tuolinsa pois pianon äärestä.
— Ei! huudahti hän, en voi tänä päivänä soittaa; hyvä ett’ei Lemm meitä
kuullut: hän olisi _ihan varmaan_ pyörtynyt.
Liisa nousi, sulki pianon ja kääntyi selin Panschiniin.
— Mitä me rupeamme tekemään? sanoi hän.
— Tunnenpa teidät tuosta kysymyksestä! Te ette mitenkään voi istua
kädet ristissä. Mitäs! jos tahdotte niin käykäämme piirustamaan ennen
kuin pimenee. Ehkä toinen hengetär — piirustuksen hengetär — mitenkä
sitä taas nimitetään? en muista... on minulle suotuisempi. Missä teidän
albuminne on? Muistatteko, siellä on maisemani vielä lopettamatta.
Liisa meni toiseen huoneesen hakemaan albumia. Panschin, jäätyänsä
yksin, otti taskustaan hienon nenäliinan, jolla hieroi kynsiänsä
ja katsahti, noin vaan sivumennen, käsiinsä. Ne olivatkin hänellä
hyvin kauniit ja valkoiset; vasemman käden keskisormessa kantoi hän
kultasormusta. Liisa tuli takaisin; Panschin istui ikkunan luo ja avasi
albumin.
— Ahaa! huudahti hän, minä näen, että olette ruvenneet kopioimaan
maisematani — sehän on kauniisti tehty. Oikein hyvä! Ainoastaan tuossa
— antakaapa lyijykynää — ei ole kylliksi varjoa. Katsokaa.
Ja Panschin veti muutaman mustan viivan lisää. Hän piirusti aina yhtä
ja samaa maisemaa: etumaisena oli suuria tuuheita puita, etäämpänä
niitty ja terävästi kohoavia vuoren huippuja taivaan rannalla. Liisa
katsoi yli hänen olkapäässä piirustusta.
— Piirustuksessa, niin kuin elämässäkin yleensä, sanoi Panschin,
käännellen päätään oikealle ja vasemmalle, on keveys ja rohkeus —
ensimäinen asia.
Samassa astui huoneesen Lemm ja, kuivasti kumarrettuaan, tahtoi lähteä
pois; mutta Panschin työnsi syrjään albumin ja lyijykynän, käyden hänen
eteensä.
— Mihin nyt, rakas Kristofer Feodorovitsch? ettekö jää teetä juomaan?
— Minun pitää lähteä kotiin, sanoi Lemm nurjalla äänellä, päätäni
kivistää.
— No, mitä joutavaa, — jääkää. Kiistellään Shakespearesta.
— Päätäni kivistää, toisti ukko.
— Sillä aikaa kun te olitte ylhäällä, alotimme me Beethovenin sonaatin,
pitkitti Panschin hymyillen, ottaen ukkoa vyötäräisistä kiini, mutta
ei se oikein sujunnut. Ajatelkaa, minä en voinut varmasti ottaa kahta
nuottia peräkkäin.
— Parempi olisi teidän sitte ollut soittaa romansinne, huomautti ukko,
irrottaen itsensä Panschinista ja lähtien ulos.
Liisa juoksi hänen jälkeensä. Hän tapasi Lemmin porstuassa.
— Kristofer Feodorovitsch, kuulkaa, sanoi hän saksan kielellä, saattaen
häntä pihamaan viheriää ruohoa myöten portille saakka, minä olen syypää
teidän edessänne — antakaa se minulle anteeksi.
Lemm ei vastannut mitään.
— Minä näytin Wladimir Nikolajevitschille teidän kantaatinne siinä
vakuutuksessa, että hän osaa arvostaa sitä, ja niin se, todellakin,
hyvin miellytti häntä.
Lemm seisahtui.
— Ei se haittaa, sanoi hän Venäjän kielellä ja lisäsi äidinkielellään,
eihän hän voi mitään ymmärtää siitä; ettekö te sitä huomaa? Hän on
taiteen-alottelija — siinä kaikki!
— Te ette oikein arvostele häntä, huomautti Liisa, hän ymmärtää kaikki
ja voi melkein kaikki itsekin tehdä.
— Kyllä, kaikki toisen numeron, keveää kyhäystä, sukkelaa työtä. Se
miellyttää, hän itse miellyttää, ja hänkin on siihen tyytyväinen — siis
bravo! Mutta en minä vihainen ole; tämä kantaatti ja minä — me olemme
molemmat vanhoja hölmöjä; hiukan minua hävettää, vaan ei se mitään.
— Antakaa minulle anteeksi, Kristofer Feodorovitsch, sai Liisa
uudestaan sanoneeksi.
— Ei mitään, ei mitään, toisteli hän Venäjän kielellä, te olette hyvä
tyttö... mutta tuolta tulee joku teille. Hyvästi. Te olette oikein hyvä
tyttö.
Kaksinkertaisella kiireellä läksi hän astumaan portille, josta juuri
tuli vastaan hänelle tuntematon herrasmies, harmaa nuttu yllä ja
leveälierinen olkihattu päässä. Kohteliaasti kumarrettuaan tälle
(hän kumarsi kaikille tuntemattomille henkilöille O—n kaupungissa;
tuttaviaan hän taas väistyi — hän oli ottanut senlaisen tavan
itselleen), kiirehti hän portin taa, johon katosi. Vieras katsahti
kummastellen hänen jälkeensä ja, huomattuaan Liisan, ohjasi askeleensa
suoraan häntä kohti.