Kristofer Feodor Gottliéb Lemm oli syntynyt vuonna 1786, Saksin
kuningaskunnassa, Hemnizin kaupungissa, köyhistä soittajavanhemmista.
Isänsä soitti huilua, äitinsä harppua; itse hän harjoitteli soittoa,
kolmella eri soittimella, jo viiden vuoden vanhasta. Kahdeksan
vuotiaana jäi hän orvoksi, ja kymmenen vuotisena alkoi hän jo
taidollaan ansaita leipänsä. Hän vietti kauan kuleksija-elämää,
soitellen joka paikassa — ravintoloissa, markkinoilla,
talonpoikaistaloissa, tanssi-iltamissa; viimein onnistui hänen päästä
soittokuntaan ja yleni ylenemistään vihdoin johtajan virkaan. Täyttäjä
hän oli huono; vaikka kyllä hän soiton tunsi perusteellisesti.
Kahdeksannellakolmatta ikävuodellaan muutti hän Venäjälle. Hänet
kutsutti luokseen eräs mahtava herra, joka ei itsekään kärsiä voinut
soittoa, mutta piti soittokuntaa prameudesta. Lemm oli hänellä noin
seitsemän vuotta johtajana, vaan sai lähteä lopulta matkoihinsa
tyhjin käsin: herra joutui vararikkoon, tahtoi ensin antaa hänelle
velkakirjan, mutta viimein kieltäytyi siitäkin — sanalla sanoen, ei
maksanut hänelle kopeekkaakaan. Häntä neuvottiin lähtemään pois; mutta
hän ei tahtonut lähteä Venäjältä kotiin kerjäläisenä, siitä suuresta
Venäjästä, siitä taiteilijoiden kultamaasta; hän päätti jäädä ja
koettaa onneansa. Kahdenkymmenen vuoden ajan oli sitte saksalaisraukka
koettanut onneansa: ollen herrasväellä, eläen Moskovassa, sekä
pienemmissä lääninkaupungeissa, tuli tuntemaan kurjuuden, kärsi ja
kesti kaikki, ponnistellen niin kuin kala vasten jäätä; mutta kotia
palajamisen halu ei häntä heittänyt kaiken kerjuudenkaan keskellä;
se, se häntä ainoastaan elähdyttikin. Kohtalo ei hänelle ollut
lahjoittanut enemmän yhtä kuin toistakaan onnea: 50:n vuotisena,
sairaana, kuihtuneena, aika ajoin heikkonakin, täytyi hänen vihdoin
asettua ainaiseksi O——n asumaan toivomatta milloinkaan enää pois
pääsevänsä vihatusta Venäjän maasta, ainoastaan niin ja näin elättäen
itseään opetusta antamalla. Ei hänen ulkomuotonsakaan voinut edistää
häntä missään suhteessa. Hän oli pientäkättä mies, kyyryselkäinen,
ulospäin vääristyneet sääret ja sisään painunut vatsa, suuret jalat,
vaaleansiniset kynnet kovissa, taipumattomissa sormissa, joista kulki
paksut suonet pitkin punaisia käsiä; kasvot olivat rypistyneet, posket
vaollaan ja huulensa yhteen puristetut, joita hän yhtenään liikutteli
ja pureskeli, joten hän vaiteliaisuutensa tähden näytti surkuteltavan
äkäisen näköiseltä harmaine hiuksineen, jotka olivat tukkuina hänen
korkealla otsallaan; juuri kuin vasta sammuneet hiilet pilkoittivat
pienet liikkumattomat silmänsä; astuntansa oli raskas, ja joka
askeleella heilutteli hän kömpelötä ruumistaan. Toiset hänen liikkeensä
muistuttivat uneliasta tarhapöllön keikuntaa häkissään, joka, vaikka
ei mitään näe suurilla, keltasilla, pelosta ja unesta räpyttävillä
silmillään, aavistaa että häneen katsotaan. Vanhettunut, lakkaamaton
suru oli soittajaraukkaan tehnyt katoamattoman merkkinsä, vääristäen ja
rumentaen hänen alkujaan jo epäsäännöllisen vartalonsa; mutta hänessä,
joka ei ollut masentunut ensimäisistä suruista ja vastoinkäymisistä,
oli jotain niin miellyttävää, rehellistä, jotain niin erikoista koko
puolikuihtuneessa olennossa. Backhusin ja Händelin palvelijana,
tehtävänsä tuntijana, terävän älyn ja rohkean ajatuksen omaajana, joka
on omituista ainoastaan germanialaisella, olisi Lemm aikaa myöten,
kukaties, kohonnut kansansa etevimpien sävelniekkojen rinnalle, jos
elämä olisi häntä toisin ohjannut; mutta, kuten näkyy, ei hän ollut
onnensa tähden alla syntynyt! Hän oli i’ässään paljon kirjoittanut
— mutta hänen ei onnistunut nähdä yhtään teoksistansa painettuna ja
ulosannettuna: hän ei osannut ryhtyä asiaan käsiksi niin kuin olisi
pitänyt, kumartaen tarvittaessa ja puuhaten aikanaan. Kuinka lieneekin,
monia aikoja takaperin oli yksi hänen ihailijansa ja ystävänsä,
myös saksalainen ja köyhä, ulosantanut kustannuksellaan kaksi hänen
sonaattiansa, — mutta nekin olivat jääneet eliöiksi nuottivaraston
kellariin; tietymättömiin ja jäljettömiin katosivat, niinkuin joku
olisi ne pimeänä yönä heittänyt jokeen. Vihdoin viittasi Lemm kädellään
kaikkeen; sitä paitse ottivat vuodetkin omansa: hän vanheni, puutui,
niin kuin sormensakin jo olivat puutuneet. Yksin, vanhan piikansa
kanssa, jonka hän oli ottanut eläkelaitoksesta (hän oli ikänsä ollut
naimaton), eli hän O——n kaupungissa, pikku kartanossa, liki Kalitinin
taloa; käveli paljon, luki raamattua ja protestanttilaisia psalmeja,
sekä Shakespearea schleswigiläisessä käännöksessä. Hän ei ollut
moneen aikaan sepittänyt mitään; mutta kuten näkyy, oli Liisa, hänen
paras oppilaansa, osannut saada ukon vireille: hän oli kirjoittanut
Liisalle kantaatin, — saman, josta Panschin mainitsi. Tämän kantaatin
sanat olivat lainatut psalmeista; muutamat värssyt olivat hänen
omia sepittämiänsäkin. Sitä lauloi kaksi kuoroa, — onnellisten ja
onnettomain; molemmat ne lopussa liittyivät ja lauloivat yhtenä:
"Armollinen Jumala, armahda meitä syntisiä ja varjele meitä kaikista
kavaloista ajatuksista ja maallisista toiveista." — Etusivulla oli
hyvin säännöllisesti kirjoitettu ja oikeinpa piirustettu: "Ainoastaan
uskovaiset ovat autuaat. Hengellinen kantaati. Sepittänyt ja pyhittänyt
neiti Elisabet Kalitinille, rakkaalle oppilaallensa, K.T.G. Lemm."
Sanat: "ainoastaan uskovaiset ovat autuaat" ja "Elisabet Kalitinille"
olivat säteillä ympäröidyt. Alhaalla oli kirjoitettuna: "Teille
ainoastaan, für Sie allein". — Senpä tähden Lemm punehtui ja katsahti
kieroon Liisaan päin; se koski häneen kovin kipeästi, kun Panschin
mainitsi hänen kantaatistaan.