Nuori mies, jonka kanssa lukija juuri tutustui, oli nimeltään
Wladimir Nikolajevitsch Panschin. Hän palveli Pietarissa,
erityisluottamustoimiston virkamiehenä sisäasiain ministeristössä. O—n
kaupunkiin oli hän saapunut täyttämään valtion väliaikaisia asioita
ja oli maaherran, kenraali Sonnenbergin määräyksen alainen, jolle hän
oli hiukan sukuakin. Panschinin isä oli virasta eronnut vararytmestari
ja tunnettu peluri, hänellä oli hyvin viekkaat silmät, rypistyneet
kasvot ja hermo-vetoiset huulet, hän vietti koko ikänsä ylimysten
parissa, kävi englantilaisklubeissa molemmissa pääkaupungeissa sekä
oli tunnettu sukkelaksi, ei suuresti luotettavaksi, mutta lempeäksi ja
sydämelliseksi mieheksi. Katsomatta koko hänen sukkeluuttaan, oli hän
melkein aina, kerjuuden rajalla, jättäen ainoalle pojalleen pienen,
epäjärjestyksessä olevan omaisuuden. Mutta sentähden hän, tavallansa,
piti huolta poikainsa kasvatuksesta: Wladimir Nikolajevitsch puhui
ranskaa kiitettävästi, engelskaa hyvin, saksaa huonosti. Niin se pitää
ollakin: kunnollisen ihmisen on häpeä hyvin puhua saksaa; mutta pistää
väliin germanialainen sana, muutamissa, etenkin hullunkurisissa,
tapauksissa — on luvallista: _c’est même très chic_ [sehän on oikein
somasti], kuten Pietarin pariisilaiset sanovat.
Viidentoista vuotiaana osasi Wladimir Nikolajevitsch jo häikäilemättä
astua mihinkä vierashuoneesen hyvänsä, miellyttävästi siellä
pyörähdellä ja myös lähteä tiehensä. Panschinin isä hankki pojalleen
paljon kannatusta; sekoittaen kortteja kahden pelurin välissä tahi
jonkun onnistuneen pellolle ajon jälkeen, ei hän unhoittanut mainita
muutamaa sanaa "Wolotjkastaan" jollekin mahtavalle sekä samassa
kauppapeliä harrastavalle henkilölle. Omasta puolestaan taas Wladimir
Nikolajevitsch, yliopistossa ollessaan, jossa hän sai todellisen
ylioppilaan arvon, tutustui muutamien tuttujen nuorten miesten
kanssa, joten hän tuli vastaan otetuksi ylhäisimmissä piireissä.
Mielellään hän tulikin suosituksi joka paikassa; hän oli näöltään
sievä, hyvin vapaakäytöksinen, hauska, aina terves ja kaikkeen
valmis; missä tarvittiin — kohtelias, missä voi — nenäkäs, hyvä
seurakumppani, _un charmant garçon_. Omatakeinen piiri aukeni hänen
edessään. Panschin ymmärsi pian ylhäisten opin salaisuudet; hän
osasi tunkeutua todellisella kunnioituksella sen sääntöihin, osasi
puolipilkallisella arvoisuudella juoruilla ja oli arvostelevinaan
kaikkea vakavuutta turhamaisuudeksi, — tanssi oivallisesti sekä
vaatetti itsensä englantilaiseen tapaan. Lyhyessä ajassa tuli hän
Pietarissa tunnetuksi taitavaksi ja herttaiseksi nuoreksi mieheksi.
Panschin oli todellakin taitava, ei yhtään huonompi isäänsä missään
kohden; — hänellä oli myös hyvät luonnonlahjat. Hänelle onnistui
kaikki: hän lauloi herttaisesti, piirusti hyvästi, kirjoitti runoja ja
näytteli jokseenkin onnistuneesti. Hän oli kaikkiaan kahdeksankolmatta
vuotias, vaikka oli jo kamarijunkkari ja omasi kohtalaisen viran.
Panschin luotti lujasti itseensä, viisauteensa, terävään järkeensä;
hän kulki eteenpäin rohkeasti ja iloisesti, täydessä riennossa, joten
elämänsä oli kuin voilla voideltu. Hän oli tottunut miellyttämään
kaikkia, vanhoja ja nuoria, sekä luuloitteli tuntevansa ihmisiä,
etenkin naisia, joiden joka päiväiset heikkoudet hän hyvin tunsikin.
Niin kuin mies, joka ei ole ihannetta vailla, tunsi hän itsessään
hehkua sekä jonkunlaista viehätystä ja riemastusta, sallien itsellensä
poikkeuksia säännöistä: häärien juomingeissa, tehden tuttavuuksia
epätietoisten henkilöiden kanssa, sekä yleensäkin käytti hän itseänsä
yksinkertaisesti ja vapaasti, tämä uskalias, reipas nuorukainen ei
voinut milloinkaan unhoittaa itseänsä ja täysin antautua nautintoon.
Hänen kunniakseen täytyy mainita, että hän ei milloinkaan ylvästellyt
voitoistaan. Maria Dmitrijevnan perheesen tuli hän vastaan otetuksi
kohta O——n saavuttuaan, johon perehtyikin pian. Maria Dmitrijevna oli
aivan haltioissaan hänestä.
Panschin kumarsi herttaisesti kaikille huoneessa oleville, kätteli
Maria Dmitrijevnaa ja Liisaa, ravisteli hiljakseen Gedeonovskia
olkapäästä, sekä pyörähtäen kantapäillään tapasi hän Leenaa päästä ja
suuteli häntä otsaan.
— Ettekö te pelkää ratsastaa noin rajun hevosen selässä? kysyi Maria
Dmitrijevna häneltä.
— Lauhkea eläinhän se on; mutta minä tunnustan teille mitä pelkään:
minä pelkään korttia pelata Sergei Petrovitschin kanssa; eilen
Belitsinilla oli hän viedä minulta kukkaronkin.
Gedeonovski naurahti vienolla nöyrällä äänellä: hän tavoitteli tämän
nuoren loistavan pietarilaisen virkamiehen ja maaherran lemmikin
suosiota. Puhellessaan Maria Dmitrijevnan kanssa huomautti hän usein
Panschinin erinomaista taitoa. Miksei häntä ylistäisi? sanoi hän,
tavallisesti. Nuori mies, joka on elämän korkeimmalla kukkulalla,
senlainen virkamies eikä vähintäkään ylpeyttä. Panschin oli tosin
Pietarissakin tunnettu taitavaksi virkamieheksi: työ kiehui hänen
käsissään; hän puhui siitä ainoastaan nauraen, kuten ylhäisen henkilön
tuleekin, joka ei anna merkitystä vaivoilleen, vaikka on ollut
"tekijänä". Päälliköt rakastavat senlaisia käskyläisiä; itse puolestaan
oli hän vakuutettu, jos vaan tahtoisi, niin saavuttaisi aikaa myöten
ministerin arvon.
— Te näitte hyväksenne sanoa, että minä voitin pelissä teidät, sanoi
Gedeonovski, vaan kuka viime viikolla voitti kaksikymmentä ruplaa? ja
vielä...
— Pahantekijä, ryöväri, keskeytti Panschin hänet lempeällä, mutta,
hieman ylönkatseellisella leväperäisyydellä. Sen enempää häneen
huomiotansa kiinnittämättä, astui hän Liisan luo.
— Minä en voinut löytää täältä Oberonin uvertyyria, alkoi hän. Rouva
Belitsin kerskasi sanoessaan, että hänellä on koko päätaiteellinen
nuottivarasto, — tosiasiallisesti ei hänellä ole muuta kuin valsseja
ja polkkia; mutta minä kirjoitin jo Moskovaan, joten viikon perästä
tulette saamaan sen. Sepä on soveliasta, pitkitti hau, minä kirjoitin
eilen uuden romansin; sanat ovat myös omat sepittämäni. Tahdotteko niin
minä laulan sen teille? En tiedä mikä siitä on tullut: rouva. Belitsin
sanoi sitä erinomaisen miellyttäväksi, mutta hänen sanansa eivät
merkitse mitään, — minä haluaisin kuulla teidän arvosteluanne siitä.
Minä luulen, että toiste ehkä on parempi.
— Minkä tähden toiste? sekaantui Maria Dmitrijevna, miks’ ei nyt?
— Hyvä, äänsi Panschin, ihastuttavan suloinen hymy huulillaan, joka
ilmausi ja katosi hänellä yhtä sukkelaan, — siirtäen tuolia jalallaan,
istui hän pianon ääreen ja otettuaan muutamia yhdysääniä lauloi,
selvästi eroittaen sanat, seuraavan romansin:
Etäällä päällitse taivaan pilvien
Kuu liitelee;
Lumoava hohde se meren aaltojen
Kanss’ siintelee.
Sä meri vaan olet sydämelleni
Kuin kirkas kuu,
Sun tähtes mieleni riehuin riutuvi,
Tai ilahtuu.
Mun murtaa lempi ja synkät aattehet,
Ja ikävyys,
Vaan näitä tuskia, meri, tuonut et,
Ei se sun syys’.
Toisen värsyn lauloi Panschin erinomaisella tunnollisuudella ja
voimalla; myötäsoitossa kuului laineiden loisketta. Jälkeen sanojen:
vaan näitä tuskia, — huo’ahti hän hiukan, loi silmänsä alas ja hiljensi
äänensä — morendo. Kun hän oli lopettanut, kiitti Liisa säveltä, Maria
Dmitrijevna sanoi: miellyttävä, — mutta Gedeonovski melkein kiljasi:
ylistettävä! sekä runo että nuotti molemmat ovat yhtä ylistettävät...!
Leena katseli lapsellisella mieltymyksellä laulajaa. Sanalla sanoen
kaikki läsnäolijat olivat mieltyneet nuoren runoniekan sepitykseen,
mutta vierashuoneen oven takana seisoi vastatullut vanhus, jolle,
päättäen hänen tylsistyneiden kasvojensa piirteistä sekä olkapäittensä
liikkeistä, ei Panschinin romansi, vaikka muuten hyvin miellyttävä,
saattanut sanottavaa ihastusta. Hiukan seisottuaan ja pyhittyään pölyn
saappaistansa paksulla nenäliinallaan, rypisti hän silmiään, puristi
vihaisena huulensa yhteen, kyyrlsti vielä enemmän muutoinkin jo käyrän
selkänsä, hiljalleen astuessaan vierashuoneen ovesta sisään.
— Ah! Kristofer Feodorovitsch, hyvää päivää! huudahti Panschin
ensimäiseksi, kiireesti hypähtäen ylös tuolilta. Minä en
aavistanutkaan, että te olisitte täällä, — en minä teidän
läsnäollessanne olisi mistään hinnasta ruvennut laulamaan romansiani.
Minä tiedän, te ette rakasta keveää soittoa.
— En minä kuullut, sanoi sisään tullut, huonolla Venäjän kielellä
ja, kumarrettuaan joka suunnalle, seisahtui keskelle lattiaa, hyvin
kömpelöön asemaan.
— Te, mr Lemm, sanoi Maria Dmitrijevna, tulitte antamaan soitannon
opetusta Liisalle?
— Ei, ei Elisabet Mihailovnalle, vaan Helena Mihailovnalle.
— Vai niin! No, — hyvä. Leena, mene ylös herra Lemmin kanssa.
Ukko: tahtoi lähteä tytön jälestä, mutta Panschin esti hänet.
— Älkää opetuksen jälkeen menkö pois, Kristofer Feodorovitsch, sanoi
hän, me soitamme Elisabet Mihailovnan kanssa Beethovenin sonaatin
nelikätisesti.
Ukko murahti jotakin nenänsä alta, mutta Panschin pitkitti huonolla
Saksan kielellä:
— Elisabet Mihailovna näytti minulle sepittämänne hengellisen
kantaatin, jonka te lahjoititte hänelle, kaunis kappale! Älkää suinkaan
luulko, ett’en minä osaa arvostella hengellistä soittoa, — päinvastoin,
vaikka se toisinaan onkin surullista, on se kuitenkin hyvin arvoisaa.
Ukko punastui korviansa myöten, ja heittäen Liisaan kieron katseen,
kiirehti ulos huoneesta.
Maria Dmitrijevna pyysi Panschinin toistamaan romansiansa; mutta tämä
ei tahtonut loukata oppineen saksalaisen korvia, jonka tähden pyysi
Liisaa ryhtymään Beethovenin sonaattiin. Maria Dmitrijevna puolestaan
huoahti ja pyysi Gedeonovskia puistoon kävelemään. — Minä haluan, sanoi
hän, vielä keskustella teidän kanssanne Fedja raukastamme. Gedeonovski
tuli hämille, kumarsi, otti kahdella sormella hattunsa ja hansikkaat
nurkkapöydältä ja seurasi ulos Maria Dmitrijevnaa. Huoneesen jäivät
ainoastaan Panschin ja Liisa: jälkimäinen avasi sonaatin; molemmat
istuivat ääneti pianon ääreen. — Ylhäältä kuului heikkoa pianon
rämpytystä, jota Leena säestéli vielä taitamattomilla sormillaan.