— Hyvää päivää, Maria Dmitrijevna! huudahti ratsastaja sointuvalla
kauniilla äänellä. Miltä teistä näyttää ostokkaani?
Maria Dmitrijevna meni ikkunan luo.
— Hyvää päivää, Waldemar! Ah, kuinka kaunis hevonen! Keltä te ostitte
sen?
— Rakennusmestarilta... Kalliin otti rosvo.
— Mikä sen nimi on?
— Orland... Se on niin yksinkertainen nimi; minä tahdon muuttaa sen...
_Eh bien, eh bien, mon garçon_... Kuinka se on levoton!
Hevonen korskui, polki vuoroon jalkojansa ja käänteli vaahtoista
turpaansa.
— Leena, silittäkää sitä, älkää pelätkö...
Tyttö ojensi kätensä ulos ikkunasta, mutta Orland nousi äkkiä kahdelle
jalalle ja hyppäsi syrjään. Ratsastaja ei kadottanut tasapainoansa,
vaan puristihe kovemmin satulaansa, lyöden hevosta ratsuvitsalla
kaulaan ja huolimatta sen syrjäilemisistä asetti sen taas ikkunan eteen.
— _Prenes garde, prenes garde_ [Varokaa, varokaa], saneli Maria
Dmitrijevna.
— Leena, hyväilkää sitä, sanoi ratsastaja; en minä anna sen vallastella.
Tyttö ojensi taas kätensä ja kosketti arasti Orlandin väriseviä
sieraimia, vaikka se lakkaamatta liikahteli ja jäyteli kuolaimia.
— Bravo! huudahti Maria Dmitrijevna; nyt laskeutukaa alas ja tulkaa
sisään.
Ratsastaja käänsi taitavasti hevosensa, kannusti sitä ja ajoi pihalle
tasaista ravia. Hetken kuluttua juoksi hän etehisestä saliin,
heilutellen ratsuvitsaa; samassa ilmaantui toisen oven kynnyksellä
pitkä, solakka, mustatukkainen, yhdeksäntoista vuotias tyttö, — se oli
Maria Dmitrijevnan vanhin tytär, Liisa.