Sisään astui mies, suurta kasvua, yllä puhdas nuttu, lyhykäiset
housut, harmaat säämiskähansikkaat kädessä sekä kaksi liinaa kaulassa
— musta päällä, valkoinen alla. Hän oli hyvin siistin näköinen,
aina kauneista kasvoistaan sekä sileäksi suituista aivenistaan
kaunattomiin, narisemattomiin saappaihin saakka. Hän kumarsi ensin
talonemännälle, sitte Marfa Timofejevnalle ja, vedettyään huolellisesti
hansikkaat käsistään, astui Maria Dmitrijevnan luo. Suudeltuaann sen
kättä kunnioittavasti kaksi kertaa peräkkäin, istui hän levollisesti
nojatuoliin ja hieroi hymyillen sormiensa päitä.
— Onko Elisabet Mihailovna terve? kysyi hän.
— On, vastasi Maria Dmitrijevna; hän on puistossa.
— Entä Helena Mihailovna?
— Leena on myös puistossa. Eikö kuulu mitään uutisia?
— Miks’ei kuulu, miks’ei kuulu, sanoi vieras, silmiään räpyttäen ja
vetäen huulensa yhteen. Hm...! uutinen on, ja vieläpä ihmeellinen:
Feodor Ivanitsch Lavretski on tullut.
— Fedja! huudahti Marfa Timofejevna. Kunhan sinä et taas valehtelisi,
vaariseni!
— Enpä niinkään, minä näin hänet omilla silmilläni.
— No, sehän ei vielä mikään todistus ole.
— Hyvin on lihonut, pitkitti Gedeonovski, ikäänkuin ei olisi
kuullutkaan Marfa Timofejevnan huomautusta, hartioista on tullut paljoa
leveämmäksi ja posket hehkuu punaisina.
— Lihonut, äännähti Maria Dmitrijevna, kummastellen, mikä häntä voisi
lihottaa?
— Sepä se, sanoi Gedeonovski, toinen hänen sijassaan häpeäisi silmiänsä
näyttää ihmisille.
— Kuinka niin? keskeytti Marfa Timofejevna; mitä juorua se on? Ihminen
on saapunut syntymäseuduilleen; — mihinkä hänen olisi pitänyt mennä
teidän mielestänne? Aivan kuin hän olisi syypää johonkin!
— Uskallan sanoa teille, rouvaseni, että mies on aina syypää kun vaimo
itsensä pahoin käyttää.
— Sinä, vaariseni, haastat niin sentähden, kun et itse ole nainut mies.
— Gedeonovski naurahti väkinäisesti.
— Tohdinko olla utelias, kysyi hän hetkisen vaiti oltua, kenelle tuota
sievää kaulahuivia kudotaan?
Marfa Timofejevna katsahti pikaisesti häneen.
— Se kudotaan sille, vastasi hän, joka ei milloinkaan panettele, ei
viekastele, ei laittele juoruja, jos senlainen ihminen löytyy maan
päällä. Fedjan minä tunnen hyvästi; hän on ainoastaan siinä syypää,
että hemmoitteli liiaksi vaimoaan. Kyllä hän nai rakkaudesta, mutta
niistä rakkausnaimisista ei tahdo milloinkaan mitään hyvää tulla,
lisäsi ämmä katsahdettuaan kieroon Maria Dmitrijevnaan, ja nousi ylös.
Ja nyt, vaariseni, hiero hampaitasi kehen tahdot, vaikka minuun; minä
lähden pois, en tahdo häiritä sinua. Sen sanottuaan läksi hän pois.
— Hän on aina senlainen, sanoi Maria Dmitrijevna silmillään seuraten
tätiänsä, aina!
— Hänen ikänsä... mitäs tehdä! huomautti Gedeonovski. Hän suvaitsi
sanoa: joka ei viekastele. Mutta kuka nykyään ei viekastele? se on jo
senlainen aikakausi. Eräs ystävistäni, hyvin kunnioitettava, ja sanonpa
teille, suuriarvoinenkin mies, sanoi että: tähän aikaan, muka, kanakin
viekkaasti lähestyy jyvää — aina vaan tavoittaen kuinka saisi syrjästä
kiinni. Kun minä vaan katson teihin, rouvaseni, niin näen aina teidän
hyvänsävyisyytenne; antakaapa teidän lumenvalkoinen kätösenne.
Maria Dmitrijevna myhähti hiukan ja tarjosi hänelle pullean kätensä.
Gedeonovski kumartui ja suuteli rouvan kättä, tämä vuorostaan veti
nojatuolinsa likemmä häntä, kyyristyi hiukan ja kysyi puoliääneensä:
— Te olette nähneet hänet? Todellakin — onko hau terve, iloinen?
— Kyllä hän on iloinen, kuiskasi Gedeonovski»
— Ettekö ole kuulleet missä hänen vaimonsa nyt on?
-— Viime aikoina hän oli Pariisissa; nyt hän kuuluu muuttaneen Italian
valtakuntaan.
— Se on oikein kauheaa — Fedjan asema; en tiedä kuinka hän voi kestää.
Tosin, tapahtuuhan onnettomuuksia muidenkin kanssa: mutta hänen, voi
sanoa, on ympäri Euroopan ilmaistu.
Gedeonovski huoahti.
— Niin, niin! Sanotaan hänen sekä näyttelijöiden että taiteilijoiden,
ja mitenkä niitä heidän kielellään kutsutaan? salonkileijonien ja
muitten petojen kanssa seuraa pitäneen. Aivan häpynsä kadottanut...
— Hyvin, hyvin sääli, surkutteli Maria Dmitrijevna. Sukua myöten: hän
on minulle, tiedättehän Sergei Petrovitsch, orpana kolmannessa polvessa.
— Kuinkas sitten! Enkö minä kaikkea tietäisi mikä teidän sukuunne
koskee? Mitä te!
— Tuleeko hän meillä käymään, — mitä luulette?
— Luultavasti; mutta toisekseen, hän kuuluu kiirehtivän maatilallensa.
Maria Dmitrijevna nosti silmänsä taivasta kohti.
— Ah, Sergei Petrovitsch, Sergei Petrovitsch, kun oikein ajattelee,
niin kyllä meidän naisten täytyy hyvin varovasti käyttäytyä.
— Naisissa on ero, Maria Dmitrijevna. Onnettomuudeksi on senlaisia —
ajatuksiltaan häilyväisiä... ja missä i’ässä myös ovat; ei tavatkaan
aina ole pienuudesta kiihotettuja (Sergei Petrovitsch otti taskustaan
ruudullisen, sinisen nenäliinan ja alkoi sitä levitellä). Senlaisia
naisia tosin on (Sergei Petrovitsch pyyhki vuoroon silmiänsä nenäliinan
kulmalla). Mutta yleensä sanoen, jos ajattelee, niin on... Tavaton pöly
kaupungissa, päätti hän.
— _Maman, maman_, huudahti, huoneesen juosten, noin yhdentoista
vuotias, sorea tyttö,. Wladimir Nikolajevitsch ratsastaa meille!
Maria Dmitrijevna nousi; Sergei Petrovitsch nousi myöskin ja kumarsi.
— Nöyrin tervehdykseni Helena Mihailovna, sanoi hän, kunnioituksen
tunteesta käyden nurkkaan istumaan ja niistäen pitkää, säännöllistä
nenäänsä.
— Kuinka hänellä on miellyttävä hevonen! pitkitti tyttö. Hän oli juuri
takaportin luona, sanoi minulle ja Liisalle, että siinä paikassa ajaa
portaiden eteen.
Kuului kavioiden kopsetta; sorea ratsastaja kauniin raudikon selässä,
ilmestyi kadulle, hän seisahdutti hevosensa avonaisen ikkunan eteen.