Kirkas kevätpäivä läheni jo iltaansa, pienet sinertävät pilven hattarat
olivat korkealla, selkeän taivaan ladella ja näytti juuri kuin ne
olisivat liikahtamatta siirtyneet sen sisimpään sinervään.
Läänin kaupunki O——n syrjäkadun varrella sijaitsevassa, hyvästi raketun
kartanon avatun ikkunan ääressä (se oli v. 1842), istui kaksi naista:
toinen viidenkymmenen, toinen jo vanha ämmä, lähes seitsemänkymmenen
vuoden ikäinen.
Ensimainitun nimi oli Maria Dmitrijevna Kalifin, Hänen miehensä,
virasta eronnut läänin prokurori, aikoinansa tunnettu asioitsija —
mies hyvin rivakka, sanansa pitävä, kiukkuinen ja itsepäinen — oli
kuollut noin kymmenen vuotta takaperin, Hän oli saanut kohtuullisen
kasvatuksen, kävi yliopistoa, vaan kun oli syntynyt köyhistä
vanhemmista, niin ymmärsi hän jo nuorena täytyvänsä itse itselleen
raivata tien tulevaisuutensa perustukseen. Hän ei näöltänsä ollut
ruma, oli viisas ja jos milloin halusi, kohteliaskin: Maria Dmitrijevna
(syntyisin Pestov) tuli hänelle naimisiin rakkaudesta; hän kadotti
vanhempansa lapsuudessaan, sitten hän eleli useampia vuosia Moskovassa,
kasvatusopistossa, sieltä palattuaan eli hän viidenkymmenen virstan
päässä O——sta syntymäkylässään Pokrovskissa, tätin, ja vanhemman
veljensä kanssa. Tämä veli kohteli pahoin tätiä sekä sisartaan, vaan
muutettuaan Pietariin, virkatoimeen, teki äkillinen kuolema lopun
hänen elämästään. Maria Dmitrijevna peri Pokrovskin kylän, vaan ei hän
siinä kauan saanut elää: toisena vuonna, naimiseen tultuansa Kalitinin
kanssa, joka muutamassa päivässä oli masentanut hänen sydämensä, oli
Pokrovski vaihdettu toiseen hyödyllisempään, mutta puistottomaan
ja rumempaan maatilaan; samaan aikaan osti Kalitin kartanon
O——n kaupungissa, johon asettui vaimoinensa asumaan ainaiseksi.
Kartanoon kuului suuri puisto, joka ulottui kaupungin ulkopuolelle
aina niittyihin saakka. Kalitin, joka ei suvainnut maalaiselämän
hiljaisuutta, osti tämän kartanon tarkoituksella, joka on yhtä pitävä
kuin sanat: "nyt pysytään täällä". Mielessään muisteli Dmitrijevna
monta kertaa kaunista Pokrovskiansa iloisine seuroineen, leveine
niittyineen, viheriöine peltoineen; mutta hän ei millään tavalla
vastustanut miestään, vaan hyväksyi ehdottomasti hänen viisautensa ja
kokemuksensa. Mutta kun Kalitin kuoli, viisitoista vuotta oltuansa
naimisissa, jättäen jälkeensä pojan ja kaksi tytärtä, niin oli Maria
Dmitrijevna jo niin tottunut kaupungin elämään, että ei enää halunnut
muuttaa.
Nuoruudessaan Maria Dmitrijevnaa, vaalean verevä kun oli, pidettiin
kauniina; eikä hän nytkään, viidenkymmenen ikäisenä, ollut kauneutta
vailla, vaikka kasvonsa olivat hieman liiaksi pullistuneet. Hän
oli enemmän tunteellinen kuin hyvä, sekä oli säilyttänyt vanhoihin
päiviinsä saakka kasvatuslaitoksessa saamansa tavat; hän hemmoitteli
itseään, närkästyi pikaan ja vieläpä toisinaan itki kun ei kaikki
mennyt hänen mielensä mukaan: vaan oli erittäinkin hellä ja hyvä jos
kaikki kävi hänen tahtoansa myöten eikä kukaan häntä vastustanut. Hänen
kartanonsa oli komeimpia kaupungissa; omaisuutensa suuri, enimmäkseen
enempi miehensä hankkimaa, kuin perintöomaisuutta. Molemmat tyttäret
elivät hänen luonaan; poikansa oli kasvatettavana eräässä laitoksessa,
mikä oli parhaimpia Pietarissa.
Vanhus, joka istui Maria Dmitrijevnan kanssa ikkunan luona, oli
sama täti, hänen isänsä sisar, jonka kanssa oli viettänyt useampia
yksinäisiä vuosia Pokrovskissa. Hänen nimensä oli Marfa Timofejevna
Pestov. Hän oli tunnettu ivallisuudestaan ja luonteensa omituisuudesta,
hän sanoi totuuden aina vasten silmiä kaikille sekä käytti itseään
niukemmissakin rahavaroissa ollen niinkuin olisi omannut tuhansia. Hän
ei kärsiä voinut Kalitin vainajaa, ja niin kohta kun Maria Dmitrijevna
meni tälle naimisiin, muutti hän omaan kyläänsä, jossa vietti kymmenen
vuotta erään talonpojan savu-tuvassa. Maria Dmitrijevna pelkäsi
häntä. Musta-hiuksinen, terävä-katseinen vielä vanhuudessaankin,
suipponenäinen, astui joutuisasti pitäen vartalonsa suorana, puhui
sukkelaan sekä selvästi hienolla ja sointuvalla äänellä; Maria
Timofejevna vaatetti itsensä valkoiseen tanukkaan ja saman väriseen
kohtuun.
— Mitä se? kysyi hän äkkiä Maria Dmitrijevnalta. Mitä huokaat muoriseni?
— Niin vaan, äänsi tämä. Kuinka ihmeelliset pilvet!
— Onko sinun sääli niitä, vai mitä?
Maria Dmitrijevna ei vastannut.
— Missähän Gedeonovski on, kun ei sitä kuulu? sanoi Marfa Timofejevna
sukkelasti liikutellen neulomapuikkojaan (hän kutoi suurta villaista
huivia), huokailishan kanssasi, — tahi sitten valehtelisi jotain.
— Kuinka te aina ankarasti tuomitsette häntä! Sergei Petrovitsch on
kunnioitettava mies.
— Kunnioitettava! sanoi ämmä nuhtelevaisesti.
— Ja kuinka hän oli miesvainajalleni nöyrä! sanoi Maria Dmitrijevna;
muistellessaan häntä tulee hän aina rauhattomaksi.
— Tietysti! kun hän korvistaan tuli liasta ylös vedetyksi Kalitinin
avulla, mutisi Marfa Timofejevna liikutellen vielä kiivaammin
neulomapuikkojaan.
— Katsoo niin sievänä miehenä, alkoi hän uudestaan, koko pää on
harmaassa, mutta minkä suustaan laskee, on se joko valhetta tahi
panettelua. Vielä on valtioneuvos! Ja päälliseksi papin poika!
— Ken synnittä on, tätiseni? Kyllähän hänessä se heikkous on. Sergei
Petrovitsch ei mitään kasvatusta ole saanut, eikä osaa ranskaa; vaan
sanokaa mitä tahdotte, hän on miellyttävä mies.
— Tietysti, kun hän aina nuolee sinun käsiäsi. Ranskaa ei haasta,
— onpa asia! En minä itsekään mikään kiitettävä ole ranskan
kielitaidossa. Parasta olisi jos ei hän puhuisi mitään kieltä:
eihän toki valehteleisi. Siinähän susi missä mainitaan, sanoi Marfa
Timofejevna, katsahdettuaan ulos ikkunasta. Tuolla hän tulee, sinun
miellyttävä miehesi. On pitkä kuin nälkäkurki!
Maria Dmitrijevna korjasi hiuskiharoitaan. Marfa Timofejevna katsahti
häneen ivallisesti.
— Mitä, oliko siellä harmaa hiuskarva, muoriseni? Toru Palaschaa. Missä
hänen silmänsä ovat?
— Te täti olette aina... äännähti Maria Dmitrijevna harmistuneena, ja
alkoi rummuttaa tuolin selkäintä sormillaan.
— Sergei Petrovitsch Gedeonovski! vingahti punaposkinen palveluspoika,
astuen ovesta sisään.