Kotona Moskovassa oli jo talvista; uuneja lämmitettiin, ja aamuisin,
kun lapset hankkiutuivat kouluun ja joivat teetä, oli pimeä, ja
lastenhoitaja sytytti lamput vähäksi aikaa. Alkoi pakastaa. Kun satoi
ensi lumen ja ajettiin ensi kertaa reellä, oli hauska nähdä valkoinen
maa, valkoiset katot, oli niin kevyt, mainio hengittää, ja nuoruuden
ajat palasivat mieleen. Vanhat, kuurasta valkeat lehmukset ja koivut
näyttivät ikäänkuin hyväsydämisiltä, ne olivat lähempänä sydäntä kuin
sypressit ja palmut, eikä niiden läheisyydessä tehnyt mieli ajatella
vuoria eikä merta.
Gurov oli moskovalainen. Hän palasi Moskovaan kauniina pakkaspäivänä,
ja kun hän puki turkit ja lämpimät hansikkaat ylleen ja lähti
Petrovkalle kävelemään ja kuuli lauantai-iltana kirkonkellojen soivan,
niin äskeinen matka ja seudut, joilla hän oli käynyt, kadottivat
lumouksensa. Vähitellen hän vajosi Moskovan elämään ja luki jo ahneesti
kolmea sanomalehteä päivässä, vaikka sanoi, ettei periaatteessa lue
moskovalaisia lehtiä. Hänen teki jo mielensä ravintoloihin, kerhoihin,
kutsupäivällisille, juhliin, ja oli niin mieluista, kun hänen luokseen
tuli tunnetuita asianajajia ja taiteilijoita ja kun hän sai tohtorien
kerhossa pelata korttia professorien kanssa. Hän pystyi jo sulattamaan
kokonaisen annoksen "paistettuja maalaisia".
"Kunhan kuluu muutama kuukausi, niin kyllä Anna Sergejevna peittyy
muistojen usvaan ja ehkä vain harvoin näyttäikse unessa elävästi
hymyillen, kuten ne toisetkin naiset", arveli Gurov itsekseen. Mutta
kului kuukausi, enemmänkin, tuli sydäntalvi, ja kaikki oli säilynyt
muistissa vielä niin elävästi, kuin hän vasta eilen olisi eronnut Anna
Sergejevnasta. Ja muistot paloivat mielessä yhä voimakkaammin. Jos hän
illan hiljaisuudessa kuuli työhuoneeseensa, kuinka lapset lukivat
läksyjään, jos kuuli laulettavan tai urkuharmonin soittoa ravintolassa,
jos kuuli tuulen valittavan uunin piipussa, heti johtui hänen mieleensä
laivasilta ja mitä siellä tapahtui, varhainen aamu ja sumuiset vuoret,
Feodosiasta saapuva höyrylaiva, suutelot... Hän asteli kauan
huoneessaan muistellen näitä ja hymyili. Hänen muistelmansa muuttuivat
unelmiksi, menneisyys suli mielikuvituksessa tulevaisuuteen. Anna
Sergejevna ei ainoastaan ilmaantunut hänelle unessa, vaan seurasi kuin
varjo häntä kaikkialle. Suljettuaan silmänsä Gurov näki hänet elävänä
edessään, kauniimpana, nuorempana, suloisempana entistään; ja itsekin
hän näytti mielestään paremmalta kuin silloin Jaltassa. Tuntui siltä,
kuin Anna Sergejevna olisi iltasin katsellut häntä kirjakaapista,
uunista, huoneen nurkasta, ja Gurov oli kuulevinaan hänen
hengityksensä, hänen pukunsa hempeän kahinan. Kadulla hän seurasi
katseellaan naisia etsien Anna Sergejevnan kaltaista.
Hänen teki niin kovasti mieli uskoa jollekulle muistojaan. Mutta kotona
hän ei saattanut puhua rakkaudestaan eikä kaupungillakaan; ei
vuokralaisille eikä pankkivirkamiehille. Ja mistä puhua? Eihän hän
rakastanut vielä silloin? Eihän hänen suhteessaan Anna Sergejevnaan
ollut mitään kaunista, runollista, opettavaa eikä pelkästään
mieltäkiinnittävää? Ja piti puhua ylimalkaisesti rakkaudesta, naisista,
eikä kukaan arvannut, mitä liikkui mielessä, ja vaimo vain kohotteli
tummia kulmakarvojaan virkkaen:
-- Sinulle, Dimitri, ei sovi lainkaan itseensä tyytyväisen keikarin
osa.
Kerran yöllä lähtiessään kerhosta vastapelaajansa virkamiehen kanssa
hän ei voinut olla virkahtamatta:
-- Jospa tietäisitte, millaiseen hurmaavaan naiseen minä Jaltassa
tutustuin!
Virkamies istuutui rekeen ja teki lähtöä, mutta kääntyi samassa ympäri
ja huusi:
-- Dmitri Dmitritsh!
-- Mitä?
-- Kyllä te olitte taannoin oikeassa: hän on tosiaankin kuin oikullinen
sampi.
Nämä sanat saivat, niin jokapäiväisiä kuin olivatkin, Gurovin
levottomaksi; ne tuntuivat hänestä häpeällisiltä, saastaisilta. Kuinka
raakoja luonteita, millaisia ihmisiä! Kuinka mielettömästi yöt
kuluivat, kuinka ikävästi, huomaamattomasti päivät vierivät. Hurjaa
kortinpeluuta, ahmimista, juoppoutta, alituista puhetta samoista
asioista. Joutavat toimet ja jutut vievät parhaan ajan, parhaat voimat,
ja viho viimein jää jäljelle vain koluttu, lennoton elämä, jonkinlainen
jonkinjoutavuus, josta et pääse yli etkä ympäri, saatikka pakenemaan,
vaan istut siinä kuin mielisairaalassa tai rangaistuskomppaniassa!
Gurov oli niin levoton, ettei nukkunut sinä yönä lainkaan, ja poti koko
seuraavan päivän päänsärkyä. Huonosti hän nukkui seuraavinakin öinä,
istuskeli yhä vuoteessaan ja ajatteli tai asteli huoneessa nurkasta
nurkkaan. Hän kyllästyi lapsiin, ikävystyi pankkiin, ei tehnyt mieli
lähteä minnekään, ei puhua mistään.
Joulukuun pyhinä hän hankkihe matkalle sanoen vaimolleen matkustavansa
Pietariin toimittamaan erään nuoren miehen asioita -- mutta matkustikin
S:n kaupunkiin. Miksi? Sitä hän ei itsekään varmaan tiennyt. Hän tahtoi
tavata Anna Sergejevnaa, puhua hänen kanssaan, sopia kohtaamisesta.
Hän saapui S:n kaupunkiin aamulla ja otti hotellista parhaan huoneen,
jonka lattia oli kokonaan peitetty harmaalla veralla. Pöydällä oli
tomusta harmaa mustetolppo, kuvaten ratsastajaa, jolta oli pää poissa,
mutta hattu kohotetussa kädessä. Ovenvartija antoi hänelle tarpeelliset
tiedot: von Diederiz asuu Staro-Gontsharnajan varrella omassa talossaan
ja jonkin matkan päässä hotellista, elää hyvin rikkaasti; hänellä on
omat hevoset; kaikki kaupunkilaiset tuntevat hänet. Ovenvartia lausui
nimen: Dridiriz.
Gurov lähti kiirehtimättä Staro-Gontsharnajalle ja löysi talon. Aivan
vastapäätä taloa oli pitkä harmaa aita.
"Tuosta hän siis kulkee", ajatteli Gurov katsellen milloin taloa,
milloin aitaa.
Hän harkitsi: "tänään on päivä, jolloin virastotkin ovat kiinni, hänen
miehensä on siis luultavasti kotona. Ja joka tapauksessa olisi
tahditonta mennä häntä häiritsemään. Jos lähetän kirjeen, se voi joutua
miehen käsiin, ja silloin olisi koko asia pilalla. Paras on luottaa
sattumaan". Ja Gurov asteli kadulla odottaen tätä sattumaa. Hän näki
kerjäläisen poikkeavan portista sisään ja koirien hyökkäävän tämän
kimppuun, sitten, noin tuntia myöhemmin, kuului heikosti, epäselvästi
pianonsoittoa; kaiketi Anna Sergejevna soitti. Pääovi aukeni yhtäkkiä,
ja siitä astui ulos eukko mukanaan pieni valkoinen koira, jonka Gurov
tunsi. Hän aikoi kutsua koiraa, mutta hänen sydämensä alkoi samassa
tykyttää niin kiihkeästi, ettei hän voinut muistaa koiran nimeä.
Ja hän käveli kävelemistään suuttuen yhä enemmän tuohon harmaaseen
aitaan ja harmitellen mielessään, että Anna Sergejevna on unohtanut
hänet ja huvittelee ehkä nyt jonkun toisen kanssa, mikä onkin aivan
luonnollista nuorelle naiselle, jonka täytyy aamusta iltaan katsella
tuota kirottua aitaa. Hän palasi hotelliinsa ja istui pitkän aikaa
huoneensa sohvalla tietämättä, mitä tekisi, söi sitten päivällistä ja
nukkui senjälkeen kauan.
"Kuinka tämä kaikki on typerää ja rauhatonta!" ajatteli hän herättyään
ja katsellessaan pimeihin ikkunoihin. Oli jo ilta. "Kylläpäs nukuinkin
tarpeekseni. Mutta mitähän minä nyt yöllä tekisin?"
Hän istui sängyssä, jossa oli halpa harmaa peite, jollaisia käytetään
sairaaloissa, ja ärsyttelihe harmissaan:
"Siinä on nyt se 'nainen, joka kulkee koiran kanssa'... Olipas tämäkin
seikkailu!... Mutta istu vain koreasti paikallasi!"
Jo aamulla hän oli rautatieasemalla huomannut ilmoituksen, jossa suurin
kirjaimin seisoi painettuna, että "Geisha" esitetään ensi kerran. Hän
muisti sen ja ajoi teatteriin.
"On hyvin mahdollista, että Anna Sergejevnalla on tapana olla
ensi-illoissa", ajatteli hän.
Teatteri oli täynnä väkeä. Siellä, niinkuin yleensä kaikissa
teattereissa maaseudulla, oli auteretta kattokruunun yläpuolella, ja
"paratiisissa" oltiin kovin rauhattomia ja meluttiin. Permannolla
ensimmäisen nojatuolirivin kohdalla seisoi sikäläisiä keikareita kädet
selän takana. Kuvernöörin aitiossa istui etumaisella paikalla
kuvernöörin tytär, kaulapuuhka kaulassa, mutta kuvernööri itse oli
vaatimattomasti piiloutunut verhojen taa, niin että vain hänen kätensä
näkyivät. Väliverho huojui, orkesteri viritteli pitkän aikaa. Koko
ajan, kun yleisö virtasi sisään ja asettui paikoilleen, katseli Gurov
innokkaasti ympärilleen.
Sisään astui Anna Sergejevnakin. Hän istuutui kolmanteen
nojatuoliriviin. Kun Gurov katseli häntä, hänen sydäntänsä ahdisti, ja
hän tajusi selvästi, ettei hänellä ole tässä maailmassa toista
läheisempää, kalliimpaa ihmistä. Hän, tuo maaseudun väkijoukkoon
kadonnut pieni nainen, jolla oli tavallinen lornetti kädessään, ei
ollut missään suhteessa huomattava henkilö, mutta hän täytti nyt
Gurovin elämän kokonaan, oli hänen surunsa, ilonsa ja ainoa onnensa,
jota hän itselleen toivoi. Ja huonon orkesterin soittaessa Gurov
ajatteli nyt, kuinka Anna Sergejevna oli hyvä. Ajatteli ja haaveili.
Anna Sergejevnan kanssa oli astunut sisään ja istuutunut hänen
viereensä nuori, pitkä, hiukan kumara mies, jolla oli lyhyt poskiparta;
tämä nyökäytti joka askeleella päätään ja näytti tavan takaa
kumartelevan. Luultavasti se oli Anna Sergejevnan mies, jonka tämä
silloin Jaltassa, katkeran tunteen valtaamana, oli sanonut olevan
viinuri. Ja todellakin miehen pitkässä vartalossa, poskiparrassa,
päälaen pienessä kaljussa oli jotakin viinurimaista; hän hymyili
makeasti ja napinreiässä loisti jokin oppineisuuden merkki ikäänkuin
viinurin numero.
Ensimmäisen väliajan alussa mies lähti tupakalle, mutta Anna Sergejevna
jäi nojatuoliin istumaan. Gurov, joka myöskin istui permannolla, meni
tämän luo ja lausui vapisevalla äänellä väkinäisesti hymyillen:
-- Hyvää iltaa.
Anna Sergejevna katsahti häneen ja kalpeni, katsahti sitten uudestaan
kauhuissansa, uskomatta silmiään ja puristi lujasti kädessään viuhkaa
ja lornettia silminnähtävästi kamppaillen pyörtymystä vastaan. Molemmat
vaikenivat, Anna Sergejevna istui, Gurov seisoi; tämä pelästyi toisen
mielenliikutusta eikä rohjennut istua viereen. Viulut vingahtivat,
huilut hihkaisivat, alkoi yhtäkkiä kammottaa, näytti siltä kuin
kaikista aitioista katsottaisiin heihin. Silloin Anna Sergejevna nousi
ja riensi ovea kohti. Gurov seurasi häntä, ja molemmat kulkivat mitään
ajattelematta käytäviä ja portaita, milloin nousten, milloin
laskeutuen; heidän silmiensä ohi vilahteli kaikenmoisia virkapukuja
arvonmerkkeineen, turkkeja naulakossa; tuntui ristivetoa, haisi
tupakalle. Ja Gurov, jonka sydän sykki kovasti, ajatteli:
"Hyvä Jumala! Miksi nämä ihmiset, tuo orkesteri..."
Samassa hän muisti, kuinka silloin illalla rautatieasemalla, jonne hän
oli Anna Sergejevnan saattanut, hän oli arvellut itsekseen, että kaikki
oli lopussa eivätkä he enää milloinkaan tapaisi toisiaan. Mutta kuinka
kaukana olikaan tuo loppu!
Ahtaissa, synkissä portaissa, joissa seisoi suurilla kirjaimilla
"käynti parvekkeelle", Anna Sergejevna pysähtyi.
-- Kuinka te säikähdytittekään minut! sanoi hän raskaasti hengittäen
yhä vielä kalpeana ja huumaantuneena. Oih kuinka te säikähdytitte! Olen
kuin puolikuollut! Miksi te tulitte? Miksi?
-- Koettakaa ymmärtää, Anna, koettakaa ymmärtää... puhui Gurov
hätäisesti puoliääneen. Minä rukoilen teitä, koettakaahan ymmärtää
minua...
Anna Sergejevna katsoi häneen milloin peläten, milloin rukoillen,
milloin rakkaasti, katsoi hartaasti kätkeäkseen visusti mieleensä hänen
kuvansa.
-- Minä kärsin niin sanomattomasti! jatkoi hän kuulematta Gurovia. Olen
koko ajan ajatellut teitä ja elänyt näissä ajatuksissa. Ja minä olen
koettanut unohtaa, unohtaa, mutta miksi, miksi tulitte?
Ylempänä porrasparvekkeella kaksi kymnasistia tupakoi ja katseli alas,
mutta Gurov ei välittänyt heistä, vaan veti Anna Sergejevnan puoleensa
ja alkoi suudella hänen kasvojaan ja käsiään.
-- Mitä te teette, mitä te teette! sanoi Anna Sergejevna kauhistuneena
työntäen Gurovia luotaan. Me olemme mielettömiä. Matkustakaa pois jo
tänään, matkustakaa heti... Minä pyydän teitä kaikkien pyhimysten
nimessä, minä rukoilen teitä... Joku tulee!
Portaissa kulki joku heidän ohitsensa.
-- Teidän täytyy matkustaa... jatkoi Anna Sergejevna kuiskaten.
Kuuletteko, Dmitri Dmitritsh? Minä tulen luoksenne Moskovaan. En ole
ikänäni ollut onnellinen... olen nyt niin onneton... en tule ikänä
onnelliseksi, en ikänä! Älkää saattako minulle enää kärsimyksiä lisää!
Vannon, että lähden Moskovaan. Mutta nyt täytyy meidän erota! Rakas,
hyvä, kallis ystäväni, erotkaamme nyt! Näkemiin!
Anna Sergejevna puristi Gurovin kättä ja lähti nopeasti portaita alas
tavan takaa katsoen taakseen, ja hänen silmistään saattoi nähdä, ettei
hän ollut onnellinen. Gurov seisoi vähän aikaa paikallaan ja kuunteli;
sitten, kun ympärillä kaikki oli hiljasta, hän etsi naulakkonsa ja
poistui teatterista.