Viikko oli vierähtänyt siitä, kun he tutustuivat. Oli juhlapäivä.
Sisällä oli tukahduttavan ummehtunutta, ja ulkona pöly pilvinä pölisi,
vihuri tempoi hattua päästä. Pitkin päivää oli janottanut, ja Gurov
poikkesi tuon tuostakin kaupunginpuiston huvimajaan ja tarjosi Anna
Sergejevnalle milloin virvoitusjuomia siirapin kera, milloin jäätelöä.
Ei ollut, minne mennä.
Illalla, kun tuuli oli jonkin verran tyyntynyt, he lähtivät satamaan
katsomaan höyrylaivan tuloa. Laiturilla oli paljon kävelijöitä; useat
olivat tulleet vastaanottamaan saapuvia, muutamilla oli kukkia. Etenkin
kaksi seikkaa pisti silmiin tuossa hienossa, siropukuisessa
jaltalaisessa joukossa: iäkkäät naiset olivat pukeutuneet kuin nuoret,
ja kenraaleja oli harvinaisen paljon.
Ankaran aallokon vuoksi laiva oli myöhästynyt ja saapui vasta auringon
laskiessa. Mutta ennenkuin se laski laituriin, se kääntelihe pitkän
aikaa. Anna Sergejevna katseli lornetillaan laivaa ja matkustajia
ikäänkuin etsien tuttuja, ja kun hän kääntyi Gurovin puoleen, hänen
silmänsä loistivat. Hän puhui paljon, ja hänen kysymyksensä olivat
katkonaisia, mutta hän unohti samassa mitä oli kysynyt; sitten hän
kadotti lornettinsa väkijoukossa.
Kirjava joukko hajaantui laivasillalta. Ei näkynyt enää ketään, tuuli
asettui kokonaan, mutta Gurov ja Anna Sergejevna seisoivat siellä yhä
ikäänkuin odotellen, eikö joku vielä laskeutuisi laivasta maihin. Anna
Sergejevna oli nyt vaiti, haistellen kukkia kädessään ja katsomatta
Guroviin.
-- Sää muuttui kuitenkin illan suussa kauniimmaksi, virkkoi Gurov.
Minne nyt oikein lähtisimme? Emmekö aja jonnekin?
Anna Sergejevna ei vastannut.
Gurov katsoi terävästi häneen, kietoi yhtäkkiä kätensä hänen
ympärilleen ja suuteli häntä huulille. Kukkien tuoksu ja tuoreus
huumasi. Mutta samassa hän silmäili säikähtyneenä ympärilleen: näkikö
joku?
-- Lähdetään teille... hän kuiskasi.
Anna Sergejevnan huoneessa oli tukahduttavaa; siellä tuoksui
hajuvesille, joita hän osteli japanilaisesta kaupasta. Gurov ajatteli
katsellessaan häntä: "Minkälaisia kohtaamisia sattuukaan!" Entuudestaan
oli hänen povessaan säilynyt muisto huolettomista, hyväsydämisistä
naisista, jotka iloitsivat rakkaudestaan ja olivat kiitollisia hänelle
onnestaan, niin perin lyhyt kuin se olikin ollut; ja muisto sellaisista
kuin esimerkiksi hänen oma vaimonsa, jotka rakastivat valheellisesti,
puhuivat liian paljon, teeskentelivät, rakastivat hysteerisesti ja
sellainen ilme kasvoillaan, kuin ei olisi kysymyksessä rakkaus eikä
intohimo, vaan jotakin paljoa merkitsevämpää; olipa säilynyt vielä
muisto parista kolmesta sellaisestakin erittäin kauniista, mutta
kylmästä naisesta, joiden kasvoille yhtäkkiä nousi petomainen ilme,
vastustamaton halu ottaa elämältä enemmän, kuin se voi antaa; nämä
tällaiset eivät olleet enää nuoruutensa ensi kukoistuksessa, eivät
harkitsevia eivätkä älykkäitä, vaan oikullisia, vallanhimoisia naisia.
Ja kun Gurov oli kyllästynyt heihin, heidän kauneutensa oli herättänyt
hänessä vihaa, ja pitsit heidän vaatteissaan olivat hänen mielestään
olleet kun suuria suomuksia.
Mutta nyt oli kysymyksessä yhä sama arkuus, kokemattoman nuoruuden
kulmikkuus, omituisen epämieluinen tunne, ja tuntui siltä kuin olisi
joutunut hämilleen, jos joku yhtäkkiä olisi kolkuttanut ovea. Anna
Sergejevna, tuo "nainen, joka kulki koiran kanssa", suhtautui jotenkin
erikoisesti, hyvin vakavasti, kaikkeen mitä oli tapahtunut, ikäänkuin
hän olisi langennut; siltä ainakin näytti, ja se oli niin kummallista,
sopimatonta. Hänen kasvonsa kuihtuivat, ja pitkät hiukset riippuivat
surullisina kahden puolen; hän vaipui ajatuksiinsa ja unohtui katuvaan
asentoon, niinkuin syntinen nainen vanhanaikaisissa maalauksissa.
-- On niin surullista, virkkoi hän. Tehän ette minua nyt enää
kunnioita.
Pöydällä oli arbuusi. Gurov leikkasi siitä viipaleen ja rupesi hitaasti
syömään. Kului ainakin puoli tuntia äänettömyydessä.
Anna Sergejevna oli liikuttava, hänestä huokui säädyllisen,
yksinkertaisen viattoman, vähän mukana eläneen naisen puhtautta.
Yksinäinen pöydällä palava kynttilä valaisi heikosti hänen kasvojaan;
mutta saattoi huomata, että hän oli pahoilla mielin.
-- Miksi minä lakkaisin kunnioittamasta sinua? kysyi Gurov. Sinä et
itsekään tiedä, mitä puhut.
-- Suokoon Jumala minulle anteeksi! sanoi nainen ja hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä. Tämä on kauheaa.
-- Sinä puhdistaudut, näemmä.
-- Mistä minä puhdistautuisin!... Olen kehno, alhainen nainen,
halveksin itseäni enkä edes ajattelekaan puhdistautumista. En ole
pettänyt miestäni, vaan itseni. Enkä ainoastaan nyt, vaan jo pitkän
aikaa olen pettänyt. Mieheni on ehkä rehellinen, kunnon mies, mutta
onhan hän viinuri! En tiedä, mitä hän siellä tekee, miten palvelee,
tiedän vain, että hän on viinuri. Olin mennessäni hänen kanssaan
naimisiin kaksikymmenvuotias, uteliaisuus kiusasi minua, ja toivoin
jotakin parempaa. Onhan olemassa toisenlaistakin elämää, ajattelin. Ja
halutti elää! Elää ja elää!... Uteliaisuus paloi mielessäni... ette
käsitä sitä, mutta vannon kautta Jumalani, en voinut enää hillitä
itseäni, minussa tapahtui jotakin, en voinut enää pidättää itseäni,
sanoin miehelleni olevani sairas ja matkustin tänne... Ja täällä
kuljeskelin ympäri kuin huumeissani, kuin mieletön... ja niin minusta
tuli kehno, kurja nainen, jota kuka hyvänsä voi halveksia.
Gurovin tuli ikävä kuunnella. Häntä harmitti tuo yksinkertainen
äänensävy, tuo odottamaton katumus, joka nyt ei ollut paikallaan.
Jollei kyyneliä olisi näkynyt, olisi voinut luulla hänen piloillaan
noin tekevän tai näyttelevän.
-- En ymmärrä, mutisi Gurov hiljaa, mitä sinä oikein tahdot?
Anna Sergejevna kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten ja puristautui
häneen kiinni.
-- Uskokaa, uskokaa minua, rukoilen teitä... Minä rakastan rehellistä,
puhdasta elämää, synti on minusta inhoittavaa, mutta en itsekään tiedä,
mitä teen. Yksinkertaiset ihmiset sanovat: "Paholainen on hänet
viekoitellut". Ja minäkin voin nyt itsestäni sanoa, että paholainen on
minut viekoitellut.
-- Riittää, riittää... murahti Gurov.
Hän katseli Anna Sergejevnan liikkumattomia, säikähtyneitä silmiä,
suuteli häntä, puheli hiljaa ja ystävällisesti, ja Anna Sergejevna
rauhoittui vähitellen ja tuli taas iloiseksi. He alkoivat molemmat
nauraa.
Kun he sitten olivat saapuneet rantakadulle, ei siellä ollut enää
ketään, kaupunki sypresseineen näytti aivan kuolleelta, mutta meri
kohisi yhä, ja aallot loiskivat rantaa vasten. Suuri soutualus keinui
aalloilla, ja siinä oleva lyhty tuikahteli unisesti.
He löysivät ajurin ja ajoivat Oreandaan.
-- Minä sain äsken alhaalla eteisessä tietää sukunimesi: taululle oli
kirjoitettu von Diederiz, sanoi Gurov. Onko miehesi saksalainen?
-- Ei. Hänen isoisänsä oli kai saksalainen, mutta mieheni on
kreikkalaiskatolilainen.
Oreandassa he istuutuivat penkille kirkon läheisyyteen ja katselivat
vaieten alas merelle.
Jalta näkyi töin tuskin aamusumun läpi, vuorten huipuilla lepäili
liikkumattomia valkoisia pilviä. Puiden lehdet eivät edes värähtäneet,
sirkat sirittivät, ja meren yksitoikkoinen, kumea kohina, joka kuului
alhaalta, puhui rauhasta, ikuisesta unesta, joka meitä odottaa. Noin
kohisi tuolla alhaalla jo silloin, kun ei vielä ollut Jaltaa eikä
Oreandaa olemassakaan, noin yksitoikkoisesti ja kumeasti siellä
kohisee vielä silloinkin, kun ei meitä enää ole. Ja tuossa
järkähtämättömyydessä, tuossa täydellisessä välinpitämättömyydessä
meidän kaikkien elämästä ja kuolemasta piilee ehkä ikuisen
pelastuksemme, täydellisyytemme, maallisen elämämme keskeymättömän
juoksun vakuus. Istuessaan siinä nuoren naisen vieressä, joka nyt aamun
sarastaessa näytti niin ihanalta, ja nauttiessaan rauhallisena ja
lumottuna satumaisesta ympäristöstä, merestä, vuorista, pilvistä,
avarasta taivaasta, Gurov mietti, kuinka tässä maailmassa kaikki, jos
sitä tarkemmin ajattelee, on todellakin kaunista, kaikki, paitsi meidän
omat ajatuksemme ja tekomme silloin, kun unohdamme olemisen korkean
päämäärän ja oman ihmisarvomme.
Joku läheni, kaiketi vartia, katsoi heihin ja poistui. Höyrylaiva
saapui Feodosiasta, aamurusko valaisi sitä; laivatulet eivät enää
palaneet.
-- Ruohossa on kastetta, virkkoi Anna Sergejevna vaitiolon jälkeen.
-- Niin on. Onpa aika lähteä kotiin.
He palasivat kaupunkiin.
Sitten he joka päivä tapasivat toisensa rantakadulla, söivät yhdessä
aamiaisen, päivällisen, kävelivät, ihailivat merta. Anna Sergejevna
valitti nukkuvansa huonosti ja sydämensä lyövän rauhattomasti, teki yhä
samoja kysymyksiä ja oli levoton milloin mustasukkaisuudesta, milloin
pelosta, ettei Gurov häntä kylliksi kunnioita. Ja usein puistoissa, kun
heidän läheisyydessään ei näkynyt ketään, Gurov veti Anna Sergejevnan
luokseen ja suuteli häntä intohimoisesti. Jouten olo, suutelot keskellä
kirkasta päivää, joihin kuului vilkuileminen ympäri ja pelko, ettei
kukaan näkisi, helle, meren tuoksu ja joutilaiden, siropukuisten,
hyvinsyötettyjen ihmisten alituinen katseleminen ikäänkuin tekivät
hänestä toisen miehen. Hän puheli Anna Sergejevnalle, että tämä on niin
kaunis, houkutteleva, oli kärsimättömän intohimoinen, ei poistunut
askeltakaan hänen luotaan, mutta Anna Sergejevna unohtui usein
ajattelemaan ja pyysi yhä Gurovia tunnustamaan, ettei hän enää
kunnioita eikä rakasta häntä, vaan pitää häntä vain kehnona naisena.
Melkein joka ilta, myöhemmällä, he ajoivat jonnekin kaupungin
ulkopuolelle, Oreandaan tai koskelle. Ja nämä matkat onnistuivat
erinomaisesti, vaikutelmat olivat joka kerta ihania, suurenmoisia.
Odotettiin Anna Sergejevnan miehen tuloa. Mutta tältä saapuikin kirje,
jossa hän ilmoitti silmiensä tulleen kipeiksi ja pyysi vaimoaan mitä
pikimmin palaamaan kotiin. Anna Sergejevna rupesi jouduttamaan
kotimatkaa.
-- On hyvä, että matkustan pois, sanoi hän Guroville. Se on itse
kohtalon johtoa.
Anna Sergejevna ajoi hevosella Gurovin saattamana asemalle, joka oli
päivän matkan päässä. Kun hän oli valinnut itselleen paikan pikajunan
vaunusta ja kun toinen lähtömerkki kajahti, hän sanoi:
-- Antakaa minun vielä kerran katsoa teitä... Katsoa vielä viimeisen
kerran... Noin...
Hän ei itkenyt, vaan oli surumielinen ja ikäänkuin sairas, ja hänen
kasvonsa vavahtelivat.
-- Minä ajattelen... muistelen teitä... hän sanoi. Jumalan haltuun,
jääkää hyvästi. Älkää minua pahalla muistelko. Me eroamme nyt iäksi,
niin täytyi käydä, sillä meidän ei olisi pitänyt toisiamme ensinkään
tavatakaan. No niin, Jumalan haltuun.
Juna lähti nopeasti liikkeelle, tulet katosivat pian, eikä hetken
kuluttua kuulunut enää edes humua, ikäänkuin olisi varta vasten niin
tapahtunut, jotta mitä pikimmin olisi tullut loppu tästä suloisesta
huumauksesta, tästä mielettömyydestä. Ja jäätyään yksin asemasillalle
ja katsellessaan hämärään kaukaisuuteen Gurov kuunteli heinäsirkkojen
sirinää ja sahkölennätinlankojen soimista sellaisin tuntein kuin olisi
hän vasta unesta herännyt. Ja hän ajatteli, että nyt on hänen
elämässään yksi seikkailu lisää ja että sekin jo on päättynyt ja
muuttunut pelkäksi muistoksi... Hän oli liikutettu ja surullinen ja
tunsi heikkoa katumusta. Eihän tuo nuori nainen, jota hän ei enää
koskaan tapaisi, ollut onnellinen hänen kanssaan. Gurov tunsi olleensa
kohtelias ja sydämellinen häntä kohtaan, mutta silti oli hänen
käytöksessään, äänen sävyssä ja hyväilyissä heikkona varjona kuultanut
onnellisen miehen kevyt pila, raa'ahko röyhkeys, miehen, joka sitä
paitsi oli lähes toista vertaa vanhempi häntä. Koko ajan oli Anna
Sergejevna sanonut Gurovia hyväksi, harvinaiseksi, yleväksi; nähtävästi
hän oli näyttänyt Anna Sergejevnasta toisenlaiselta kuin hän
todellisuudessa oli; Gurov oli siis tahtomattaan pettänyt häntä...
Asemalla tuoksui jo syksylle, ilta oli viileä.
"Onpa minunkin jo aika lähteä pohjoiseen", ajatteli Gurov poistuessaan
asemasillalta.