Ja Anna Sergejevna alkoi matkustella Gurovin luo Moskovaan. Pari kolme
kertaa kuukaudessa hän matkusti S:n kaupungista ja sanoi miehelleen
lähtevänsä kysymään neuvoa naistautien professorilta, mitä tämä sanoisi
jostakin hänen sairaudestaan. Hänen miehensä milloin uskoi, milloin ei.
Saavuttuaan Moskovaan Anna Sergejevna tavallisesti asettui "Slavjanskij
Basariin" ja lähetti punalakkisen lähetin Gurovin luo. Tämä kävi häntä
tapaamassa; eikä tiennyt siitä yksikään sielu koko Moskovassa.
Kerran talviaamuna Gurov oli tällaisella matkalla Anna Sergejevnan luo
(lähetti oli edellisenä iltana käynyt Gurovin luona tapaamatta häntä
kotoa). Hänen tyttärensä, jota hän tahtoi samalla saattaa kouluun, oli
mukana. Satoi räntää suurina hiutaleina.
-- Nyt on kolme astetta lämmintä, ja kuitenkin sataa lunta, puhui Gurov
tyttärelleen. Mutta ilma on näin lämmintä vain maan pinnalla,
jotavastoin ylemmissä ilmakerroksissa on lämpömäärä aivan toinen.
-- Mutta miksi ei ukkonen käy talvella, isä?
Gurov selitti senkin. Hän jutteli ja ajatteli samalla, että nyt hän
menee tapaamaan naista ja ettei yksikään ihminen sitä tiedä eikä
luultavasti saa koskaan tietääkään. Hänen elämänsä oli kahdenlaista:
toinen oli julkista, jonka näkivät ja tiesivät kaikki, joille se oli
tarpeellista, täynnä ehdollista totuutta ja ehdollista petosta, aivan
samankaltaista kuin hänen tuttaviensa ja ystäviensä elämä, mutta toinen
oli salaista. Ja jostakin kummallisesta, ehkä satunnaisesta
olosuhteiden yhteensattumisesta kaikki, mikä oli hänestä tärkeää,
mielenkiintoista, välttämätöntä, minkä suhteen hän oli vilpitön eikä
pettänyt itseään, mikä muodosti hänen elämänsä ytimen, tapahtui salassa
toisilta, mutta kaikki, mikä oli valheellista ja kuorena peitti hänet
ja totuuden, kuten esimerkiksi toimi pankissa, riidat kerhoissa, hänen
"alhainen rotunsa", olo vaimonsa kanssa juhlatilaisuuksissa -- se
kaikki oli julkista. Ja hän tuomitsi muita itsensä mukaan eikä uskonut
todeksi sitä, mitä näki, vaan otaksui, että kunkin ihmisen todellinen,
mielenkiintoinen elämä kuluu salassa, aivan kuin yön peitossa. Jokainen
henkilöllinen olemassaolo pysytteleikse salassa, ja ehkä osaksi juuri
siitä syystä sivistynyt ihminen niin hermostuneesti huolehtii siitä,
että henkilökohtainen salaisuus pidettäisiin arvossa.
Saatettuaan tyttärensä kouluun Gurov lähti "Slavjanskij Basariin". Hän
riisui alhaalla turkit yltään, kiipesi portaita ja koputti hiljaa
oveen. Anna Sergejevna, yllään harmaa Gurovin mielipuku, oli matkasta
uupuneena odotellut häntä eilisillasta saakka; hän oli kalpea, katsoi
tulijaan hymyilemättä ja heittäytyi Gurovin kaulaan, ennen kuin tämä
oli kunnolleen ennättänyt sisään. He suutelivat pitkään, ikäänkuin
eivät olisi useaan vuoteen tavanneet toisiaan.
-- No mitä kuuluu? kysyi Gurov. Mitä uutta?
-- Odotahan, kyllä kohta sanon... En voi.
Hän ei saanut itkultaan puhutuksi, vaan kääntyi poispäin ja painoi
nenäliinan silmilleen.
"Itkeköön nyt sitten vähäsen; minä sillä välin istahdan tuohon
hetkeksi", ajatteli Gurov ja istuutui nojatuoliin.
Sitten hän soitti palvelijaa ja pyysi tuomaan teetä. Mutta Gurovin
juodessa teetä Anna Sergejevna seisoi ikkunaan päin kääntyneenä ja itki
liikutuksesta, itki sitä surullista tietoa, että heidän elämänsä oli
muodostunut näin surkeaksi. He tapasivat toisensa salaa ja pysyttelivät
piilossa ihmisiltä kuin varkaat! Eikö heidän elämänsä ole
auttamattomasti särkynyt.
-- No, herkeä jo! virkkoi Gurov.
Hänestä näytti selvästi siltä, että heidän rakkaussuhteensa ei pääty
kovinkaan pian, ties milloin. Anna Sergejevna kiintyi häneen yhä
lujemmin, jumaloi häntä, ja olisipa ollut ajattelematonta sanoa
hänelle, että kaikki tämä kerran päättyisi; sitä hän ei olisi
kuitenkaan uskonut.
Gurov astui hänen luokseen ja pani kätensä hänen olkapäilleen
hyväilläkseen ja laskeakseen leikkiä, mutta näki samassa itsensä
kuvastimesta.
Hänen päänsä alkoi jo käydä harmaaksi, ja hänestä näytti kummalliselta,
että hän oli viime vuosina niin vanhentunut, rumentunut. Olkapäät,
joilla hänen kätensä lepäsivät, olivat lämpimät ja vapisevat. Gurov
tunsi myötätuntoisuutta tätä vielä niin lämmintä ja kaunista elämää
kohtaan, jota jo odotti kuihtuminen, niinkuin hänen omaansakin. Miksi
hän niin rakastaa miestä, joka aina on näyttänyt naisten mielestä
toiselta kuin todella on? Mutta he eivät rakastaneet häntä itseään,
vaan miestä, jonka heidän mielikuvituksensa oli luonut ja jota he
omassa elämässään hartaasti etsivät, ja sitten, kun olivat huomanneet
erehtyneensä, he kuitenkin rakastivat. Eikä ollut yksikään noista
naisista ollut onnellinen hänen kanssaan. Aika kului, Gurov tutustui
uusiin, erosi, mutta ei rakastanut kertaakaan; mitä hyvänsä se lie
ollutkin muuta, ei vain rakkautta.
Ja vasta nyt, kun hänen päänsä jo alkoi harmaantua, hän rakastui
niinkuin tulee, totisesti, ensi kerran eläessään.
Anna Sergejevna ja hän rakastivat toisiaan kuin hyvin läheiset omaiset,
kuin mies ja vaimo, kuin hellät ystävykset. Heistä näytti siltä, että
itse kohtalo oli määrännyt heidät toisilleen, ja oli käsittämätöntä,
miksi he olivat toisten kanssa naimisissa; he olivat kuin kaksi kiinni
saatua muuttolintua, koiras ja naaras, jotka oli teljetty elämään eri
häkeissä. He antoivat toisilleen anteeksi, mitä häpesivät
menneisyydessään ja nykyisyydessään, ja tunsivat, että tämä heidän
rakkautensa oli pettänyt heidät molemmat.
Ennen, surullisina hetkinä, Gurov rauhoitteli itseään kaikenmoisilla
arveluilla, jotka vain hänen mieleensä johtuivat, mutta nyt hän ei
välittänyt arveluista; hän tunsi syvää sääliä, tahtoi olla vilpitön,
hellä...
-- Herkeä nyt, hyvä ystävä, hän sanoi. Kun olet itkenyt -- niin sillä
hyvä... Ajatellaan, koetetaan keksiä jotakin.
Sitten he keskustelivat pitkän aikaa, puhuivat siitä, mitenkä voisivat
vapautua välttämättömyydestä pysytellä piilossa, pettää, elää eri
kaupungeissa, olla pitkiä väliaikoja toisiaan tapaamatta. Mitenkä
päästä näistä sietämättömistä matkoista?
-- Mitenkä? Mitenkä kysyi Gurov tarttuen päähänsä. Mitenkä?
Ja näytti siltä, että kun he vielä vähäsen odottavat, ratkaisu on
löydetty, ja silloin alkaa uusi, ihana elämä. Mutta kumpikin heistä
käsitti, että loppu vielä oli kaukana, kaukana ja että kaikkein
sotkuisin ja vaikein nyt vasta alkoi.