Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, joka
kulkee koiran kanssa. Dmitri Dmitritsh Gurov, joka oli ollut Jaltassa
(Krimillä) pari viikkoa ja jo jonkin verran tottunut sikäläisiin
oloihin, innostui tarkastelemaan uusia tulokkaita. Istuessaan
huvimajassa Wernellä hän näki nuoren, vaaleaverisen, keskikokoisen
naisen, jolla oli barettihattu päässä, kulkevan pitkin rantakatua;
naisen jäljessä juoksi pieni valkoinen seurakoira.
Ja sitten hän näki tuon naisen kaupungin puistossa ja esplanadilla
useita kertoja päivässä. Nainen käveli yksin sama barettilakki päässä
ja sama valkoinen koira mukanaan. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään,
minkävuoksi hän sai olla yksinkertaisesti vain: "nainen, joka kulkee
koiran kanssa".
-- Jos hän on täällä ilman miestään ja tuttavia, arveli Gurov, eipä
olisi hullumpaa tutustua häneen.
Gurov ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänellä oli jo
kaksitoistavuotias tytär ja kaksi kymnaasia käyvää poikaa. Hänet oli
naitettu varhain, jo toisen vuoden ylioppilaana, ja nykyjään hänen
vaimonsa näytti ainakin puolta vanhemmalta kuin hän. Hänen vaimonsa oli
pitkä, tummakulmainen, ryhdikäs, arvokas käytökseltään ja, kuten hän
itsestään sanoi, ajatteleva nainen. Hän luki paljon, ei kirjoittanut
kirjeissä R-kirjainta, ja sanoi miestään Dimitriksi eikä Dmitriksi.
Tämä sitä vastoin piti kaikessa hiljaisuudessa vaimoaan lyhytjärkisenä,
ahdasmielisenä, rumana, vieroi häntä eikä viihtynyt kotonaan. Dmitri
Dmitritsh oli jo aikoja sitten alkanut olla uskoton vaimolleen, pettäen
tätä usein. Luultavasti juuri siksi hän melkein aina arvosteli naisia
kehnoiksi, ja kun hänen läsnäollessaan heistä puhuttiin, hän murahti
naisia tarkoittaen:
-- Alhaista rotua!
Dmitri Dmitritsh oli mielestään kyllin viisastunut katkerista
kokemuksistansa, nimitti heitä miten milloinkin halutti, mutta ilman
tuota "alhaista rotua" hän ei vain voinut tulla toimeen paria
päivääkään. Miesten seurassa hänen oli ikävä ja vaikea olo, hän oli
vaitelias ja kylmä, mutta ollessaan naisten kanssa hän tunsi itsensä
vapaaksi ja tiesi, mitä heille piti puhua ja miten käyttäytyä; mutta
hän saattoi helposti myös vaieta heidän seurassaan. Hänen
ulkomuodossaan, luonteessaan, koko olemuksessaan oli jotakin puoleensa
vetävää ja selittämätöntä, mikä viehätti ja houkutteli naisia. Hän
tiesi sen, ja häntä itseäänkin veti jokin voima naisten pariin.
Tavantakainen kokemus, todellakin katkera kokemus, oli jo aikoja
opettanut hänet ymmärtämään, että jokainen uusi naistuttavuus, joka
alussa tuntuu tekevän elämän niin suloiseksi ja vaihtelevaksi ja
näyttää niin ihanalta, hauskalta seikkailulta, muuttuu ehdottomasti
sekavaksi arvoitukseksi, ja tila käy vihdoin tukalaksi. Näin on
asianlaita ainakin säädyllisiin ihmisiin, etenkin moskovalaisiin
nähden, vaikka he ovatkin raskasmielisiä ja epäröiviä. Mutta jokainen
uusi naistuttavuus oli ikäänkuin salaa karkoittanut tuon kokemuksen
mielestä ja herättänyt halun elää, ja kaikki oli taas näyttänyt niin
yksinkertaiselta ja huvittavalta.
Niinpä Dmitri Dmitritsh Gurov eräänä iltana istui syömässä päivällistä
kaupungin puistoravintolassa, kun barettilakkinen nainen tuli
kiirehtimättä ravintolaan ja istuutui viereiseen pöytään. Tuon naisen
ilme, käynti, puku, kampaus ilmaisi hänen olevan säätyläisen,
naimisissa, ensi kertaa Jaltassa ja yksin, sekä että hänen oli ikävä
täällä... Mitä kerrottiin sikäläisistä huonoista tavoista, siinä oli
paljon valhetta, ja Gurov halveksi tämänkaltaisia juttuja, sillä hän
tiesi niitä etupäässä sellaisten ihmisten sepittävän, jotka itse
mielellään olisivat tehneet syntiä, jos vain olisivat voineet. Mutta
kun tuo barettilakkinen nainen nyt istuutui kolmen askeleen päässä
hänestä olevaan viereiseen pöytään, Gurov muisti jutut helpoista
voitoistaan, matkoistaan vuoristoon, ja yhtäkkiä hänet valtasi
houkutteleva ajatus lyhytaikaisesta, ohimenevästä suhteesta, romaanista
tuntemattoman naisen kanssa, jonka nimeä hän ei edes tiennyt.
Hän kutsui ystävällisesti naisen mukana olevaa pientä seurakoiraa
luokseen, ja kun se lähestyi, uhkasi sitä sormellaan. Koira murisi.
Gurov uhkasi taaskin.
Nainen katsahti häneen, mutta loi samassa katseensa maahan.
-- Ei se pure, sanoi hän punastuen.
-- Saako sille antaa luun? Ja kun nainen nyökäytti päätään, kysäisi
Gurov kohteliaasti: Oletteko jo kauankin ollut Jaltassa?
-- Viisi päivää.
-- Minä olen ollut täällä jo toista viikkoa.
He vaikenivat hetken.
-- Aika kuluu kyllä nopeasti, mutta väliin on täällä hirveän ikävä!
sanoi nainen katsomatta naapuriinsa.
-- On vain totuttu sanomaan, että täällä on ikävä. Kun asutaan kotona
Belevissa tai jossakin muualla, ei valiteta ikävää, mutta heti kun
tullaan tänne, sanotaan: "Voi kuinka ikävää! Kuinka hirveästi täällä
pölyää!" Voisi luulla sen, joka näin puhuu, saapuneen tänne Granadasta.
Nainen nauroi. Sitten molemmat söivät ääneti kuin vento vieraat. Mutta
päivällisen päätyttyä he lähtivät yhdessä liikkeelle, ja heidän kesken
sukeutui leikkisä, kevyt keskustelu kuin ainakin vapaiden, tyytyväisten
ihmisten kesken, joista on yhdentekevä, minne he menevät, mitä puhuvat.
He kävelivät ja keskustelivat siitä, kuinka kummallinen valaistus meren
yllä oli; vesi sinersi niin pehmeästi ja lämpimästi, ja sen pintaa
pitkin valui kuun silta kultaisena juovana. He puhelivat myöskin,
kuinka tukahduttavaa on helteisen päivän jälkeen. Gurov kertoi olevansa
moskovalainen, koulutukseltaan filologi, mutta toimessa pankissa; sanoi
joskus harjoittaneensa laulua aikoen esiintyä yksityisessä oopperassa,
omistavansa kaksi taloa Moskovassa. Ja naisesta Gurov sai tietää, että
hän oli viettänyt lapsuutensa Pietarissa, mutta oli joutunut naimisiin
S:n kaupunkiin, jossa on asunut jo pari vuotta, että hän viipyy
Jaltassa vielä lähes kuukauden ja että hänen miehensä, joka myöskin
tahtoisi vähäsen levähtää, tulee mahdollisesti noutamaan häntä. Mutta
nainen ei mitenkään voinut selittää, missä hänen miehensä oli virassa
-- kuvernementin hallituksessa vai kunnallishallituksessa, mikä oli
naisen itsensäkin mielestä naurettavaa. Gurov sai vielä tietää, että
häntä puhuteltiin Anna Sergejevnaksi.
Hotellissaan Gurov ajatteli Anna Sergejevnaa, ajatteli sitä, että he
huomenna varmaankin jälleen tapaavat toisensa. Niin oli kaiketi
sallittu tapahtuvan. Ja mennessään levolle Gurov muisteli, että Anna
Sergejevna oli vielä muutamia vuosia sitten ollut koulutyttö ja
opiskellut, niinkuin hänen oma tyttärensä nyt, muisteli, kuinka arkaa
hänen naurunsa vielä oli, kuinka kulmikasta hänen keskustelunsa
tuntemattoman miehen kanssa -- kaikesta päättäen hän oli ensi kertaa
eläessään yksin tällaisessa paikassa, jossa häntä seurataan ja tarkasti
silmäillään ja puhutellaan vain salaisessa tarkoituksessa, jota hän
itse ei saata edes aavistaa. Gurovin mieleen muistui myös hänen kapea,
hento kaulansa, kauniit harmahtavat silmänsä...
"Hänessä on sittenkin jotakin surkuteltavaa", ajatteli Gurov jo
nukahtamaisillaan.