Sillä välin oli tullut talvi. Jo hyvän aikaa ennen joulua ilmoitettiin
sanomalehdissä, että 29 päivänä joulukuuta "toimeenpannaan"
aatelisseuran huoneistossa tavanmukaiset talvitanssiaiset. Joka ilta
kortinpeluun jälkeen Modest Alekseitsh kuiskaili innokkaasti
virkatoveriensa vaimojen kanssa luoden silloin tällöin huolestuneen
katseen Anjaan ja käveli sitten kauan huoneessaan ajatellen jotakin.
Vihdoin kerran myöhään illalla hän pysähtyi Anjan eteen sanoen:
-- Sinun pitää ompeluttaa itsellesi tanssiaispuku. Ymmärrätkö? Mutta
muista neuvotella asiasta Maria Grigorjevnan ja Natalia Kusminishnan
kanssa.
Ja hän antoi Anjalle sata ruplaa. Tämä otti rahat ja tilasi
tanssiaispuvun neuvottelematta siitä kenenkään kanssa. Isälleen hän
siitä kyllä mainitsi, mutta muuten hän koetti kuvitella mielessään,
kuinka hänen äitinsä olisi pukeutunut tanssiaisiin. Hänen
äitivainajansa oli nimittäin aina pukeutunut kuosikkaasti ja ottanut
Anjan mukaansa puettuaan hänetkin siroksi kuin nuken; sitäpaitsi hän
oli opettanut tyttärensä puhumaan ranskaa ja tanssimaan masurkkaa
erittäin hyvin (ennen naimisiin menoaan hän oli ollut viisi vuotta
kotiopettajattarena). Anja osasi äitinsä tavoin tehdä vanhasta puvusta
uuden, pestä bensiinillä hansikkaita, vuokrata kallisarvoisia esineitä
ja niinkuin äitikin siristää silmiänsä, sorahdutella puheessaan,
asettua kauniisiin asentoihin, innostua kovasti, milloin se oli
tarpeen, tai katsoa surullisesti ja salaperäisesti. Isältään hän oli
perinyt tukan ja silmien tumman värin, hermostuneisuuden ja tavan aina
somistautua.
Kun Modest Alekseitsh puolisen tuntia ennen tanssiaisiin menoa astui
takitta Anjan luo pannakseen hänen suuren kuvastimensa edessä
ritarimerkin kaulaansa, hän hurmautuneena Anjan kauneudesta ja uuden
tanssiaispuvun loistosta ja henkevyydestä erittäin tyytyväisenä kampasi
poskipartojaan jutellen:
-- Katsopas vain... kylläpä oletkin!... Anjuta! jatkoi hän sitten
muuttaen yhtäkkiä äänensä juhlalliseksi. Minä olen tehnyt sinut
onnelliseksi, mutta tänään voit sinä tehdä minut onnelliseksi. Pyydän
sinua, ole hyvä, ja esittäydy hänen ylhäisyytensä rouvalle! Jumalan
tähden tee se! Hänen kauttaan minä voin päästä vanhemmaksi
esittelijäsihteeriksi.
He ajoivat tanssiaisiin. Aatelisseuran huoneiston ovenvartija avasi
heille oven, ja he astuivat eteiseen. Siellä oli vaatenaulakoita täynnä
turkkeja, hyöriviä palvelijoita ja avokaulaisia naisia, jotka
viuhkoillaan suojelivat itseään vedolta, ja siellä haisi valokaasulle
ja sotilaille. Kun Anja astuessaan miehensä taluttamana portaita ylös
kuuli soittoa ja näki itsensä kokonaan suuren suuresta, monien tulien
valaisemasta kuvastimesta, heräsi hänen rinnassaan riemu ja tuo
samainen onnen aavistus, jota hän oli tuntenut sinä kuutamoisena iltana
pysäkillä. Hän käveli ylpeänä, itsetietoisena, ensikertaa tuntien
olevansa nainen eikä tyttö, ja jäljitteli tahtomattaan äitivainajansa
käyntiä ja eleitä. Ja ensikertaa eläessään hän tunsi olevansa rikas ja
vapaa. Eipä hänen miehensä läsnäolokaan häntä ensinkään painostanut,
sillä astuessaan juhlahuoneiston kynnyksen yli hän oli jo
vaistomaisesti aavistanut, että hänen vanhan miehensä läsnäolo ei
lainkaan alenna häntä, vaan päinvastoin antaa hänelle tuon viehkeän
salaperäisyyden leiman, joka niin miellyttää miehiä. Suuressa salissa
kajahti jo orkesterin soitto, ja tanssi alkoi. Valtion asunnosta
tulleena, valon, kirjavuuden, soiton ja humun mukaansa tempaamana Anja
loi katseen ympäri salia ja ajatteli: "Ah, kuinka ihanaa!" ja erotti
heti joukosta kaikki tuttavansa, kaikki, jotka hän oli ennen tavannut
iltamissa tai huveissa, kaikki nuo upseerit, opettajat, asianajajat,
virkamiehet, tilanomistajat, hänen ylhäisyytensä, Artynovin ja kaikki
hienoimmat, siropukuiset, avorintaiset, kauniit ja rumat seuranaiset,
jotka jo olivat asettuneet paikoilleen hyväntekeväisyysmyyjäisten
mökkeihin ja majoihin aloittaakseen myynnin köyhien hyväksi. Kookas
upseeri -- Anja oli tutustunut häneen Vanhalla Kiovan kadulla
koulutyttönä eikä muistanut enää hänen nimeään -- ilmestyi ikäänkuin
maasta nousten hänen eteensä ja pyysi häntä valssiin. Ja Anja lensi
miehensä luota, ja hänestä tuntui jo siltä, kuin hän olisi purjehtinut
myrskyisellä merellä miehensä jäädessä kauaksi rannalle... Anja tanssi
intohimoisesti, innostuneesti valssia, polkkaa, katrillia, siirtyen
käsivarsilta toisille, huumautuen humusta ja musiikista, sekoittaen
venäjän- ja ranskankieltä keskenään, sorahdutellen puhuessaan ja
nauraen, eikä ajatellut miestään, ei ketään eikä mitään. Hänellä oli
hyvä menestys miesten parissa, se oli selvää, eikä toisin saattanut
ollakaan. Hän hengitti kiivaasti innostuksesta, puristeli
suonenvedontapaisesti viuhkaansa ja tahtoi juoda. Isä Pjotr Leontitsh,
yllään rypistynyt hännystakki, joka haisi bensiinille, astui hänen
luokseen tarjoten lautasta, jolla oli punaista jäätelöä.
-- Sinä olet lumoava tänään, sanoi hän ihaillen tytärtään. En ole ikinä
vielä näin kovasti säälinyt sitä, että jo olet joutunut naimisiin...
Miksi? Minä tiedän, sinä teit sen meidän tähtemme, mutta... hän veti
vapisevin käsin tukun seteleitä taskustaan: tänään olen saanut rahaa
tunneistani ja maksan velkani sinun miehellesi.
Anja pisti lautasen hänen käteensä, ja joku kiidätti hänet tanssin
tahdissa kauas. Ritarinsa olan yli hän vilahdukselta näki isänsä
liukuvan parkettia pitkin, kietovan kätensä jonkin naisen vartalolle ja
lähtevän tämän kanssa kiitämään pitkin salia.
-- Kuinka viehättävä hän onkaan, kun hän on selvällä päällä! ajatteli
Anja.
Masurkkaa Anja tanssi saman kookkaan upseerin kanssa. Tämä käveli
arvokkaasti ja raskaasti kuin säkki, liikutteli olkapäitään ja
kohotteli rintaansa, tuskin polki jalallaan -- häntä ei lainkaan
haluttanut tanssia, mutta Anja liiteli hänen ympärillään ärsyttäen
häntä kauneudellaan ja kaulansa alastomuudella; hänen silmänsä
säihkyivät kiihkoa, liikkeensä olivat intohimoiset, mutta upseeri kävi
yhä välinpitämättömämmäksi ja ojenteli hänelle käsiään armollisesti
kuin kuningas.
-- Hyvä, hyvä... huudettiin yleisön joukosta.
Mutta vähitellen tempaisi innostus upseerinkin; hän vilkastui, tulistui
ja liikkui keveästi, notkeasti, ja Anja katsoi häneen ikäänkuin hän
olisi ollut kuningatar ja tuo hänen orjansa. Silloin hänestä tuntui,
kuin koko sali olisi katsonut häneen, kuin kaikki nuo ihmiset olisivat
olleet kateellisia heille. Kookas upseeri oli tuskin ennättänyt kiittää
häntä, kun yleisö yhtäkkiä alkoi tehdä tietä, ja miehet ojentautuivat
niin omituisen suoriksi kädet riippuen sivuilla... Hänen ylhäisyytensä
asteli Anjaa kohti, hännystakissaan kaksi tähteä. Niin juuri, hänen
ylhäisyytensä astui Anjaa kohti, sillä hän katsoi suoraan tähän
hymyillen makeasti ja pureksien samalla huuliaan; niin hän teki aina,
kun näki kauniita naisia.
-- Hyvin hauskaa, hyvin hauskaa... aloitti hän. Minäpä lähetän miehenne
päävahtiin, koska hän tähän saakka on meiltä salannut tuollaisen
aarteen. Tulin vaimoni puolesta... jatkoi hän ojentaen Anjalle kätensä.
Teidän täytyy auttaa meitä... N-niin... Teille pitää antaa palkinto
kauneudestanne... kuin Amerikassa... N-niin... Amerikkalaiset naiset...
Vaimoni odottaa teitä kärsimättömästi.
Hänen ylhäisyytensä vei Anjan mökkiin iäkkään rouvansa luo, jonka
kasvojen alaosa oli niin suhteettoman suuri, että näytti siltä kuin hän
olisi pitänyt suurta kiveä suussaan.
-- Auttakaa meitä! sanoi rouva nenäänsä. Kaikki kauniit naiset toimivat
hyväntekeväisyysmyyjäisissä, te vain huvittelette. Miksi ette tahdo
auttaa meitä?
Hän lähti pois, ja Anja asettui arvon rouvan paikalle hopeisen
samovaarin ääreen, jossa alkoi heti vilkas myynti. Lasillisesta teetä
ei Anja ottanut ruplaa vähempää, ja kookkaan upseerinsa hän sai juomaan
kolme lasillista. Astuipa siihen Artynov, tuo mulkosilmäinen pohatta,
joka poti hengenahdistusta, mutta hänen yllään ei ollut nyt tuota
kummallista pukua, jossa Anja oli nähnyt hänet kesällä, vaan hän oli
hännystakissa, niinkuin muutkin. Hellittämättä katsettaan Anjasta hän
joi lasin samppanjaa ja maksoi siitä sata ruplaa, joi sitten teetä ja
maksoi siitäkin sata -- ja kaiken tämän hän teki ääneti kärsien
hengenahdistusta... Anja kutsui ostajia luokseen ja otti heiltä rahaa
varmasti vakuutettuna siitä, että hänen hymynsä ja silmäyksensä
tuottivat näille sulaa nautintoa. Hän käsitti jo, että hänet oli luotu
yksinomaan tätä humuavaa, loistavaa, hymyilevää elämää varten
soittoineen, tansseineen, ihailijoineen, ja tuo entinen uhkaava,
musertava voima näytti hänestä nyt naurettavalta. Hän ei pelännyt enää
ketään ja sääli vain sitä, ettei äiti saanut olla yhdessä iloitsemassa
hänen menestyksestään.
Pjotr Leontitsh, joka jo oli käynyt kalpeaksi, mutta pysyttelihe vielä
tukevasti jaloillaan, läheni mökkiä ja pyysi ryypyn konjakkia. Anja
punastui peläten, että hän sanoisi jotakin sopimatonta (häntä jo
hävetti, että hänen isänsä oli niin köyhä, niin tavallinen), mutta
Pjotr Leontitsh tyhjensi lasinsa sopimattomuuksia puhumatta, heitti
rahatukustaan kymmenruplasen ja poistui arvokkaasti sanaakaan
sanomatta. Vähän myöhemmin Anja näki isänsä kulkevan _grand rond'issa_,
ja nyt tämä jo horjahteli ja huuteli jotakin naisensa suureksi
mielipahaksi. Ja Anjan mieleen muistui, kuinka isä kolmisen vuotta
sitten eräissä tanssiaisissa samalla tavoin horjahteli ja huuteli, mikä
päättyi siihen, että järjestyksenvalvoja vei hänet kotiin nukkumaan ja
että seuraavana päivänä rehtori uhkasi erottaa hänet virasta. Kuinka
sopimattomaan aikaan tämä johtuikaan mieleen!
Kun samovaarit oli mökeissä sammutettu ja kun väsyneet
hyväntekijättäret olivat antaneet ansaitsemansa rahat tuolle iäkkäälle
rouvalle, jolla näytti olevan kivi suussa, tuli Artynov tarjoamaan
käsivartensa Anjalle ja viemään hänet saliin, johon oli katettu
illallispöytä kaikille hyväntekeväisyysmyyjäisiin osaaottaneille.
Illallispöytään istuutui parikymmentä henkilöä, ei enempää, mutta
sittenkin oli hyvin meluisaa. Hänen ylhäisyytensä kohotti maljan:
"Tässä komeassa ruokasalissa on paikallaan juoda malja helppohintaisten
ruokalain menestykseksi, niitä tämäniltaisetkin hyväntekijäiset ovat
tarkoittaneet". Prikaatinkenraali esitti maljan "voimalle, jonka edessä
tykistökin vaikenee", ja kaikki riensivät kilistämään maljaa naisten
kanssa. Oli erittäin rattoisaa!
Kun Anjaa saatettiin kotiin, aamu jo valkeni, ja palvelijattaret olivat
menossa torille. Iloisena, hieman päihtyneenä, täynnä uusia
vaikutelmia, uupuneena hän riisuutui, heittäytyi vuoteeseensa ja
nukahti heti...
Kello kaksi päivällä herätti sisäkkö hänet ilmoittaen, että herra
Artynov oli saapunut tervehdykselle. Anja pukeutui nopeasti ja meni
vierashuoneeseen. Vähäsen myöhemmin saapui myös hänen ylhäisyytensä
kiittämään osanotosta hyväntekeväisyysmyyjäisiin. Hän katsoi makeasti
Anjaan pureskellen huuliaan, suuteli hänen pientä kättään ja pyysi
saada viipyä hetkisen; sitten hänkin meni. Mutta Anja seisoi keskellä
vierashuonetta hurmautuneena, ihmetellen, tahtomatta voida uskoa, että
hänen elämässään oli näin pian tapahtunut muutos, ihmeellinen muutos.
Samassa astui sisään hänen miehensä Modest Alekseitsh... Tämäkin
seisoi hänen edessään kasvoillaan samanlainen mielistelevä, makea,
orjamais-alamainen ilme, jollaisen Anja oli tottunut hänellä näkemään
hänen puhutellessaan vaikutusvaltaisia ja huomatuita henkilöitä. Ja
innokkaasti, mutta inhoten, halveksien, vakuutettuna siitä, ettei
hänelle mitään pahaa tapahtuisi, Anja sanoi lausuen selvästi joka
sanan:
-- Mene matkoihisi, tolvana!
Tämän jälkeen Anjalla ei ollut enää ainoaakaan vapaata päivää, sillä
hän otti osaa milloin huvimatkoihin, milloin kävelyihin, milloin
seuranäytelmiin. Hän palasi joka päivä kotiin aamun tullen ja nukkui
vierashuoneen permannolla ja kertoi sitten liikuttavasti kaikille
nukkuvansa kukkien alla. Rahaa tarvittiin hyvin paljon, mutta hän ei
enää pelännyt Modest Alekseitshia, vaan tuhlasi tämän rahoja kuin
omiaan. Eikä hän pyytänyt, eikä vaatinut niitä, vaan lähetti hänelle
joko laskun tai paperilipun, jolle kirjoitti: "tämän tuojalle
maksettava kaksisataa ruplaa" tai "heti maksettava sata ruplaa".
Pääsiäisenä Modest Alekseitsh sai Annan ritarikunnan toisen luokan
merkin. Kun hän tuli siitä kiittämään, hänen ylhäisyytensä laski
sanomalehden syrjään ja istuutui syvemmälle nojatuoliinsa. -- Teillä on
nyt siis kolme Annaa, sanoi hän tarkastellen valkoisia sormiaan ja
ruusunpunaisia kynsiään, yksi napinlävessä, kaksi kaulassa.
Modest Alekseitsh painoi kaksi sormea huulilleen siltä varalta, jottei
nauraisi äänekkäästi, ja sanoi:
-- Nyt on vain odotettavissa pienen Vladimirin ilmaantuminen maailmaan.
Rohkenen pyytää teidän ylhäisyyttänne kummiksi.
Hän viittasi hienosti Vladimirin ritarikunnan neljännen luokan
kunniamerkkiin ja kuvitteli jo mielessään, kuinka hän kaikkialla kertoo
tästä kekseliäästä ja rohkeasta sanasutkauksestaan. Hän aikoi sanoa
vielä jotakin yhtä onnistunutta, mutta hänen ylhäisyytensä nyökäytti
päätään ja syventyi sanomalehteensä...
Mutta Anja ajeli yhä troikalla, lähti Artynovin kanssa
metsästysretkille, näytteli yksinäytöksisissä näytelmissä, oli
illallisilla ja kävi yhä harvemmin omaistensa luona. Nämä olivat jo
tottuneet syömään päivällistä ilman Anjaa. Pjotr Leontitsh joi entistä
enemmän, rahaa ei ollut, ja soittokonekin oli jo aikoja sitten myyty
veloista. Pojat, Petja ja Andrjushka, eivät päästäneet isäänsä enää
yksin kadulle ja seurasivat yhä häntä, jottei hän pääsisi kaatumaan. Ja
kun Anja ajoi Vanhalla Kiovan kadulla kolmivaljakolla heitä vastaan
Artynovin istuessa ajajan paikalla ohjaksissa, niin Pjotr Leontitsh
otti silinterihatun päästään ja aikoi huutaa jotakin tyttärelleen,
mutta Petja ja Andrjushka tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja pyysivät
rukoilevasti:
-- Ei saa, isä... Ei saa...
"NAINEN, JOKA KULKEE KOIRAN KANSSA"