I.

Vihkimisen jälkeen ei ollut edes kevyttäkään ateriaa; nuoret joivat

maljansa, pukeutuivat matkalle ja ajoivat rautatieasemalle.

Iloisen hääjuhlan ja illallisten, musiikin ja tanssin sijaan oli

pyhiinvaellusmatka kahdensadan virstan päähän. Useat hyväksyivät tämän

sanoen, että Modest Alekseitsh on jo vanhanpuoleinen ja huomattavassa

asemassa oleva mies ja että iloiset häät saattaisivat näyttää hyvinkin

sopimattomilta; sitäpaitsi olisi hyvin ikävä kuulla tanssimusiikkia,

kun viisikymmenkaksivuotias virkamies nai nuoren neitosen, joka

vastikään on täyttänyt kahdeksantoista. Puhuttiin myöskin, että Modest

Alekseitsh periaatteen miehenä ryhtyi hommaamaan tätä matkaa luostariin

oikeastaan sitä varten, jotta hänen nuori vaimonsa ymmärtäisi, että hän

avioliitossakin asettaa uskonnon ja siveyden ensi sijalle.

Nuoria saatettiin. Joukko virkaveljiä ja sukulaisia seisoi malja

kädessä odottaen junan lähtöä huutaakseen hurraata, ja Pjotr Leontitsh,

morsiamen isä, päässä silinterihattu ja yllään pitkä virkanuttu,

kurottautui jo hieman juopuneena ja hyvin kalpeana malja kädessä vaunun

ikkunaa kohti ja sanoi rukoilevasti:

-- Anjuta! Anja! Anja, sana vain!

Anja kumartui ikkunasta hänen puoleensa, ja isä kuiskasi tyttärelleen

jotakin ympäröiden hänet viinin löyhkällä, puhalsi korvaan -- mitään ei

siitä voinut ymmärtää -- ja teki ristinmerkin hänen kasvoilleen,

rinnalleen ja käsilleen; sitä tehdessään hänen hengityksensä vavahteli

ja silmissään kimalteli kyyneleitä. Mutta Anjan veljet Petja ja

Andrjushka, jotka olivat kymnasisteja, nykivät isäänsä nutun liepeistä

ja kuiskasivat hämillään:

-- Isä, ei enää... Isä, ei saa...

Kun juna lähti liikkeelle, näki Anja isänsä hoiperrellen juoksevan

jonkin matkaa vaunun vieressä läikyttäen viiniä lasistaan. Kuinka

säälittäviltä, mutta hyväntahtoisilta isän kasvot näyttivätkään!

-- Hurra-a! huusi isä.

"Nuori pari" jäi kahden. Modest Alekseitsh katseli ympärilleen

vaunuosastossa, asetteli matkatavaroita hyllyille ja istuutui hymyillen

vastapäätä nuorta vaimoaan. Hän oli keskikokoinen, lihava, pöhöttynyt,

hyvin syötetty virkamies; hänellä oli pitkät poskiparrat, mutta viiksiä

ei ensinkään, ja hänen sileäksi ajeltu, pyöreä, selväpiirteinen

leukansa oli kuin siloinen kantapää. Kaikkein luonteenomaisinta hänen

kasvoissaan oli se, ettei hänellä ollut viiksiä ja että tuo paljas

viiksien paikka vähitellen muuttui molemmin puolin lihaviksi,

hyytelömäisesti värähteleviksi poskiksi. Hän käyttäytyi arvokkaasti,

hänen liikkeensä olivat hitaat, pehmeät.

-- En saata mitenkään olla muistelematta erästä seikkaa, aloitti hän

hymyillen. Viisi vuotta sitten, kun Kosorotov sai pyhän Annan

ritarikunnan toisen luokan merkin ja tuli siitä kiitämään, hänen

ylhäisyytensä lausui: "Teillä on siis nyt kolme Annaa: yksi

napinlävessä, kaksi kaulassa". Siihen aikaan oli nimittäin Kosorotovin

suulas ja kevytmielinen vaimo, Anna nimeltään, vastikään palannut

kotiin takaisin. Toivon, että kun minä saan Annan toisen luokan merkin,

hänen ylhäisyydellään ei ole syytä sanoa minulle samoin.

Modest Alekseitsh hymyili pienillä silmillään. Ja Anja hymyili myöskin,

mutta pelkäsi, että tuo mies saattaa milloin hyvänsä suudella häntä

paksuilla, kosteilla huulillaan, mistä hänellä ei enää ole oikeutta

kieltäytyä. Pöhöttyneen miehen pehmeät liikkeet peloittivat häntä,

hänen oli kauhea, iljettävä olla. Modest Alekseitsh nousi, otti

hätäilemättä ritarimerkin kaulastaan, hännystakin ja liivit yltään ja

pukeutui yönuttuun.

-- Kas niin, virkahti hän istuutuen Annan viereen.

Anja muisteli, kuinka kiusallista vihkiminen oli ollut, kun hänestä oli

näyttänyt, että sekä pappi että vieraat ja kaikki kirkossa läsnäolevat

olivat surullisesti katselleet häntä: miksi, miksi hän, noin hempeä,

kaunis neitonen menee tuolle iäkkäälle herrasmiehelle? Vielä tänä

aamuna hän oli riemuinnut siitä, että kaikki oli lopultakin järjestynyt

niin hyvin, mutta vihkimisen aikana ja nyt vaunussa hän tunsi itsensä

syylliseksi, petetyksi, ja naurunalaiseksi. Rikkaalle miehelle hän oli

mennyt vaimoksi, mutta rahaa hänellä ei kuitenkaan ollut, vihkimäpuku

oli neulottu velaksi, ja kun isä ja veljet olivat häntä tänään

saattaneet, hän oli nähnyt heidän kasvoistaan, ettei heilläkään ollut

ropoakaan. Saanevatkohan he tänään illallistakaan? Entä huomenna? Ja

hänestä tuntui siltä, kuin hänen isänsä ja veljensä istuisivat nyt

ilman häntä nälkäisinä ja saman ikävän vallassa kuin ensimmäisenä

iltana äidin kuoltua.

"Voi kuinka onneton minä olen!" hän ajatteli. "Miksi olen näin

onneton?"

Jäykän, naisiin tottumattoman miehen kömpelöön tapaan Modest Alekseitsh

kopasi häntä vyötäisiltä ja taputteli olkapäälle, mutta Anja ajatteli

rahoja, äitiään, tämän kuolemaa... Kun äiti oli kuollut, niin isä,

Pjotr Leontitsh, kymnaasin kaunokirjoituksen ja piirustuksen opettaja,

alkoi juopotella. Tästä seurasi puutetta. Pojilla ei ollut saappaita

eikä kalosseja, isä haastettiin oikeuteen, ryöstömies tuli, merkitsi

huonekalut... Millainen häpeä! Anjan täytyi hoitaa juoppoa isäänsä,

parsia veljien sukat, käydä torilla ostoksilla, ja kun ihmiset

ylistivät hänen kauneuttaan, nuoruuttaan ja siroa käytöstään, hänestä

tuntui kuin koko maailma olisi nähnyt hänen halpahintaisen hattunsa ja

jalkineissaan olevat reiät, joita oli koetettu musteella tahrata

näkymättömiksi. Ja öisin kyyneleitä ja hellittämätön, levoton ajatus,

että tuossa paikassa erottavat isän kymnaasista hänen heikkoutensa

tähden ja ettei isä kestä sitä, vaan kuolee pois niin kuin äitikin.

Alkoivatpa silloin muutamat naistuttavat hyöriä ja etsiä Anjalle kelpo

miestä. Pian löytyikin tämä Modest Alekseitsh, vanhanpuoleinen ja ruma,

mutta rahakas. Hänellä on satatuhatta pankissa ja oma perintötila,

jonka hän vuokraa pois. Hän on periaatteen mies ja hänen ylhäisyytensä

suosiossa. Hänen on helppo, niin kerrottiin Anjalle, saada

hänen ylhäisyydeltään lippunen kymnaasin rehtorille, vieläpä

tarkastajallekin, jottei Pjotr Leontitshia erotettaisi...

Anjan muistellessa näitä yksityiskohtia tulvahti yhtäkkiä musiikkia ja

meluavia ääniä avoimesta ikkunasta. Juna seisahti pysäkille.

Asemasillan takana, kansanjoukossa, soitettiin iloisesti hanuria ja

halpaa, vinkuvaa viulua, mutta kauempaa, korkeiden koivujen ja

poppelien, kuun hopeoimien huviloiden takaa kuului sotilasorkesterin

soittoa: huviloilla oli tanssi-iltama. Asemasillalla käyskenteli

huvila-asukkaita ja kaupunkilaisia, jotka olivat saapuneet tänne

hengittämään raikasta ilmaa. Siellä oli muiden muassa Artynov, koko

tämän huvilaryhmän omistaja, rikas, kookas, uhkea, tumma,

armeenialaisen näköinen mies, jolla oli ulkonevat silmät ja hyvin

omituinen puku. Hänellä oli nimittäin yllään värillinen, rinnan

kohdalta napitettu paita, jalassa pitkävartiset saappaat kannuksineen,

ja olkapäältä riippui musta viitta, joka laahuksena ulottui maahan

saakka. Hänen jäljessään seurasi kaksi vinttikoiraa terävä kuono

riipuksissa.

Anjan silmissä kimalteli vielä kyyneleitä, mutta hän ei muistellut enää

äitivainajaansa, ei rahoja, ei häitä, vaan puristi tuttujen

kymnasistien ja upseerien käsiä iloisesti nauraen ja sanoen vilkkaasti:

-- Hyvää päivää! Mitä kuuluu? Kuinka jaksatte?

Anja oli tullut vaunusillalle kuutamoon ja asettunut niin, että hänet

kokonaan nähtäisiin uudessa, komeassa puvussaan.

-- Miksi juna tässä seisoo? hän kysyi.

-- Odotetaan postijunaa, vastattiin hänelle.

Huomattuaan, että Artynov katseli häntä, Anja veikeästi siristi

silmiään ja alkoi kuuluvasti puhua ranskaa. Siksi, että hänen oma

äänensä kajahti niin kauniisti, että kuului soittoa ja kuu kuvastui

lammen pintaan, ja että Artynov, tuo kuuluisa Don Juan ja naisten

suosikki, niin halukkaasti ja uteliaasti katseli häntä, sekä siksi,

että kaikkien oli hauska, hänkin yhtäkkiä riemastui, ja kun juna sitten

lähti liikkeelle ja tutut upseerit hyvästiksi tekivät kunniaa, hän jo

alkoi hyräillä polkkaa, jota sotilassoittokunta parastaikaa

kajahdutteli jostakin puiden takaa. Ja hän palasi vaunuun sillä

mielellä, kuin hänelle asemasillalla olisi vakuutettu, että hän

kaikesta huolimatta tulee onnelliseksi.

Vastanaineet viipyivät luostarissa kaksi päivää ja palasivat sitten

kaupunkiin. He asuivat valtion huoneistossa. Kun Modest Alekseitsh oli

lähtenyt virkaansa, Anja soitteli pianoa tai itki ikävästä tai

loikoili leposohvalla romaaneja lukien tai katseli muotilehtiä.

Modest Alekseitsh söi vahvan päivällisen ja puhui politiikasta,

virkamääräyksistä, ylennyksistä, palkinnoista sekä siitä, että pitää

ahertaa, ettei perhe-elämä ole huvittelua, vaan velvollisuus, että

kopeekka on ruplan alku ja että hän korkeimmalle tässä maailmassa

asettaa uskonnon ja siveyden. Ja pitäen pöytäveistä kuin miekkaa

kädessään hän lausui:

-- Jokaisella ihmisellä täytyy olla velvollisuutensa!

Mutta Anja kuunteli häntä pelokkaasti voimatta syödä ja nousi pöydästä

tavallisesti nälkäisenä. Päivällisen jälkeen mies levähti ja kuorsasi

lujasti, mutta Anja lähti omaistensa luo. Hänen isänsä ja veljensä

katselivat häntä hieman omituisesti, ikäänkuin olisivat juuri ennen

hänen tuloaan tuominneet häntä siitä, että hän rahojen tähden meni

naimisiin epämiellyttävälle, saidalle, ikävälle miehelle. Anjan

kahiseva puku ja korut, yleensä suuren maailman naisen olemus vaivasi

ja loukkasi heitä. Hänen läsnäollessaan he olivat hieman hämillään

eivätkä tienneet, mistä hänen kanssaan puhuisivat; mutta he rakastivat

häntä kuitenkin entiseen tapaan, eivätkä olleet vieläkään tottuneet

syömään päivällistä ilman häntä. Anja istuutui pöytään ja söi heidän

kanssaan kaalikeittoa, puuroa ja perunoita, jotka oli paistettu talille

haisevassa lampaanrasvassa. Pjotr Leontitsh kaasi vapisevin käsin

pullosta ja ryyppäsi hätäisesti, ahneesti, samalla inhoten, otti sitten

toisen ryypyn, sitten kolmannen... Petja ja Andrjushka, hänen laihat,

kalpeat, suurisilmäiset poikansa, ottivat pullon ja sanoivat hämillään!

-- Ei saa, isä!... Riittää jo, isä!...

Ja Anja tuli myöskin levottomaksi ja pyysi isää olemaan enempää

juomatta, mutta tämä tulistui yhtäkkiä ja löi nyrkkiä pöytään.

-- Minä en anna kenenkään pitää itseäni tarkastuksen alaisena! huusi

hän. Lurjukset! Minä ajan teidät kaikki pellolle!

Mutta hänen äänessään oli heikkoutta ja hyväsydämisyyttä, eikä kukaan

pelännyt häntä. Päivällisen jälkeen Pjotr Leontitsh tavallisesti

laittihe koreaksi; kalpeana, leuka parranajosta haavoittuneena,

kurkottaen kapeaa kaulaansa hän kokonaisen puolituntisen seisoi

kuvastimen edessä somistaen itseään, kammaten tukkaansa, kiertäen

viiksiään, pirskottaen päälleen hajuvesiä, sitoen kaulaliinaa, veti

sitten hansikkaat käteensä, pani silinterihatun päähänsä ja lähti

yksityistunneille. Mutta jos oli pyhäpäivä, hän jäi kotiin ja maalasi

öljyväreillä ja soitti harmoonia, joka pihisi ja puhisi; hän koetti

saada siitä kauniita, sointuvia ääniä ja innostui laulamaankin, tai hän

suuttui pojilleen:

-- Lurjukset! Ilkiöt! Soittokoneeni ovat tärvelleet.

Iltaisin Anjan mies pelasi korttia virkaveljiensä kanssa, jotka asuivat

saman katon alla valtion talossa. Pelin aikana seurustelivat

virkamiesten rumat, mauttomasti pukeutuneet, raa'at, piikamaiset vaimot

keskenään; silloin punottiin juonia, yhtä rumia ja mauttomia kuin

virkamiesten vaimot itsekin. Toisinaan Modest Alekseitsh lähti

Anjan kanssa teatteriin. Väliajoilla hän ei päästänyt vaimoaan

askeltakaan luotaan, vaan talutti häntä käsivarresta käytävissä ja

ravintolasalissa. Kumarrettuaan jollekulle hän heti sen jälkeen

kuiskasi Anjalle: "Valtioneuvos... Käy hänen ylhäisyytensä luona..."

tai: "Varakas mies... oma talo..." Kun he kulkivat tarjoilupaikan sivu,

teki Anjan kovasti mieli jotakin makeaa; hän piti suklaasta ja

omenapiirakoista, mutta rahaa hänellä ei ollut, eikä hän mieheltään

kehdannut pyytää. Modest Alekseitsh otti päärynän; pyöritteli sitä

sormissaan ja kysyi epäröiden:

-- Paljonko maksaa?

-- Kaksikymmentäviisi kopeekkaa.

-- Vai niin! virkkoi hän ja pani päärynän entiselle paikalle. Mutta kun

oli hieman noloa poistua tarjoilupöydän luota ostamatta mitään, hän

pyysi seltterivettä ja joi yksin koko pullon, että kyyneleitä kohosi

silmiin; Anja vihasi häntä silloin.

Tai hän sävähdettyään punaiseksi virkahti hätäisesti vaimolleen:

-- Tervehdi tuota vanhaa rouvaa!

-- Mutta minä en tunne häntä.

-- Yhdentekevää. Hän on rahatoimikamarin päällikön rouva! Tervehdi,

sanon sinulle! murahti Modest Alekseitsh itsepäisesti. Ei sinun kaulasi

siitä katkea.

Anja tervehti eikä hänen kaulansa katkennutkaan, mutta kovin

kiusallista se vain oli. Hän teki kaikki, mitä hänen miehensä tahtoi,

ja kiukutteli itselleen siitä, että mies oli pettänyt hänet

pahanpäiväisesti kuin minkäkin hölmön. Anja oli mennyt naimisiin

yksinomaan rahojen tähden; mutta nyt hänellä olikin vielä

vähemmän rahoja kuin ennen. Isä antoi aina, vaikkapa vain

kaksikymmenkopeekkaisen, mutta nyt -- ei edes kopeekkaa! Hän ei voinut

ottaa salaa tai pyytää, sillä hän pelkäsi miestään, että vapisi.

Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi jo kauan sitten tuntenut

sielussaan kammoa tätä miestä kohtaan. Kymnaasin rehtori oli hänen

lapsuudessaan ollut kuin uhkaava, kauhea voima, joka ukkospilven tai

veturin tavoin oli syöksynyt päin valmiina murskaamaan, mitä eteen

sattui, ja toinen tuollainen voima, josta kotona oli aina puhuttu ja

jota oli syystä tai toisesta aina pelätty, oli hänen ylhäisyytensä.

Sitäpaitsi oli vielä kymmenkunta pienempää voimaa, nimittäin ankarat,

järkähtämättömät kymnaasin opettajat ajeltuine viiksineen, ja nyt

vihdoin Modest Alekseitsh, periaatteen mies, joka kasvoiltaankin oli

rehtorin näköinen. Ja Anjan mielikuvituksessa kaikki nämä voimat

sulautuivat yhteen ja ahdistivat suuren, peloittavan jääkarhun hahmossa

heikkoja ja syyllisiä, sellaisia kuin hänen isänsä. Eikä hän uskaltanut

vastustaa, vaan hymyili väkinäisesti ja ilmaisi teeskenneltyä

tyytyväisyyttä, kun häntä raa'asti hyväiltiin ja häväistiin

syleilyillä, jotka häntä kauhistuttivat.

Vain kerran Pjort Leontitsh oli rohjennut pyytää vävyltään

kahtakymmentäviittä ruplaa lainaksi maksaakseen jonkin hyvin

vastenmielisen velan. Mutta millaisen tuskan ja vaivan takana se

olikaan!

-- Hyvä on, lainaan teille, sanoi Modest Alekseitsh tovin mietittyään,

mutta sanon jo edeltäpäin, että enempää en auta teitä, jollette lakkaa

juopottelemasta. Valtion virkamiehelle on sellainen heikkous

häpeällistä. En malta tässä olla teille huomauttamatta sitä yleisesti

tunnettua tosiasiaa, että juomahimo on vienyt perikatoon monta

kyvykästä miestä, kun he sitävastoin tästä paheesta kieltäytymällä

olisivat aikaa voittaen voineet kohota hyvinkin huomattavaan asemaan.

Ja sitten seurasi pitkiä selityksiä: "sen mukaan kuin"... "siltä

kannalta katsoen"... "yllä olevan perusteella", mutta Pjotr Leontitsh

parka kärsi alennustilastaan ja tunsi kovaa halua saada juopotella.

Ja poikien, jotka tulivat Anjan luo vieraisiin, jalassa tavallisesti

rikkinäiset saappaat ja yllään kulunut puku, täytyi myöskin kuunnella

ohjesääntöjä.

-- Jokaisella ihmisellä täytyy olla velvollisuutensa! selitti heille

Modest Alekseitsh.

Mutta rahaa hän ei heille antanut. Anjalle hän kuitenkin lahjoitti

sormuksia, rannerenkaita ja rintaneuloja sanoen, että nämä esineet ovat

hyvin tarpeellisia pimeiden päivien varalta. Ja useasti hän avasi

vaimonsa piirongin ja teki tarkastuksen: olivatkohan vain kaikki

esineet tallella.