-- Olenhan kieltänyt teitä kajoamasta kirjoituspöytääni, sanoi Nikolai
Jevgrafitsh. Teidän jäljiltänne ei löydä koskaan mitään. Missä
sähkösanoma on? Mihin olette sen viskannut? Olkaa hyvä ja hakekaa. Se
on Kasanista, päivätty eilen.
Kalpea, kovin hoikka sisäkkö, jonka kasvojenilme oli välinpitämätön,
löysi paperikorista pöydän alta joukon sähkösanomia ja antoi ne
sanaakaan sanomatta tohtorille. Mutta nämä sähkösanomat olivat kaikki
samassa kaupungissa asuvilta potilailta. Sen jälkeen haeskeltiin
vierashuoneesta ja Olga Dmitrijevnan kamarista.
Kello oli jo yksi yöllä. Nikolai Jevgrafitsh tiesi, ettei hänen
vaimonsa palaa kohtakaan kotiin, vasta kello viiden tienoissa. Hän ei
luottanut vaimoonsa, ja kun tämä palasi myöhäisin kotiin, ei hän
nukkunut, vaan tuskitteli ja halveksi silloin sekä vaimoaan että tämän
vuodetta, kuvastimia, rasioita ja noita kieloja ja hyasintteja, joita
joku joka päivä lähetteli hänelle ja jotka levittivät huoneistoon
vastenmielisen kukkakaupan tuoksun. Sellaisina öinä hän kävi
pikkumaiseksi, oikulliseksi, riidanhaluiseksi. Niinpä nytkin hänestä
näytti, että tuo kadonnut sähkösanoma, jonka hän eilen sai veljeltään,
oli aivan välttämättömän tarpeellinen, vaikk'ei siinä ollut muuta kuin
tavallinen juhlaonnittelu.
Vaimonsa huoneesta, pöydältä kirjetarpeiden alta, hän löysi
sähkösanoman, jota tuli sivumennen silmäilleeksi. Se oli osoitettu
hänen anopilleen, jätettäväksi Olga Dmitrijevnalle, lähetetty Monte
Carlosta, ja sen oli allekirjoittanut: Michel. Tekstistä tohtori ei
ymmärtänyt sanaakaan, koska se oli jotakin vierasta, nähtävästi
englannin kieltä.
-- Kukahan tuo Michel lienee? Ja Monte Carlosta? Ja miksi se on
osoitettu anopille?
Seitsenvuotisen avioelämänsä aikana hän oli oppinut epäilemään,
arvailemaan ja ottamaan selvää rikostodisteista, mutta eipä ollut hänen
mieleensä kertaakaan juolahtanut, että hänestä tämän kotoisen
kokemuksen perusteella olisi voinut tulla etevä etsivä. Palattuaan
työhuoneeseensa ja alettuaan tuumia asiaa hänen mieleensä muistui heti,
kuinka hän puolitoista vuotta sitten oli vaimonsa kanssa ollut
Pietarissa ja syönyt aamiaista "Cubassa" erään koulutoverinsa, tie- ja
vesirakennusinsinöörin kanssa, ja kuinka tämä insinööri oli esittänyt
hänelle ja hänen vaimolleen nuoren, noin kaksikymmentäkolmevuotiaan
herrasmiehen, Mihail Ivanovitshin; tämän sukunimi oli hieman omituinen:
Ris. Kaksi kuukautta myöhemmin tohtori huomasi vaimonsa albumissa tämän
herran valokuvan, jossa oli ranskankielinen kirjoitus: "Muistoksi
nykyisestä tulevan toivossa". Sitten tohtori tapasi hänet pari kertaa
anoppinsa luona... Ja tämä tapahtui juuri samoihin aikoihin, jolloin
hänen vaimonsa, Olga Dmitrijevna, alkoi viipyä poissa ja palata kotiin
neljän, viiden tienoissa aamulla. Siitä saakka hän yhä pyyteli
ulkomaamatkaa varten passia mieheltään, mutta tämä kielsi, ja heidän
kodissaan kävi kaiket päivät sellainen tora, että sai hävetä
palvelijatartakin.
Puolisen vuotta sitten tohtorin lääkäritoverit olivat todenneet, että
hänessä oli keuhkotauti alkamassa, ja kehoittivat häntä jättämään
kaikki ja matkustamaan Krimille. Saatuaan kuulla tästä Olga Dmitrijevna
tekeytyi sen näköiseksi kuin se olisi häntä kovin peloittanut ja alkoi
liehakoida miestään ja yhä vakuutella, että Krimillä on kylmää ja
ikävää, joten olisi paljoa parempi matkustaa Nizzaan, jonne hänkin
lähtisi mukaan miestään hoitamaan, vaalimaan ja rauhoittamaan... Nyt
Nikolai Jevgrafitsh ymmärsi, miksi hänen vaimonsa mieli teki niin
kovasti juuri Nizzaan: asuihan Michel Monte Carlossa.
Tohtori etsi englantilais-venäläisen sanakirjan ja kääntäen sanoja ja
arvaillen niiden merkitystä muodosti vähitellen tällaisen lauseen:
"Juon rakastettuni terveydeksi, tuhat kertaa suutelen pientä jalkaa.
Odotan kärsimättömänä". Nikolai Jevgrafitsh teki itselleen selväksi,
millainen surkea osa hänellä tulisi olemaan, jos hän suostuisi
matkustamaan vaimonsa kanssa Nizzaan, ja oli itkeä harmista
astellessaan pahoilla mielin huoneissa. Hänessä heräsi ylpeys,
plebeijinen inho. Puristaen nyrkkejään ja murtaen kasvojaan vihasta hän
ihmetteli itsekseen, kuinka hän, maalaispapin poika, kasvatukseltaan
hengellinen seminaristi, suora, juro mies, ammatiltaan kirurgi, kuinka
hän oli voinut heittäytyä orjaksi, niin häpeällisesti alistua tuon
heikon, mitättömän, ostettavissa olevan, alhaisen olennon valtaan.
-- Pieni jalka! jupisi hän rutistaen sähkösanomaa. Pieni jalka!
Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli rakastunut ja kosinut Olga
Dmitrijevnaa ja sitten seitsemän vuotta elänyt tämän kanssa yhdessä,
hänen mieleensä oli jäänyt vain muisto pitkästä, tuoksuvasta tukasta,
pehmeistä pitseistä ja pienestä jalasta, niin, todellakin hyvin
pienestä ja kauniista jalasta. Ja vielä nyt oli, siltä tuntui,
entisistä syleilyistä säilynyt käsissä ja kasvoilla silkin ja pitsien
hively -- eikä mitään muuta. Ei mitään muuta, jollemme ota huomioon
hysteerisiä kohtauksia, parkumisia, nuhteita, uhkauksia ja valheita,
hävyttömiä, kavalia valheita... Muistuipa hänen mieleensä, kuinka
kotona maalla lintu kerran odottamatta lensi pihalta sisään ja alkoi
epätoivoisesti siivillään räpyttää ikkunaruutuja vasten ja kaataa
huoneessa olevia esineitä. Niinpä tämäkin nainen ilmaantui aivan
oudosta piiristä hänen elämäänsä ja aiheutti hämmingin. Hänen parhaat
elinvuotensa kuluivat kuin helvetin tulessa, onnen toiveet särkyivät ja
joutuivat pilkanalaisiksi, terveys murtui... Hänen kotinsa on
järjestetty kehnosti, ilonaisen asunnon tapaan, eikä hän vuosittain
ansaitsemistaan kymmenestä tuhannesta ruplasta saa mitenkään
lähetetyksi äidilleen, papin leskelle, edes kymmentä ruplaa; onpa
hänellä jo vekseleitäkin tuhatviisitoista rupiaa. Näytti siltä, että
vaikka hänen kotonaan asustaisi rosvojoukkio, ei hänen elämänsä olisi
niin toivotonta, niin auttamattomasti pirstottua kuin tämän naisen
kanssa.
Nikolai Jevgrafitsh alkoi yskiä ja hengittää raskaasti. Hänen olisi
pitänyt mennä levolle lämmitäkseen, mutta hän ei voinut, vaan käveli
yhä huoneesta toiseen tai istuutui pöytänsä ääreen ja kuljetti kynää
pitkin paperia kirjoittaen koneellisesti: "Hyvä kynä... Pieni jalka..."
Kellon lähetessä viittä hän uupui ja syytti jo kaikesta vain itseään.
Hänestä tuntui nyt siltä, että jos Olga Dmitrijevna menisi naimisiin
jonkun toisen kanssa, joka voisi vaikuttaa häneen edullisesti, niin
kuka tietää, vaikka hänestä vihdoin tulisikin hyvä, kunnon nainen.
Mutta hän, Nikolai Jevgrafitsh, on huono psykologi eikä tunne naisen
sielua, ja sitäpaitsi kuiva, juro...
"Minä en elä enää kauan", hän ajatteli. "Olenhan jo melkein ruumis,
enkä saa estää toisia elämästä. Olisipa todellakin omituista ja typerää
ruveta tässä puolustamaan jonkinlaisia oikeuksia. Minä selvitän meidän
välimme; menköön sitten rakastettunsa luo... Annan hänelle eron, otan
syyn niskoilleni..."
Olga Dmitrijevna tuli vihdoinkin kotiin astuen miehensä työhuoneeseen
sellaisena kuin oli, yllään valkoinen hartiaviitta, kuosikas hattu
päässä ja kalossit jalassa, ja heittäytyi nojatuoliin.
-- Inhottava, lihava pojan vietävä! sanoi Olga Dmitrijevna kiivastuen
ja hengittäen raskaasti. Se on epärehellistä, iljettävää. Hän polki
jalkaansa. Minä en voi, minä en voi, minä en voi!
-- Mitä nyt? kysyi Nikolai Jevgrafitsh astuen hänen luokseen.
-- ... Ylioppilas, Asarbekov nimeltään, saattoi minut juuri kotiin ja
kadotti käsilaukkuni, jossa oli r j ruplaa rahaa. Lainasin ne
äidiltäni.
Hän itki oikein kuin lapsi, eikä ainoastaan hänen nenäliinansa, vaan
vieläpä hansikkaansakin olivat kyynelistä märät.
-- Minkäs sille mahtaa! huoahti tohtori. Mikä on mennyt, se on mennyt.
Mutta rauhoituhan nyt, sillä minun pitää puhua kanssasi.
-- En ole miljoonienomistaja, että noin vain antaisin rahojen mennä.
Hän sanoi kyllä hankkivansa takaisin, mutta en usko, hän on köyhä...
Tohtori pyysi häntä rauhoittumaan ja kuuntelemaan, mutta rouva puhui
yhä vain tuosta ylioppilaasta ja noista kadotetuista viidestätoista
ruplasta.
-- Mutta hyvänen aika, minä annan sinulle huomenna vaikka kaksikymmentä
viisi, jos vain kuuntelet mitä sanon! sanoi Nikolai Jevgrafitsh
harmistuen.
-- Minun täytyy muuttaa pukua! alkoi Olga Dmitrijevna itkeä tillittää.
Minä en voi puhua vakavasti, kun minulla on turkit yllä! Kuinka
omituista!
Tohtori auttoi turkit ja kalossit vaimonsa yltä ja tunsi silloin
valkoviinin, saman viinin hajua, jota rouva niin mielellään nautti
ostereita syödessään (huolimatta lihavuudestaan hän söi ja joi paljon).
Olga Dmitrijevna meni kamariinsa ja palasi hetken kuluttua uudelleen
pukeutuneena, puuteroituna, itkuisin silmin ja istuutui peittyen
melkein kokonaan pitsivaippaansa, niin että hänen miehensä erotti vain
kohennetun tukan ja pienen jalan noista vaaleanpunaisista röyhelöistä.
-- Mistä sinä tahdot puhua? kysyi rouva huojutellen itseään
nojatuolissa.
-- Minä löysin sattumalta tämän... sanoi tohtori ojentaen hänelle
sähkösanoman.
Olga Dmitrijevna luki sen ja kohautti olkapäitään.
-- Mitäs sitten? virkkoi hän huojutellen itseään yhä kovemmin. Tämähän
on tavallinen uudenvuoden onnittelu eikä mitään muuta. Ei siinä mitään
salaisuuksia ole.
-- Sinä luotat siihen, etten minä osaa englannin kieltä. Se on totta,
minä en sitä osaakaan, mutta minulla on sanakirja. Tämän sähkösanoman
on lähettänyt herra Ris, joka juo rakastettunsa terveydeksi ja suutelee
tuhat kertaa sinua. Mutta jättäkäämme se, jättäkäämme... jatkoi tohtori
hätäisesti. Minä en tahdo nuhdella sinua, enkä tehdä siitä numeroa.
Onhan noita numeroita ollutkin jo tarpeeksi ja nuhteita myös, on aika
lopettaa... Mutta minä aion sanoa sinulle, että sinä nyt olet vapaa ja
saat elää miten haluat.
He vaikenivat. Olga Dmitrijevna hyrähti hiljaiseen itkuun.
-- Minä vapautan sinut teeskentelemisestä ja valehtelemisesta, jatkoi
Nikolai Jevgrafitsh. Jos rakastat tuota nuorta miestä, niin rakasta;
jos tahdot matkustaa hänen luokseen ulkomaille, niin matkusta. Sinä
olet nuori, terve, mutta minä olen jo raihnas, en elä enää kauan.
Lyhyesti... sinä ymmärrät minut.
Hän oli kiihottunut eikä voinut jatkaa. Olga Dmitrijevna itki ja
tunnusti sellaisella äänellä, jollaisella surkutellaan itseään,
rakastavansa Risia, ajelleensa hänen kanssaan kaupungin ulkopuolella,
olleensa hänen luonaan hotellissa ja matkustavansa todellakin
mielellään nyt ulkomaille.
-- Näethän, minä en salaa mitään, sanoi Olga Dmitrijevna huoahtaen.
Koko minun sieluni on selko selällään. Ja minä rukoilen sinua taaskin,
ole jalomielinen, anna minulle passi matkaa varten!
-- Sanon vieläkin: olet vapaa.
Rouva istuutui toiseen paikkaan, lähemmäksi miestään tarkastaakseen
tämän kasvojen ilmettä, sillä hän ei nyt uskonut tätä ja tahtoi päästä
selville tämän salaisista ajatuksista. Hän ei muutoin koskaan uskonut
ketään, ja vaikka toinen olisi tarkoittanut miten ylevää tahansa, hän
aina epäili tällaisen tarkoituksen takana piilevän mataloita, alhaisia
vaikutteita ja itsekkäitä pyyteitä. Ja kun Olga Dmitrijevna
tutkiskelevasti katsoi miestään kasvoihin, tämä oli näkevinään vaimonsa
silmissä, niinkuin kissalla, vihreän tulen välkettä.
-- Milloinka minä sitten saan passini? kysyi Olga Dmitrijevna hiljaa.
Tohtorin teki yhtäkkiä mieli sanoa "et milloinkaan", mutta hän hillitsi
itsensä ja vastasi:
-- Milloin tahdot.
-- Minä matkustan vain yhdeksi kuukaudeksi.
-- Sinä matkustat Risin luo ainaiseksi. Annan sinulle avioeron, otan
syyn niskoilleni, ja naikoon herra Ris sinut sitten!
-- Mutta minä en ensinkään tahdo avioeroa! sanoi Olga Dmitrijevna
vilkkaasti ja samalla ihmetellen. Minä en pyydä sinulta avioeroa! Anna
minulle passi matkaa varten, siinä kaikki.
-- Mutta miksi sinä et tahdo avioeroa? kysyi tohtori alkaen harmistua.
Sinäpä olet omituinen nainen. Kerrassaan omituinen! Jos sinä todellakin
olet mieltynyt häneen ja hän myöskin rakastaa sinua, ette teidän
asemassanne kumpikaan voi ajatella mitään parempaa kuin avioliitto.
Ethän sentään pelkkää löyhää suhdetta...?
-- Minä ymmärrän teidät, sanoi rouva edeten hänestä, ja hänen
kasvoilleen levisi pahanilkinen, kostonhimoinen ilme. Ymmärrän teidät
mainiosti. Olette kyllästynyt minuun, tahdotte päästä minusta ja
sentähden saada minusta avioeron. Kiitän teitä, mutta en ole niin hölmö
kuin ehkä luulette. Avioeroon en suostu, enkä lähde luotanne, en lähde,
en lähde! Ensiksikään en tahdo menettää yhteiskunnallista asemaani --
jatkoi rouva hätäisesti, ikäänkuin peläten, että häntä estettäisiin
puhumasta. Toiseksi, olen jo kaksikymmenseitsemänvuotias, mutta Ris on
vain kahdenkymmenen kolmen; vuoden kuluttua hän kyllästyy minuun ja
jättää minut. Ja kolmanneksi, jos tahdotte tietää, en voi taata, että
minunkaan ihastukseni kestäisi kauan... Siitä saatte! Minä en lähde
luotanne!
-- Siinä tapauksessa minä ajan sinut pois! huusi Nikolai Jevgrafitsh
polkien jalkaansa. Ajan sinut kadulle, senkin kunnoton, alhainen
nainen!
-- Saadaanpa nähdä! sanoi rouva ja poistui.
Ulkona oli aikoja sitten aamu valjennut, mutta tohtori istui yhä
kirjoituspöytänsä ääressä kuljettaen kynää paperilla ja kirjoittaen
konemaisesti:
"K. Herra... Pieni jalka..."
Tai hän asteli huoneessa ja pysähtyi sattumalta vierashuoneen seinällä
riippuvan valokuvan eteen, joka oli otettu seitsemän vuotta sitten,
heti häiden jälkeen, ja katseli sitä kauan. Se oli perhekuva: appi,
anoppi, hänen vaimonsa Olga Dmitrijevna kaksikymmenvuotiaana ja hän
itse nuorena, onnellisena aviomiehenä. Appi -- sileäksi ajeltu,
pönäkkä, viekas ja rahanahne salaneuvos; anoppi, lihava nainen, jolla
on alhaiset ja petomaiset piirteet kuin hillerillä ja joka
järjettömästi rakastaa tytärtään ja auttaa häntä kaikessa; jos tämä
vaikka kuristaisi miehensä, ei äiti sanoisi hänelle nuhteen sanaakaan,
vaan kätkisi hänet liepeisiinsä. Olga Dmitrijevnankin kasvonpiirteet
ovat alhaiset ja petomaiset, mutta paljoa ilmehikkäämmät ja rohkeammat
kuin äidin; hän ei ole enää hilleri, vaan isompi peto! Mutta Nikolai
Jevgrafitsh itse näyttää valokuvassa yksinkertaiselta, hyväntahtoiselta
mieheltä; hyvänsuopa seminaarilaishymy levitteleikse hänen kasvoillaan,
joista päättäen hän viattomuudessaan uskoo, että tuo rosvojoukko, johon
kohtalo on hänet sattumalta sysännyt, antaa hänelle sekä onnea että
runoutta, vieläpä kaikkea sitä, mitä hän on haaveillut laulaessaan
ylioppilaana: "Ken ei rakasta, tuhoaa elämän nuoren..."
Ja taas hän epätoivoisena ihmetteli itsekseen, kuinka hän, maalaispapin
poika, kasvatukseltaan hengellinen seminaristi, yksinkertainen ja suora
mies, on voinut näin auttamattomasti antautua tuon mitättömän,
valheellisen, kehnon, alhaisen, luonteeltaan hänelle perin oudon
olennon valtaan.
Kun hän kello yksitoista puki takin ylleen ajaakseen sairaalaan, astui
sisäkkö työhuoneeseen.
-- Mitä tahdotte? kysyi tohtori.
-- Rouva on noussut ja pyytää niitä kahtakymmentäviittä ruplaa, jotka
olette luvannut hänelle.
"ANNA" KAULASSA