PELKO

(Ystäväni kertomus)

Dmitri Petrovitsh Silin oli päättänyt lukunsa yliopistossa ja palvellut

sen jälkeen virkamiehenä Pietarissa, mutta heittänyt virkansa

kolmikymmenvuotiaana ja ruvennut maanviljelijäksi. Maanviljelys

onnistui häneltä jotakuinkin hyvin, mutta minusta näytti kuitenkin

siltä, kuin ei hän olisi oikealla paikallaan ja että hän tekisi

viisaasti, jos matkustaisi takaisin Pietariin. Kun hän ahavoituneena,

pölystä harmaana ja työstä uupuneena tapasi minut portilla tai

portailla ja sitten illallispöydässä vastusteli unen tuloa, kunnes

vaimonsa talutti hänet kuin lapsen nukkumaan, tai kun hän, voitettuaan

unen, alkoi pehmeällä, sydämellisellä, ikäänkuin rukoilevalla äänellään

esittää hyviä aikomuksiaan, niin näyttipä minusta, ettei hän ole mikään

maanviljelijä eikä agronomi, vaan vaivaantunut ihminen, ja minusta oli

selvää, ettei maanviljelys ollut hänelle niin välttämättömän

tarpeellista, vaan se, että päivä kului -- ja siinä kaikki.

Minä viihdyin hänen luonaan, ja sattuipa useasti, että vierailin pari,

kolmekin päivää hänen maatilallaan. Minua viehätti tämä talo, sen

hedelmätarha, puisto, pieni joki ja isännän veltohko ja hieman

kaunopuheinen, mutta selvä puhelu. Kaiketi minä pidin juuri hänestä

itsestäänkin, vaikk'en voi sitä varmuudella sanoa, koska en ole vielä

nytkään selvillä silloisista tunteistani. Hän oli ymmärtäväinen,

hyväntahtoinen, vilpitön eikä ikäväkään, mutta minä muistan varsin

hyvin, että kun hän uskoi syvimmät salaisuutensa ja sanoi meidän

suhdettamme ystävyydeksi, se tuntui minusta epämieluisalta, jopa

kiusalliseltakin. Hänen ystävyydessään minuun oli jotakin epämukavaa,

painostavaa, ja minä olisin kernaasti pitänyt sitä tavallisena

toveruutena.

Asian laita oli nimittäin se, että hänen vaimonsa Maria Sergejevna

miellytti minua suuresti. En ollut rakastunut häneen, mutta hänen

kasvonsa, silmänsä, äänensä ja käyntinsä viehättivät minua, ja jollen

minä pitkään aikaan ollut häntä nähnyt, ikävöin hänen luokseen, enkä

mielessäni silloin kuvitellut ketään niin halukkaasti kuin tuota

nuorta, kaunista, sievää naista. Minulla ei ollut häneen nähden mitään

erityisiä aikomuksia enkä haaveillut mitään, mutta jostakin syystä

minun mieleeni muistui aina, kun jäimme kahden, että hänen miehensä

pitää minua ystävänään, ja juuri tämä oli kiusallista. Kun hän soitti

pianolla mielikappaleitani tai kertoi jotakin hauskaa, kuuntelin

halukkaasti, mutta samalla liikkui mielessäni ajatuksia, että hän

rakastaa miestään, joka on minun ystäväni, ja että Maria Sergejevna

itsekin pitää minua miehensä ystävänä; niin särkyi mielialani, ja minä

muutuin ikäväksi ja epämiellyttäväksi. Maria Sergejevna huomasi

tavallisesti muutoksen ja virkkoi:

-- Teidän on ikävä ystävänne ollessa poissa. Pitää lähettää hakemaan

häntä vainiolta.

Ja kun Dmitri Petrovitsh saapui, hän sanoi:

-- Nyt on ystävänne tullut. Iloitkaa.

Näin kului puolitoista vuotta.

Eräänä heinäkuun sunnuntaina minä ja Dmitri Petrovitsh ajoimme, kun ei

meillä ollut mitään muutakaan tehtävää, suureen Klushinon kylään

ostaaksemme sieltä jotakin illalliseksi. Meidän kuljeskellessamme

kaupoissa aurinko teki laskuaan ja tuli ilta, sellainen ilta, jota

luultavasti en ikänä unohda. Ostettuamme juustoa, joka oli saippuan

kaltaista, ja kivettynyttä, tuohentervalle haisevaa makkaraa me

päätimme pistäytyä kyläravintolassa olutta ryyppäämässä. Kyytimiehemme

oli lähtenyt pajaan kengityttämään hevosia, ja me olimme luvanneet

odottaa häntä kirkon luona. Me kävelimme, keskustelimme, nauroimme

ostoksiamme, mutta hiljaa, salaperäisenä kuin urkkija seurasi meitä

mies, joka oli pitäjässä tunnettu kumman nimisenä: Neljäkymmentä

Marttyyria. Tämä Neljäkymmentä Marttyyria ei ollut kukaan muu kuin

Gavrila Severov, eli lyhyemmin Gavrjushka, joka oli jonkin aikaa

palvellut luonani, mutta sitten juoppouden tähden erotettu toimestaan.

Sitten hän oli palvellut Dmitri Petrovitshin maatilalla, mutta erotettu

sieltäkin samasta syystä. Hän oli paatunut juoppo, ja koko hänen

elämänsä oli yhtä irstasta ja juopunutta kuin hän itsekin. Hänen isänsä

oli pappi ja äitinsä aatelisnainen; hän oli siis syntyjään

etuoikeutettuun säätyyn kuuluva henkilö, mutta vaikka olisin miten

tarkastellut hänen kuihtuneita, aina hikisiä kasvojaan, punertavaa,

paikoittain jo harmahtavaa partaansa, repaleista nuttuaan ja punaista

paitaansa, en totta tosiaan löytänyt jälkeäkään siitä, mitä me

seuraelämässä sanomme etuoikeudeksi. Hän kehasi itseään sivistyneeksi

mieheksi ja kertoi käyneensä pappiskoulua, mutta heittäneensä sen

kesken, kun hänet tupakanpoltosta erotettiin siitä; hän lauloi sitten

kirkkokuorossa ja eleli pari vuotta eräässä luostarissa, josta hänet

myöskin potkittiin pois, mutta ei enää tupakanpolton, vaan "heikkouden"

tähden. Hän kulki jalkaisin kaksi kuvernementtia ristiin rastiin, antoi

anomuksia konsistoreihin ja eri virkakuntiin, oli neljä kertaa

oikeudessa syytettynä. Vihdoin, asetuttuaan meidän pitäjäämme, hän

toimi metsänvartiana, koiratarhankaitsijana, kirkonvartiana, nai

kuljeksivan keittäjättären ja vajosi lopullisesti rentun elämään, jonka

lokaan ja paheisiin hän eläytyi niin, että jo itsekin puhui

etuoikeudellisesta syntyperästään hieman epäillen, ikäänkuin jostakin

salaperäisestä tarinasta. Kysymyksessä olevana aikana hän kuljeksi taas

toimetonna tarjoutuen hevospuoskariksi ja metsästäjäksi. Hänen vaimonsa

oli kadonnut jäljettömiin.

Kyläravintolasta me lähdimme kirkolle ja istuuduimme sen eteiseen

odottamaan kyytimiestämme. Neljäkymmentä Marttyyria seisoi jonkin

matkan päässä kohotellen kättään suunsa eteen yskähtääkseen siihen

kohteliaasti tarpeen vaatiessa. Oli jo pimeä; iltainen kosteus tuoksui

väkevästi, ja kuu nousi. Kirkkaalla tähtitaivaalla oli vain kaksi

pilveä aivan meidän kohdallamme; toinen niistä oli suurempi, toinen

pienempi. Ne olivat yksinäisiä, kulkivat kuin äiti lapsensa kanssa,

toinen toisensa perässä kohti sammuvaa iltaruskoa.

-- Ihmeen kaunis ilta tänään, virkkoi Dmitri Petrovitsh.

-- Erittäin kaunis... myönsi Neljäkymmentä Marttyyria ja yskähti

kohteliaasti kouraansa. Kuinka te, Dmitri Petrovitsh, olette tullut

lähteneeksi tänne? kysyi hän mielistellen. Nähtävästi hän tahtoi saada

keskustelun alkuun.

Dmitri Petrovitsh ei vastannut. Neljäkymmentä Marttyyria huokasi syvään

ja jatkoi hiljaa katsomatta meihin:

-- Minä kärsin yksinomaan syystä, josta minun täytyy vastata

Kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Olenhan eksynyt, kelvoton ihminen, mutta

uskokaa minua, ilman leipää, kurjempi koiraa... Suokaa anteeksi, Dmitri

Petrovitsh!

Tämä ei kuunnellut, vaan ajatteli jotakin pää kättensä varassa. Kirkko

sijaitsi kyläraitin laidassa korkealla rannalla, ja säleaidan lomitse

näkyi joki, veden vallassa olevat niityt sen toisella puolella ja

kirkas, punertava nuotiotuli, jonka ympärillä liikkui mustia ihmisiä ja

hevosia. Mutta kauempana nuotion takana tuikki pienempiä tulia: se oli

kylä... Siellä laulettiin.

Joella ja paikoittain niityllä oli sumua. Korkeat, kapeat, sakeat ja

maidonvalkoiset sumusuikaleet harhailivat joelle himmentäen tähtien

kajastusta ja kiertyen pajupensaiden ympärille. Ne muuttivat joka hetki

muotoaan, ja näytti siltä, kuin jotkin olisivat syleilleet, toiset

kumartaneet, kolmannet kohottaneet kuin rukoillen taivasta kohti

käsivartensa suurine pappisviittahihoineen... Luultavasti ne johtivat

Dmitri Petrovitshin ajattelemaan aaveita ja vainajia, koska hän kääntyi

puoleeni ja kysyi surullisesti hymyillen:

-- Sanokaa, hyvä ystäväni, miksi me, kun tahdomme kertoa jotakin

kauheata, salaperäistä ja outoa, otamme aiheen aaveiden ja

haudantakaisten varjojen maailmasta emmekä meitä ympäröivästä elämästä?

-- Käsittämätön peloittaa.

-- Onko elämä sitten niin selvää? Sanokaa, käsitättekö te elämää

enemmän kuin haudantakaista maailmaa?

Dmitri Petrovitsh siirtyi istumaan niin lähelle minua, että tunsin

hänen hengityksensä poskellani. Iltapimeässä hänen kalpeat, laihat

kasvonsa näyttivät vieläkin kalpeammilta ja hänen tumma partansa

nokimustalta. Hänen silmiensä ilme näytti surulliselta, totiselta ja

hieman säikähtyneeltä, ikäänkuin hän aikoisi kertoa jotakin kauheaa.

Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi samalla rukoilevalla äänellään:

-- Meidän elämämme ja haudantakainen maailma ovat yhtä käsittämättömiä

ja kauheita. Joka pelkää aaveita, sen täytyy pelätä minua, noita tulia

ja taivasta, koska kaikki tämä, jos tarkoin ajattelemme, on

käsittämätöntä ja yhtä mielikuvituksellista kuin sen toisen maailman

ilmiöt. Prinssi Hamlet ei surmannut itseään, kun pelkäsi noiden

aaveiden mahdollisesti häiritsevän hänen kuolonuntaan; minä pidän hänen

kuuluisasta yksinpuhelustaan, vaikk'ei se, totta puhuen, ole

milloinkaan liikuttanut minun mieltäni. Tunnustan teille kuin

ystävälle, että olen joskus raskaina hetkinä kuvitellut kuolemaani;

mielikuvitukseni on loihtinut esiin tuhansia synkkiä näkyjä, ja minut

on vallannut tuskallinen kiihko, painajainen, mutta vakuutan, ettei

sekään ole tuntunut todellisuutta kammottavammalta. Mitä sanottaneekin,

aaveet ovat kauheita, mutta elämäkin on kauheaa. En ymmärrä, mutta

pelkään elämää. En tiedä, ehkä olen sairas, typerä ihminen. Terveen,

normaalin ihmisen mielestä näyttää kaikki, mitä hän näkee ja kuulee,

olevan selvää, mutta minä olen juuri kadottanut tuon "näyttää", ja

päivä päivältä myrkytän itseäni pelolla. On olemassa sairaus --

avaruuden pelko, mutta minä sairastan elämän pelkoa. Kun lepään

nurmella ja katselen koppakuoriaista, joka syntyi vasta eilen eikä

tajua mitään, minusta näyttää, että sen elämä on pelkkää kauhua, ja

näen siinä eläimessä oman itseni.

-- Mikä teitä oikeastaan peloittaa? kysyin.

-- Minua peloittaa kaikki. En ole lahjoiltani syvä, harrastan vähän

sellaisia kysymyksiä kuin haudantakainen maailma, ihmiskunnan kohtalo,

ja haaveilen ani harvoin taivasta tavotellen. Minua pelottaa ennen

kaikkea jokapäiväisyys, jota ei kukaan meistä voi karttaa. En kykene

erottamaan mikä on totta, mikä valhetta toimissani, ja se tekee minut

levottomaksi; myönnän, että olosuhteet ja kasvatus ovat sulkeneet minut

valheen ahtaaseen piiriin, että koko elämäni ei ole mitään muuta kuin

ainaista huolta siitä, miten pettää itseni ja ihmiset ja miten olla

huomaamatta sitä, ja minua pelottaa ajatus, etten eläessäni jaksa

kiskoa itseäni irti tästä valheesta. Tänään teen jotakin, mutta

huomenna en enää käsitä, miksi sen tein. Niinpä astuin Pietarissa

virkaan, mutta pelästyin ja matkustin tänne ruvetakseni

maanviljelijäksi, ja pelästyin taas... Minä näen, että tietomme on

puutteellista ja että me sentähden joka päivä erehdymme, teemme väärin,

parjaamme, tuhlaamme aikaa ja voimia joutaviin töihin, jotka eivät ole

meille tarpeen ja jotka vain estävät meitä elämästä oikein, ja tämä

minua pelottaa, sillä en käsitä, mitä varten ja kenelle kaikki tämä on

tarpeellista. Minä en, hyvä ystäväni, ymmärrä ihmisiä, vaan pelkään

heitä. Minua peloittaa katsellessani talonpoikia, enkä tiedä minkä

ylevien päämäärien vuoksi he kärsivät ja miksi elävät. Jos elämä on

nautintoa, he ovat tarpeettomia ihmisiä; mutta jos elämän tarkoitus ja

päämäärä on puute ja läpipääsemätön, toivoton tietämättömyys, en

käsitä, kenelle tai miksi tämä kidutus on tarpeen. En ymmärrä ketään

enkä mitään. Koettakaapa käsittää tuota olioa! sanoi Dmitri Petrovitsh

osoittaen Neljääkymmentä Marttyyriä. Ajatelkaa visusti!

Huomattuaan, että molemmat katselimme häntä, Neljäkymmentä Marttyyria

yskähti kohteliaasti kouraansa ja jupisi:

-- Hyvää herrasväkeä olen aina palvellut uskollisesti, mutta pääsyynä

ovat väkijuomat. Mutta jos minun, onnettoman miehen, pyyntö nyt

otettaisiin huomioon ja minulle annettaisiin työtä, niin suutelisin

jumalankuvaa. Minun sanani pitää!

Kirkonvartia kulki ohi, katsoi ihmetellen meihin ja alkoi tempoa

köydestä. Kello löi pitkäveteisesti kymmenen, häiriten räikeästi illan

hiljaisuutta.

-- Jo kymmenen! sanoi Dmitri Petrovitsh. Olisipa jo aika lähteä kotiin.

Niin, hyvä ystävä, huoahti hän, jospa tietäisitte, kuinka pelkään näitä

jokapäiväisiä ajatuksiani, joissa ei näytä olevan mitään pelättävää.

Jotta voisin olla ajattelematta, teen työtä uupumukseen saakka; siten

voin nukkua yön sikeästi. Lapset ja vaimo -- toisilla se on tavallista,

mutta kuinka raskasta se onkaan, mitä minuun tulee!

Hän puristeli käsillä kasvojaan, rykäisi ja alkoi nauraa.

-- Jospa voisin teille kertoa, millaista hölmöä olen näytellyt! jatkoi

hän. Kaikki sanovat minulle: "Teillä on rakastettava vaimo, ihania

lapsia, ja itse olette oivallinen perheenisä". Luulevat, että olen

kovin onnellinen, ja kadehtivat minua. Mutta koska kerran olemme

tulleet siihen, niin sanon teille totuuden: minun onnellinen

perhe-elämäni on surkea väärinkäsitys; minä pelkään sitä.

Hänen kalpeat kasvonsa väänsi pinnistetty hymy rumiksi. Hän kietoi

käsivartensa ympärilleni ja jatkoi puoliääneen:

-- Te olette minun tosiystäväni, luotan teihin ja kunnioitan teitä.

Ystävyys on suotu meille, jotta voisimme kertomalla keventää sydämemme

painostavia salaisuuksia. Sallikaa minun käyttää hyväkseni teidän

ystävällisyyttänne ja kertoa teille asia kokonaisuudessaan. Minun

perhe-elämäni, joka teistä näyttää niin lumoavalta, on minun suurin

onnettomuuteni, ja se minua eniten pelottaa. Minä nain omituisesti,

tyhmästi. Täytyy sanoa, että ennen häitä rakastin Mashaa järjettömästi

ja seurustelin hänen kanssaan kaksi vuotta. Kosin häntä viisi kertaa,

mutta hän ei suostunut, sanoen olevansa aivan välinpitämätön minun

suhteeni. Kuudennella kerralla, kun rakkaudesta huumaantuneena ryömin

polvillani hänen edessään ja rukoilin hänen kättään kuin almua, hän

vihdoinkin suostui... Hän sanoi: "Minä en rakasta teitä, mutta lupaan

olla teille uskollinen..." Suostuin tuohon ehtoon ihastuneena. Silloin

käsitin, mitä se merkitsee, mutta nyt, kautta Jumalani, en käsitä.

"Minä en rakasta teitä, mutta lupaan olla teille uskollinen" -- mitä se

merkitsee? Se on usvaa, se on hämärää... Minä rakastan häntä vieläkin

yhtä paljon kuin hääpäivänämme, mutta hän on välinpitämätön kuten

ennenkin, ja on kaiketi iloinen, kun minä lähden kotoa. En tiedä

varmaan, rakastaako hän minua vai ei, en tiedä, niin, en tiedä, mutta

asummehan saman katon alla, sinuttelemme toisiamme, nukumme yhdessä,

meillä on lapsia, yhteinen omaisuus... Mitä se merkitsee? Miksi pitää

asian olla niin? Käsitättekö te sitä lainkaan, hyvä ystävä? Julmaa

kidutusta! Sentähden, etten minä ymmärrä mitään meidän suhteistamme,

minä milloin vihaan häntä, milloin itseäni, milloin meitä molempia;

kaikki on mennyt sekaisin päässäni, minä kiusaan itseäni ja tulen yhä

typerämmäksi, mutta aivan kuin kiusalla hän päivä päivältä käy yhä

kauniimmaksi, viehättävämmäksi... Hänen tukkansa on suloinen, eikä

yksikään nainen hymyile niin kuin hän. Minä rakastan ja tiedän

rakastavani toivottomasti. Toivoton rakkaus naiseen, josta minulla on

jo kaksi lasta! Saattaako sellaista käsittää? Eikö se ole kauheaa? Eikö

se ole kummituksia kauheampaa?

Hänen mielialansa oli sellainen, että hän olisi puhunut kauankin, mutta

onneksi kuului kyytimiehemme tulevan. Nousimme rattaille, ja

Neljäkymmentä Marttyyria autteli meitä kumpaakin istumaan, ja hän

näytti siltä kuin olisi jo kauan odottanut tilaisuutta koskettaakseen

meidän kallisarvoisia ruumiitamme.

-- Dmitri Petrovitsh, antakaa minun tulla luoksenne, mutisi hän

räpytellen lujasti silmiään ja kallistaen päänsä sivulle. Jumalalle

otollisen työn teette, jos saan tulla. Muuten kuolen nälkään.

-- No tule sitten, suostui Dmitri Petrovitsh. Muutaman päivän kun olet,

niin sitten saamme nähdä.

-- Kuulen! riemastui Neljäkymmentä Marttyyriä. Minä tulen jo tänään.

Kotiin oli kuusi virstaa matkaa. Dmitri Petrovitsh oli tyytyväinen, kun

vihdoinkin oli saanut sanotuksi, mikä häntä niin painosti, ja piteli

koko matkan minusta kiinni eikä puhunut enää huolistaan ja peloistaan,

vaan jutteli iloisena, että jos hänen perhe-elämänsä olisi oikein

onnellisella kannalla, niin hän palaisi Pietariin ja alkaisi harrastaa

tieteitä. Se virtaus, jutteli hän, joka vei maaseudulle niin suuren

joukon lahjakkaita nuoria miehiä, oli surkuteltava virtaus. Ruista ja

vehnää on Venäjällä yllin kyllin, mutta kulttuuri-ihmisiä ei ole

nimeksikään. Lahjakkaan, terveen nuorison pitäisi harrastaa tieteitä,

taiteita ja politiikkaa; on harkitsematonta menetellä toisin. Hän

filosofoi mielihyvin ja valitteli, että hänen varhain seuraavana aamuna

täytyi erota minusta ja lähteä metsäkaupoille.

Mutta minusta oli kiusallista ja minua suretti, sillä tuntui siltä,

että vielä pettäisin hänet. Samalla tuntui kuitenkin niin suloiselta.

Katselin suurta, punertavaa kuuta, joka oli noussut jo jonkin matkaa

taivaanrannasta, ja kuvittelin mielessäni pitkää, solakkaa,

vaaleaveristä naista, joka oli sievästi pukeutunut ja käytti joitakin

erikoisia, myskille tuoksuvia hajuvesiä. Ja iloitsin ajatellessani,

ettei se nainen rakastanut miestään.

Saavuttuamme kotiin istuuduimme illallispöytään. Maria Sergejevna

kestitsi hymyillen meitä ostoksillamme, ja huomasin, että hänen

tukkansa oli todella kaunis, ja ettei yksikään nainen hymyile niin kuin

hän. Tarkastelin häntä ja halusin jokaisesta hänen liikkeestään ja

katseestaan nähdä, ettei hän rakasta miestään, ja minusta tuntui, kuin

olisin sen nähnytkin.

Dmitri Petrovitsh alkoi tapansa mukaan pian vastustella unentuloa.

Illallisen jälkeen hän istui kanssamme kymmenisen minuuttia ja sanoi

sitten:

-- Kuten suvaitsette, hyvä herrasväki, mutta minun täytyy nousta jo

kello kolmelta huomisaamuna. Sallikaa minun siis jättää teidät.

Hän suuteli hellästi vaimoaan, puristi lujasti ja kiitollisesti minun

kättäni ja otti minulta lupauksen, että ehdottomasti saapuisin

seuraavalla viikolla heidän vieraakseen. Jottei hän aamulla nukkuisi

yli määräajan, hän lähti sivurakennukseen nukkumaan.

Maria Sergejevna meni pietarilaiseen tapaan myöhään levolle, ja nyt

minä jostakin syystä iloitsin siitä.

-- Kas niin, aloitin, kun olimme jääneet kahden. Olkaa nyt niin hyvä ja

soittakaa jotakin.

Minun ei tehnyt mieleni musiikkia, mutta en tiennyt, miten olisin

aloittanut keskustelun. Rouva istuutui flyygelin ääreen ja alkoi

soittaa jotakin, en muista mitä. Minä kävin lähelle istumaan, katselin

hänen valkoisia, pehmeitä käsiään, ja koetin lukea jotakin hänen

kylmästä, välinpitämättömästä ilmeestään. Mutta silloin hän hymähti ja

katsoi minuun.

-- Teidän on kaiketi ikävä ilman ystäväänne, virkkoi hän.

Minä naurahdin.

-- Saapua kerran kuukaudessa luoksenne olisi riittävä ystävyyden

osoitus, mutta minähän käyn täällä ainakin kerran viikossa.

Sen sanottuani nousin ja astelin kiihkeästi nurkasta nurkkaan. Maria

Sergejevna nousi myöskin ja meni uunin luo.

-- Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi hän suunnaten minuun suuret,

kirkkaat silmänsä.

En vastannut mitään.

-- Te ette puhunut totta, jatkoi hän hetken mietittyään. Te käytte

täällä vain Dmitri Petrovitshin vuoksi. Ja minä olen siitä iloissani,

sillä tapaahan meidän aikanamme ani harvoin sellaista ystävyyttä.

-- Hm! ajattelin itsekseni, ja tietämättä, mitä sanoisin kysyin: Ettekö

lähde puutarhaan vähäsen kävelemään?

-- En.

Minä menin ulos pengermälle. Päässäni kihelmöi, ja minun oli kylmä

kiihtymyksestä. Olin jo varma siitä, että keskustelumme muodostuu aivan

merkityksettömäksi, ja ettemme uskalla sanoa toisillemme mitään

erikoista, mutta että juuri tänä yönä oli välttämätöntä tapahtua sen,

jota en ennen ollut uskaltanut edes haaveillakaan. Välttämättä tänä

yönä tai ei milloinkaan.

-- Miten ihana ilma! sanoin ääneeni.

-- Minusta se on aivan yhdentekevää, kuului vastaus.

Palasin sisälle. Maria Sergejevna seisoi yhä uuniin nojaten kädet

nostettuina selän taakse ja ajatteli jotakin sivulleen katsoen.

-- Miksi se on teistä aivan yhdentekevää?

-- Siksi, että minun on ikävä. Teidän on ikävä vain silloin, kun

ystävänne on poissa, mutta minun on aina. Muutoin... tämä ei huvittane

teitä.

Istahdin flyygelin ääreen ja löin muutaman soinnun odottaen, mitä hän

sanoisi.

-- Olkaa hyvä, älkää minun vuokseni vaivatko itseänne, sanoi hän

katsoen minuun vihaisesti, ja ikäänkuin harmista itkemäisillään. Jos

tahdotte nukkua, niin menkää! Ei teidän pidä ajatella, vaikka olettekin

Dmitri Petrovitshin ystävä, että velvollisuutenne olisi ikävystyä hänen

vaimonsa kanssa. En tahdo uhria. Olkaa hyvä ja poistukaa!

Minä en poistunut, en tietystikään. Hän meni ulos pengermälle, mutta

minä jäin saliin ja lehteilin nuotteja viitisen minuuttia. Sitten

minäkin menin ulos. Seisoimme rinnakkain uudinten varjossa, allamme

kuutamon valaisemat portaat. Kukkalavojen ja käytävän keltaisen hiekan

yli lankesivat puiden mustat varjot.

-- Minun pitää myöskin lähteä huomenna, sanoin vihdoin.

-- Tietysti! Jollei mieheni ole kotona, ette saa jäädä tänne, virkkoi

Maria Sergejevna pilkallisesti. Kuvittelen, kuinka onneton olisitte,

jos vielä rakastuisitte minuun! Odottakaahan, minä joskus teen niin,

että heittäydyn kaulaanne... Silloin saan nähdä, kuinka te kauhistuen

pakenette luotani. Se on varmasti huvittavaa!

Hänen sanansa olivat vihaiset, ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli

vihainen ilme, mutta hänen silmänsä olivat tulvillaan mitä hempeintä,

intohimoisinta rakkautta. Katselin tuota ihanaa olentoa kuin omaani, ja

nyt ensi kerran huomasin, että hänellä oli kullanväriset, ihmeelliset

kulmakarvat, jollaisia en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ajatus, että

kohta saatan vetää hänet luokseni, hyväillä, koskettaa hänen kaunista

tukkaansa, tuntui minusta yhtäkkiä niin kummalliselta, että naurahdin

ja suljin silmäni.

-- Onpa tosiaan jo aika... Hyvää yötä, virkkoi Maria Sergejevna.

-- Minä en tahdo hyvää yötä... sanoin siihen nauraen ja menin hänen

jälkeensä saliin. Kiroan tämän yön, jos siitä tulee hyvä.

Puristaen hänen kättään ja saattaen häntä hänen oman huoneensa ovelle

näin hänen kasvoistaan, että hän ymmärsi minua ja oli iloinen, kun

minäkin ymmärsin hänet.

Menin huoneeseeni. Siellä oli pöydällä kirjojen vieressä Dmitri

Petrovitshin lakki, mikä johti mieleeni hänen ystävyytensä. Otin

kävelykeppini ja lähdin puutarhaan. Siellä oli jo sumua, ja puiden ja

pensaiden ympärillä, niitä syleillen, liikkui noita samoja korkeita ja

kapeita, aavemaisia sumukuvia, joita äskettäin olin nähnyt joella. Mikä

vahinko, etten voinut puhua niitten kanssa!

Jokainen lehti, jokainen kastehelmi näkyi tarkoin harvinaisen

läpikuultavassa ilmassa -- kaikki näytti ikäänkuin unenhorroksissa

hiljaa hymyilevän minulle. Astellessani viheriäisten penkkien ohi

muistin jostakin Shakespearen näytelmästä sanat: "Kuun hohde makeasti

nukkuu tuossa penkillä!"

Puutarhassa oli pieni kumpu. Kiipesin sille ja kävin istumaan. Lumoava

tunne uuvutti minua. Tiesin varmasti, että kohta saan syleillä ja

puristaa käsivarsillani upeaa vartaloa ja suudella kullanvärisiä

kulmakarvoja. Mieleni teki olla uskomatta sitä, ärsyttää itseäni; minua

harmitti, että hän oli niin vähän kiusannut minua ja antautunut niin

helposti.

Mutta odottamatta kuului raskaita askeleita. Käytävälle ilmaantui

keskikokoinen mies, jonka heti tunsin Neljäksikymmeneksi Marttyyriksi.

Hän istahti syvään huoahtaen penkille, teki sitten kolme kertaa

ristinmerkin ja kävi pitkäkseen lepäämään. Lyhyen ajan kuluttua hän

nousi ja kääntyi toiselle kyljelleen. Sääsket ja öinen kosteus

häiritsivät häntä.

-- Sinua, elämää!... murahti hän. Onnetonta, katkeraa elämää!

Katsellessani hänen laihaa, köyristynyttä ruumistaan ja kuunnellessani

raskaita, käheitä huokauksia mieleeni muistui vielä toinenkin onneton,

katkera elämä, joka oli tänään minulle uskoutunut, ja oma autuaallinen

mielentilani alkoi tuntua raskaalta, kauhealta. Laskeuduin kummulta ja

lähdin rakennukseen.

"Elämä on tuon miehen mielestä kauhea", ajattelin itsekseni. "Ei siis

kannata säästää sitä, vaan särje se, ennenkuin se murskaa sinut, ota

kaikki, mitä voit siltä riistää".

Maria Sergejevna seisoi pengermällä. Kiedoin ääneti käteni hänen

vartalolleen ja aloin ahneesti suudella hänen kulmakarvojaan,

ohimoitaan, kaulaansa...

Huoneessani hän kertoi rakastaneensa minua jo kauan, yli vuoden. Hän

vannoi minulle rakkauttaan, itki, pyysi, että ottaisin hänet mukaani.

Talutin hänet tuon tuostakin ikkunaan ihaillakseni hänen kasvojaan

kuutamossa. Hän olikin minusta ihana, ihana kuin suloinen uni, ja minä

riensin taas voimakkaasti syleilemään häntä voidakseni uskoa

todellisuuteen. En ole pitkään aikaan elänyt sellaista ihastusta,

hurmaa... Mutta kuitenkin jossakin, syvällä sieluni pohjalla, minusta

tuntui pahalta, ja olin poissa suunniltani. Hänen rakkaudessaan minuun

oli jotakin epämukavaa, painostavaa, niinkuin Dmitri Petrovitshin

ystävyydessäkin. Se oli suurta, vakavaa rakkautta kyyneleineen ja

valoineen, mutta minä olisin tahtonut, ettei olisi ollut mitään

vakavaa, ei kyyneleitä, ei valoja eikä puhetta tulevaisuudesta.

Vilahtaisi vain tämä kuutamoinen yö meidän elämässämme kuin kirkas

meteori -- ja siinä kaikki.

Tasan kello kolme Maria Sergejevna poistui luotani, ja kun minä ovella

seisten katselin hänen jälkeensä, ilmaantui Dmitri Petrovitsh yht'äkkiä

käytävän toiseen päähän. Sivuuttaessaan miehensä hän vavahti ja väistyi

syrjään, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi inhoa. Dmitri Petrovitsh

hymähti kummallisesti, yskähti ja astui huoneeseeni.

-- Minä unohdin eilen lakkini tänne... sanoi hän katsomatta minuun.

Hän löysi lakkinsa ja pani sen molemmin käsin päähänsä. Sitten hän

katsoi kasvojani, joille oli noussut hämillinen ilme, katsoi

tohveleitani ja sanoi oudolla, kummallisella, sortuneella äänellä:

-- Luultavasti on jo syntyessäni osakseni kirjoitettu: "Ei ymmärrä

mitään". Jos _te_ jotakin ymmärrätte, niin... onnittelen teitä. Minun

silmissäni vain mustenee.

Ja hän poistui yskien. Sitten näin ikkunasta, kuinka hän itse valjasti

hevoset tallin edustalla. Hänen kätensä vapisivat, hän kiirehti ja

katseli taloon päin; kaiketi hän tunsi kauhua. Sitten hän nousi

rattaille ja kummallinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin olisi pelännyt

takaa-ajoa, löi hevosia.

Vähän myöhemmin lähdin minäkin. Aurinko nousi, ja eilinen sumu painui

arasti pensaiden ja mäkien suojaan. Kyytimiehen paikalla istui

Neljäkymmentä Marttyyriä, joka jo oli ennättänyt juoda itsensä humalaan

ja jankkaili juopuneen roskapuhetta.

-- Minä olen vapaa mies! huusi hän hevosille. Hei, raudikot! Minä olen

kunniaporvarin sukua, jos tahdotte tietää!

Dmitri Petrovitshin pelko, joka ei häntä koskaan jättänyt, valtasi

minutkin. Ajattelin tapahtunutta, mutta en ymmärtänyt siitä mitään.

Katselin peltovariksia, ja minusta oli niin kummallista ja peloittavaa,

kun ne lentelivät.

-- Miksi minä niin tein? kysyin itseltäni neuvotonna ja epätoivoisena.

Miksi piti käydä juuri niin, eikä toisin? Kenelle ja minkätähden oli

tarpeellista, että Maria Sergejevna rakastui niin vakavasti minuun ja

että Dmitri Petrovitshin piti juuri sillä hetkellä tulla hakemaan

lakkiaan? Miksi sen lakin pitikin jäädä sinne?

Samana päivänä matkustin Pietariin enkä ole sen koommin kertaakaan

tavannut Dmitri Petrovitshiä enkä hänen vaimoaan. Kerrotaan heidän yhä

edelleen elävän yhdessä.