VAIMOVÄKEÄ

Raibushon kylässä kohoaa korkealla kivijalalla kaksikerroksinen

rautakattoinen talo aivan vastapäätä kirkkoa. Alakerrassa asuu

perheineen isäntä itse, Filip Ivanov Kashin, liikanimeltään Djudja,

mutta yläkerrassa, jossa kesäisin on kovin kuuma ja talvisin kovin

kylmä, asustavat matkoillaan ohikulkevat virkamiehet, kauppiaat ja

tilanomistajat. Djudja vuokraa maapalstoja, pitää ravintolaa suuren

maantien varrella, kaupitsee tervaa, hunajaa, karjaa ja vaatetavaroita

ja on jo koonnut itselleen noin kahdeksan tuhatta ruplaa, jotka ovat

kaupungin pankissa korkoa kasvamassa.

Hänen vanhempi poikansa Feodor palvelee tehtaassa vanhempana

koneseppänä ja on jo, kuten kansa sanoo, päässyt niin pitkälle, ettei

häneen kädellä ylety. Feodorin ruma ja kivulloinen vaimo Sofja asuu

appensa luona, itkeä tuhertelee yhäti ja ajaa joka sunnuntai sairaalaan

lääkärinapua hakemaan. Djudjan nuorempi poika, kyttyräselkäinen

Aljoshka, asuu kotona isänsä luona. Hänet naitettiin äskettäin köyhästä

kodista olevan Varvara nimisen tytön kanssa, joka on nuori ja kaunis,

terve ja keimailunhaluinen. Kun ohimatkustavat virkamiehet ja kauppiaat

jäävät taloon yöksi, he tahtovat aina, että juuri Varvara laittaisi

heille samovaarin ja valmistaisi vuoteen.

Kerran kesäkuisena iltana, kun aurinko laski ja ilmassa tuntui heinän,

lämpimän lannan ja vastalypsetyn maidon hajua, ajoivat Djudjan

pihaan tavalliset kuormarattaat, joissa istui kolme henkilöä:

kolmikymmenvuotias mies yllään purjekankainen puku, hänen vieressään

noin seitsenvuotias poika, jonka yllä oli pitkä, musta nuttu ja siinä

suuret luunapit, ja punapartainen nuorukainen ajajan paikalla.

Nuorukainen riisui hevoset valjaista ja talutti ne maantielle

jaloittelemaan, mutta matkustaja peseytyi, rukoili kääntyneenä kirkkoon

päin, levitti sitten rattaiden viereen matkapeitteen ja istuutui pojan

kanssa syömään illallista. Hän söi hätäilemättä, verkalleen ja Djudja,

joka oli eläessään nähnyt paljon matkustajia, päätteli tämän tavoista,

että hän on toimelias, vakava ja oman arvonsa tunteva mies.

Djudja istui kuistilla paitahihasillaan, avopäin ja odotteli, että

matkustaja alkaisi jutella. Hän oli tottunut siihen, että matkustajat

iltaisin unen tullen kertoivat kaikenlaisia juttuja, ja hän piti siitä.

Hänen eukkonsa Afanasjevna ja miniänsä Sofja lypsivät lehmiä lakan

alla, toinen miniä Varvara istui yläkerrassa avoimen ikkunan ääressä

syöden auringonkukan siemeniä.

-- Onko tuo poika omasi, vai...? kysyi Djudja matkustajalta.

-- Ei. Kasvatti on, orpo. Otin hänet pelastaakseni sieluni.

He rupesivat juttelemaan. Matkustaja näytti olevan puhelias mies, ja

Djudja sai hänen puheistaan tietää, että hän oli kaupungin porvareita,

talonomistaja, että hänen nimensä oli Matvei Savvitsh, että hän nyt oli

matkalla tarkastamaan saksalaisilta siirtolaisilta vuokraamiaan

puutarhoja ja että pojan nimi oli Kuska. Ilta oli lämmin ja helteinen,

kenenkään ei tehnyt mieli nukkumaan. Kun pimeni ja tähdet alkoivat

taivaalla heikosti tuikahdella, rupesi Matvei Savvitsh kertomaan siitä,

kuinka Kuska oli joutunut hänen hoitoonsa. Afanasjevna ja Sofja

seisoivat jonkin matkan päässä kuunnellen, mutta Kuska siirtyi portille

päin.

-- Se on, vaariseni, kerrassaan tavaton juttu, alkoi Matvei Savvitsh.

Jos minä kertoisin sinulle kaikki tarkkaan, ei siihen yökään riittäisi.

Kymmenkunta vuotta sitten asui meidän katumme varrella, aivan minun

vieressäni siinä pienessä talossa, jossa nyt on kynttilätehdas ja

öljymylly, muuan Marfa Simonovna Kapluntseva, vanhanpuoleinen

leskivaimo, jolla oli kaksi poikaa. Toinen näistä pojista palveli

junailijana rautateillä, mutta toinen, Vasja, joka oli minun ikäiseni,

asui kotona äitinsä luona. Kapluntsev vainaja oli pitänyt hevosia,

viitisen paria, ja käyttänyt niitä kaupungilla tavaranajossa. Mutta

hänen vaimonsa ei leskeksi jäätyään heittänyt miehensä tointa, vaan

komenteli ajureja kuin miesvainajansa ainakin, niin että muutamina

päivinä ansaitsivat kokonaista viisi ruplaa puhdasta. Ja Vasja pojalla

oli myöskin vähäisen tuloja. Hän kasvatteli kyyhkysiä ja myöskenteli

niitä. Muistanpa, kuinka hän viuhkoi ja vihelteli katolla, kun

kyyhkyset lentelivät korkealla taivaan alla. Keltasirkkuja ja

kottaraisia hän pyydysteli, häkkejä rakenteli niille... Joutavaa

hommaa, mutta kymmenkunta ruplaa hän sai kuin saikin kokoon

kuukaudessa. Mutta jonkin ajan kuluttua rampautuivat äitimuorin jalat,

ja hänen täytyi ruveta vuoteeseen. Talo jäi ilman emäntää, mikä on

jokseenkin samaa, kuin jos ihminen olisi ilman silmiä. Rupesipa

äitimuori yhä enemmän ajattelemaan poikansa Vasjan naittamista.

Haettiin naittaja-akka, harkittiin ja tuumailtiin kaikenmoista,

vaimoväki puhua laverteli, ja niin lähti Vasja katsomaan itselleen

morsianta. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän kosi leskivaimo

Samohvalihan Mashenkaa. Ei siinä sen enempää aprikoitu, vaan heidät

naitettiin, ja asia oli sitä myöten selvä. Mashenka oli nuori,

seitsentoistavuotias, lyhyenläntä, mutta hänellä oli sievät, vaaleat

kasvot, ja hän osasi käyttäytyä kuin herrasneiti ainakin. Eivätkä

myötäjäisetkään olleet hullummat: viisisataa ruplaa rahassa, lehmä,

vuode... Mutta muori, joka oli kai tuntenutkin loppunsa pian lähenevän,

muutti jo kolmantena päivänä häiden jälkeen sinne, missä ei ole itkua

eikä hammasten kiristystä. Nuoret hautasivat hänet ja pitivät juhlaa

hänen muistokseen, ja rupesivat siinä sitten elämään. Puolisen vuotta

olivat he eläneet sovussa ja ilossa, kun yhtäkkiä tuli suru: Vasja

vaadittiin asevelvollisuuteen, arvannostoon. Hänet otettiin sotaväkeen,

niin orpo kuin olikin, eikä tullut vapautus kysymykseenkään. Alokkaaksi

otettiin, lähetettiin Puolan tsaarikuntaan. Jumalan tahto, sille et

mitään mahda. Kun hän pihalla heitti hyvästi vaimolleen, niin eihän se

vielä mitään, mutta kun viimeisen kerran katsahti heinäparvelle

kyyhkysiään, niin jo kyynelet virtana valuivat. Sääliksi kävi sitä

katsella. Sitten Mashenka, jottei hänen tulisi perin ikävä, otti

äitinsä luokseen. Tämä asui siellä siksi, kunnes Mashenkalle syntyi

lapsi, juuri tämä sama Kuska, ja muutti sitten toisen, niinikään

naimisissa olevan tyttärensä luo Obojaniin. Niin jäi Mashenka yksin

lapsensa kanssa. Viisi juopottelevaa ja rähisevää kuorma-ajuria,

hevosia, rattaita; milloin luhistui laipio, milloin syttyi nokivalkea

-- kaikki naiselle soveltumatonta ja outoa tointa, ja minun naapurini

kun oli, hän alkoi milloin missäkin asiassa kääntyä puoleeni. Menin

hänen luokseen neuvottelemaan, järjestämään asioita... Onhan selvää,

että toisinaan ilman varsinaista syytäkin poikkesin taloon juomaan

teetä ja juttelemaan. Olin siihen aikaan vielä nuori, mutta kehittynyt,

ja puhelin mielelläni kaikenlaisista asioista. Mashenka oli myöskin

sivistynyt ja kohtelias. Hän pukeutui aina niin sievästi, käyttipä

kesäisin päivänvarjostintakin. Kun toisinaan aloin puhua hänelle

ylevistä henkisistä asioista tai politiikasta, niin mieltyipä hän

ikihyviksi ja tarjosi teetä oikein hillon kera... Lyhyesti, jotten

tässä sen kauempaa kuvailisi asiaa, sanon sinulle, vaariseni, ettei

kulunut vuottakaan, kun minut itse paholainen sokaisi, tuo ihmissuvun

vihollinen. Rupesin huomaamaan, että jollen jonakin päivänä käynyt

hänen luonaan, niin heti oli minun niin omituinen olla, niin ikävä. Ja

minä ajattelin yhä, minkä syyn nyt taaskin keksisin, jotta voisin mennä

hänen luokseen, "Teidän pitäisi jo panna sisäikkunat", sanoin hänelle,

ja koko päivän sitten viivyin hänen luonaan sisäikkunoita laitellen,

viivyttelinpä niin kauan, että jäi seuraavaksikin päiväksi pari

ikkunaa. "Pitäisi mennä Vasjan kyyhkysiä laskemaan, onko sieltä

mahdollisesti hävinnyt joitakuita" -- ja yhä siihen tapaan. Yhtämittaa

siinä hänen kanssaan aidan lomitse puheltiin, ja vihdoin tein, jottei

olisi naapuriin pitkälti, väliaitaan pienen portin. Tässä maailmassa

naiset ovat syynä niin paljoon pahaan ja kaikenmoisiin iljettäviin

asioihin. Emme ainoastaan me syntiset, vaan vieläpä hurskaat miehetkin

ovat heidän tähtensä joutuneet harhateille. Mashenka ei mitenkään edes

koettanut vieroittaa minua itsestään. Sen sijaan että olisi muistellut

miestään ja pitänyt itseään tarkasti silmällä, hän rakastui minuun.

Minä huomasin silloin tällöin, että hänenkin oli ikävä ja että hän yhä

liikuskeli väliaidan läheisyydessä tirkistellen rakosista minun

pihalleni. Siitäpä alkoi mielikuvitus minun aivoissani myllertää.

Pääsiäisviikon torstaina, varhain aamuhämärässä lähdin torille, astuin

Mashenkan portin ohi, kun pitikin itse paholaisen minua siinä vaania...

Katsahdin sivumennessä Mashenkan pihamaalle -- hänen porttinsa yläosa

on sellaisista ristikoista -- ja siellä hän jo seisoo keskellä pihaa

ankkoja ruokkien. En voinut pidättyä, vaan huudahdin. Hän astui

luokseni ja katseli minuun ristikon läpi. Kasvot vaaleat, silmät

lempeät, uniset... Hän miellytti minua kovasti, ja minä aloin sanoa

hänelle kohteliaisuuksia, ikäänkuin me emme olisi seisseet portilla,

vaan olleet nimipäivillä. Mashenka punastui, nauroi ja katsoi yhä

silmäänsä räpäyttämättä syvälle silmiini. Silloin menetin järkeni, ja

aloin selittää hänelle lemmentunteitani... Hän avasi portin, päästi

minut sisälle, ja siitä aamusta saakka me aloimme elää kuin mies ja

vaimo.

Kyttyräselkäinen Aljoshka tuli hengästyneenä maantieltä pihalle ja

riensi kehenkään katsomatta taloon. Hetken kuluttua hän juoksi ulos

hanuri kainalossa, helistellen kuparirahojaan taskussansa ja

naksahdutellen auringonkukan siemeniä, ja katosi portista jonnekin.

-- Kuka hän oli? kysyi Matvei Savvitsh.

-- Poikani Aleksei, vastasi Djudja. Huvittelemaan lähti, lurjus!

Kyttyräselkäiseksi on Jumala hänet luonut; emme ole olleet siis Hänelle

otollisia.

-- Kylän poikien kanssa päiväkaudet juoksentelee, huokasi Afanasjevna.

Vähäistä ennen laskiaista me hänet naitimme, ajattelimme, että ehkä tuo

ottaa siitä parantuakseen -- mitä vielä, entistään kehnommaksi on

käynyt.

-- Ei ollut siitä hyötyä. Vieraan tytön teimme turhaan onnelliseksi,

lisäsi Djudja.

Jossakin kirkon takana alettiin laulaa ihanaa, surullista laulua.

Sanoja ei saattanut erottaa, mutta äänet kyllä kuuluivat: kaksi tenoria

ja basso. Syystä, että kaikki kuuntelivat, tuli pihalla aivan

hiljaista... Kaksi ääntä keskeytti yhtäkkiä laulun äänekkäällä

naurulla, mutta kolmas ääni, tenori, lauloi niin korkealle, että kaikki

tahtomattaan katsoivat ylös, ikäänkuin olisi se korkeudessaan aina

taivaaseen saakka kohonnut. Varvara tuli talosta ulos ja varjostaen

kädellä silmiään, ikäänkuin auringolta, alkoi tähystellä kirkolle päin.

-- Papin poikia ovat, opettajansa kanssa laulavat, sanoi hän.

Taas alkoivat samat kolme ääntä laulaa yhdessä. Matvei Savvitsh huokasi

ja jatkoi:

-- Niin oli sen asian laita, vaariseni. Parin vuoden kuluttua saimme

sitten kirjeen Vasjalta Varsovasta. Hän kirjoitti, että ylipäällikkö

lähettää hänet kotiin parantumaan. Sairas oli, näet. Siihen aikaan minä

olin mielestäni heittänyt nuo narrimaiset lemmenkujeet, ja minulle

kosittiin jo kelpo morsianta, mutta sitä en vain tiennyt, miten tuosta

joutavasta rakkausasiasta irti pääsisin. Joka päivä yritin puhua siitä

Mashenkalle, mutta en tiennyt, miltä puolelta piti häntä lähestyä,

jottei rupeaisi parkumaan, kuten akat tavallisesti. Kirje vapauttaa

minut vihdoinkin, ajattelin. Me luimme sen yhdessä Mashenkan kanssa;

hän kalpeni lumivalkeaksi. Mutta minä sanoin hänelle: "Jumalan kiitos,

nyt sinä taas tulet aviomiehesi vaimoksi". Mutta hän vastasi: "Minä en

rupea elämään yhdessä hänen kanssaan". -- "Onhan hän sinun miehesi?" --

"Hyh!... Minä en ole koskaan häntä rakastanut, ja vasten tahtoani

suostuin hänelle vaimoksi, kun äitini pakotti". -- "Älä sinä, hölmö",

sanoin, "yritä ensinkään verukkeita. Sanopas, onko sinut kirkossa

vihitty hänen kanssaan vai ei?" -- "On", vastaa hän siihen, "mutta minä

rakastan sinua ja elän sinun kanssasi kuolemaan saakka. Naurakoot

ihmiset vain... Minä en siitä välitä..." Sinä olet jumalaapelkääväinen,

sanon, mutta oletko lukenut, mitä sanassa sanotaan?

-- Miehelle olet annettu, miehen kanssa pitää sinun yhdessä elämän,

sanoi Djudja.

-- Vaimo ja mies ovat yksi liha. "Me olemme syntiä tehneet", sanon

hänelle, "mutta meidän pitää myös kuunnella omantunnon ääntä ja pelätä

Jumalaa. Tunnustakaamme", sanon, "syntimme Vasjalle; hän on

rauhallinen, nöyrä mies, hän ei tee meille pahaa. Ja parempi on tässä

maailmassa sietää laillisen miehensä kuritusta kuin viimeisellä

tuomiolla kiristellä hampaitaan". Mutta eipä tuo kuunnellut puhettani

eikä muuttanut mieltään, vaikka mitä olisin puhunut! "Sinua minä

rakastan" -- eikä mitään muuta. Vasja saapui sitten lauantaina aamulla

varhain juuri ennen helluntaipyhiä. Minä näin pihaltani kaikki. Hän

juoksi suoraa päätä sisälle, palasi jonkin ajan kuluttua ulos Kuska

käsivarsillaan, nauroi ja itki, suuteli Kuskaa ja katseli heinäparvelle

-- kyyhkysiä teki mielensä katsomaan, mutta Kuskaa ei raskinut heittää.

Lempeä hän oli luonteeltaan, tunteellinen. Se päivä kului onnellisesti,

hiljaisesti. Soitettiin iltakirkkoon, ja minä ajattelin: "Huomenna on

helluntai... miksi eivät he korista porttia ja aitaa lehvillä? Nyt

eivät ole asiat oikealla tolalla". Minä lähdin heille. Vasja istui

keskellä lattiaa mulkoillen silmillään kuin juopunut; kyyneleet

valuivat pitkin poskia, ja kädet vapisivat. Hän otti mytystään

rinkeleitä, kaulakoristeita, piparikakkuja ja muita tuliaistavaroita ja

levitteli niitä lattialle. Kuska -- hän oli silloin kolmivuotias --

kömpi siinä ympärillä pureskellen piparikakkuja, ja Mashenka seisoi

uunin luona kasvot kalpeina, vavisten ja jupisten: "Minä en ole enää

sinun vaimosi, en tahdo elää sinun kanssasi" -- ja sen semmoisia

tyhmyyksiä. Minä kumarruin Vasjan jalkojen juureen ja sanoin: "Me

olemme syyllisiä sinun edessäsi, Vasilij Maksimitsh, annan Jumalan

tähden meille anteeksi!" Sitten minä nousin ja sanoin Mashenkalle:

"Teidän, Maria Semjonovna, täytyy nyt sovinnon merkiksi pestä Vasilij

Maksimitshin jalat. Ja olkaa sitten hänen nöyrä vaimonsa ja rukoilkaa

Jumalaa puolestani, jotta Hän, laupias, soisi minulle anteeksi, että

olin rikostoverinne". Ikäänkuin olisin taivaasta saanut voimaa minä

neuvoin ja puhuin Mashenkalle niin tunteellisesti, että ihan kyyneleet

nousivat omiinkin silmiini. Parin päivän kuluttua Vasja sitten tuli

luokseni. "Minä annan anteeksi sekä sinulle että vaimolleni", sanoi

hän; "olkoon Jumala teidän kanssanne. Hän on sotamiehen vaimo vain,

nainen, nuori, vaikea on sellaisen ohjata itseään. Eipä ole hän

ensimmäinen, jollei viimeinenkään. Mutta minä pyydän sinua olemaan,

niin kuin meidän välillämme ei olisi mitään tapahtunut, äläkä edes

näytä mitään tietäväsi, niin minä koetan olla hänelle kaikessa mieliksi

voittaakseni taas hänen rakkautensa". Hän ojensi minulle kätensä, joi

teetä ja lähti iloisena kotiinsa. Jumalan kiitos, ajattelin ja

iloitsin, kun kaikki oli käynyt niin hyvin. Mutta tuskin oli Vasja

mennyt pihalta, kun tuli Mashenka. Olipa se aika kiusallista!

Heittäytyi minun kaulaani, itki ja rukoili: "Jumalan tähden, älä heitä

minua, ilman sinua en voi elää!"

-- Kelvoton! huoahti Djudja.

-- Minä huusin hänelle, poljin jalkaa, raahasin hänet eteiseen ja

lukitsin oven. "Mene miehesi luo!" huusin hänelle. "Älä häpäise minua

ihmisten edessä, pelkää toki Jumalaa!" Ja joka päivä sitten sama juttu.

Kerran aamulla seisoin tallin edustalla ohjaksia korjaillen. Yhtäkkiä

huomaan hänen juoksevan pikku portista minun pihalleni melkein

alastomana, hame vain yllä, ja suoraa päätä minua kohti. Kaksin käsin

tarttui ohjaksiin, tahri itsensä tervarasvaan, vapisi, itki... "En voi

elää sen inhoittavan miehen kanssa!... Voimani eivät riitä!.... Jollet

sinä minua rakasta, niin tapa sitten!" Minä suutuin ja löin häntä pari

kertaa ohjaksilla, kun Vasja samassa juoksee pihalle ja huutaa

epätoivoisesti: "Älä lyö! Älä lyö!" Mutta juostuaan luo hän näytti

menettäneen järkensä, levitti käsivartensa ja alkoi nyrkeillään kaikin

voimin rusikoida Mashenkaa, paiskasi hänet maahan ja potki jaloillaan.

Minä aloin jo puolustella Mashenkaa, mutta Vasja sieppasi ohjakset ja

rupesi niillä vaimoaan lyömään. Löi ja niinkuin varsa hirnui:

"hi-hi-hii!"

-- Olisipa pitänyt ottaa ohjakset ja antaa sinunkin niitä maistaa!...

murahti Varvara kääntyen pois. Sillä tavalla kiduttivat sisartamme,

kirotut!

-- Suusi kiinni, narttu! ärähti Djudja.

-- "Hi-hi-hii!" jatkoi Matvei Savvitsh. Hänen pihaltaan juoksi siihen

ajuri, minä huusin hänet renkieni avuksi, ja kolmeen mieheen me otimme

Mashenkan häneltä ja kannoimme kotiin. Mikä häpeä! Saman päivän iltana

lähdin katsomaan, miten he voivat. Mashenka makasi vuoteessa pää

kääreissä, että vain silmät ja nenä näkyivät, ja tuijotti kattoon. --

"Hyvää iltaa, Maria Semjonovna!" sanoin hänelle. Mutta hän ei virkkanut

mitään. Ja Vasja istui toisessa huoneessa itkien ja pidellen päätään.

-- "Paha olen!" valitti hän. "Oman elämäni olen perikatoon syössyt!

Hyvä Jumala, anna minun kuolla!" -- Minä istuin puolisen tuntia

Mashenkan vuoteen ääressä neuvoen häntä. Pelottelinpa häntä samalla

vähäisen. -- "Vanhurskaat", sanoin, "pääsevät tulevassa elämässä

paratiisiin, mutta sinä joudut tuliseen helvettiin toisten

haureellisten naisten kanssa... Älä vastusta miestäsi, vaan mene ja

kumarru hänen jalkainsa juureen!" -- Mutta Mashenka ei virka sanaakaan,

ei räpäytä edes silmäänsä, ikäänkuin minä olisin seinälle puhunut..

Seuraavana päivänä Vasja sairastui hyvin koleran tapaiseen tautiin ja

kuoli jo illalla. Hänet haudattiin. Mashenka ei ollut hautausmaalla,

hän häpesi näyttää ihmisille sinelmäisiä kasvojaan. Mutta pian alkoi

ympäristössä kiertää huhu, ettei Vasja kuollutkaan luonnollisella

tavalla, vaan että Mashenka oli hänen päivänsä päättänyt. Huhu tuli

esivallan kuuluviin. Vasja kaivettiin haudasta ja tutkittiin, ja hänen

vatsastaan löytyikin arsenikkia. Asia oli selvä kuin päivä. Poliisit

vangitsivat Mashenkan ja hänen kanssaan turvattoman Kuska paran, ja

veivät heidät vankilaan. Siksi niskoitteli, että Jumala rankaisi. Noin

kahdeksan kuukauden kuluttua hänet tuomittiin. Muistan vielä, kuinka

hän istui penkillä harmaa mekko yllä ja valkoinen liina päässä, ja niin

laiha, kalpea, teräväsilmäinen oli, että sääliksi kävi katsella.

Sotamies seisoi takana kivääri kädessä. Mutta Mashenka ei tunnustanut.

Toiset puhuivat oikeudessa, että hän oli miehensä myrkyttänyt, mutta

toiset todistivat, että mies itse oli itsensä surusta myrkyttänyt. Minä

olin myöskin todistamassa. Kun minulta kysyttiin, minä selitin kaikki

omantuntoni mukaan. -- "Kyllä hän on syypää", sanoin. "Ei siitä pääse

mihinkään, miestään ei rakastanut, sisukas oli..." Asiaa ruvettiin

käsittelemään jo aamulla, mutta vasta yön tullen julistettiin tuomio;

pakkotyöhön Siperiaan kolmeksitoista vuodeksi. Tuomion jälkeen istui

Mashenka vielä kolme kuukautta kaupungin vankilassa. Minä kävin

toisinaan häntä tapaamassa ja vein ihmisyyden nimessä hänelle teetä ja

sokeria. Kun hän näki minut, alkoi hän tavallisesti kovasti vavista,

huitoa käsillään ja mutista: "Mene pois! mene pois!" painaen Kuskaa

rintaansa vasten ikäänkuin peläten, että minä olisin ottanut pojan pois

häneltä. -- "Voi sinua, Mashenka, kuinka sinun pitikin käydä!" sanoin.

"Kadotukseen on sielusi tuomittu, Masha parka! Etpä noudattanut minun

neuvoani... itke sitä nyt sitten. Itse olet syypää, syytä itseäsi!" --

Minä koetin häntä vielä neuvoa, mutta hän: "Mene pois! mene pois!" ja

painautui vavisten Kuska sylissä tyrmän seinää vasten. Kun häntä

lähdettiin viemään meiltä ensin kuvernementin vankilaan -- minä olin

saattamassa häntä rautatieasemalle ja pistin sieluni autuudeksi ruplan

hänen myttyynsä. Mutta eipä ehtinyt hän koskaan Siperiaan saakka...

Kuvernementin vankilassa sairastui kuumeeseen ja kuoli sinne.

-- Koiralle koiran kuolema, sanoi Djudja.

-- Kuska lähetettiin kotiin takaisin... Minä ajattelin ja ajattelin ja

otin pojan huostaani. Ja kuinkas muuten? Vaikka onkin vangin sikiö,

niin onhan tuolla sentään elävä sielu, ja on kristitty... Sääliksi

kävi. Teen hänestä kauppa-apulaisen ja jollen saa omia lapsia, niin

vaikka kauppiaankin. Näin matkoille otan hänet mukaan, jotta oppisi.

Matvei Savvitshin kertoessa Kuska istui koko ajan pienellä kivellä

portin luona ja katseli taivaalle nojaten päätään molempiin käsiin.

Kauempaa hän näytti hämärässä kannolta.

-- Kuska, mene nukkumaan! huusi Matvei Savvitsh hänelle.

-- Niin, onhan jo aika, sanoi Djudja nousten.

Hän haukoitteli äänekkäästi ja lisäsi: Kun koettaa kaikessa elää oman

järkensä mukaan muita tottelematta, niin sillä lailla sitten käy.

Taivaalla pihan yläpuolella kuu näytti kulkevan nopeasti eteenpäin;

pilvet sen alla kiitivät päinvastaiseen suuntaan yhä kauemmaksi ja

kauemmaksi kadoten vihdoin näkyvistä. Mutta kuu pysyi koko ajan pihan

yläpuolella. Matvei Savvitsh rukoili kirkkoon päin kääntyneenä ja

toivotettuaan hyvää yötä paneutui levolle maahan rattaiden viereen.

Kuska rukoili myöskin, rupesi levolle rattaisiin ja peitti itsensä

nutulla; jotta hänen olisi mukavampi, hän sotki heiniin kuopan ja

kyyristyi siihen, niin että kyynärpäät sattuivat polviin. Pihalta

näkyi, kuinka Djudja sytytti kynttilän, pani silmälasit nenälleen ja

seisoi nurkassa kirja kädessä. Hän luki kauan ja kumarteli tuon

tuostakin.

Matkustajat nukkuivat. Afanasjevna ja Sofja lähestyivät rattaita ja

alkoivat katsella Kuskaa.

-- Siinä se nukkuu, orpo raukka, virkkoi eukkovanhus. Kovin laiha ja

hintelä on, luita pelkästään. Omaa äitiä kun ei ole, niin kukapa häntä

oikein ruokkiikaan.

-- Minun Grishutkani on kai pari vuotta vanhempi, sanoi Sofja.

Tehtaassa on kovassa työssä eikä ole hänelläkään äitiä. Isäntä häntä

lyö. Kun minä äsken katselin tuota poikaa, niin muistui Grishutka

mieleeni, ja veri hyytyi sydämessäni.

Seurasi hetken äänettömyys.

-- Eihän se äitiään muista, virkkoi vanhus.

-- Milloinka muistelisikaan!

Ja Sofjan silmistä alkoi vieriä suuria kyyneleitä.

-- Ihan kuin sämpyläksi on se tuohon kyyristynyt... sanoi hän

nyyhkyttäen ja hymyillen säälistä ja myötätuntoisuudesta. Orporaukka!

Kuska vavahti ja avasi silmänsä. Hän näki edessään rumat, kurttuiset,

itkettyneet kasvot, vieressään toisen vanhuksen naaman hampaattomine

terävine leukoineen, ja näiden yläpuolella pohjattoman taivaan,

kiitävät pilvet ja kuun. Hän huudahti kauhusta. Sofja huudahti myöskin.

Kaiku vastasi huudahduksiin herättäen tukahduttavassa ilmassa

rauhattomuutta. Vartia naapurissa kopahdutteli muutaman kerran, koira

alkoi haukkua. Matvei Savvitsh höpisi jotakin unissaan ja kääntyi

toiselle kyljelleen.

Myöhään illalla, kun jo nukkuivat Djudja ja Afanasjevna ja naapurin

vartija, Sofja meni istumaan penkille portin ulkopuolelle. Hänen oli

painostava olla ja päätä kivisti äskeisistä kyynelistä. Maantie oli

leveä ja pitkä; oikealle päin pari virstaa, vasemmalle samoin, eikä

näkynyt sen päätä kummallakaan puolella. Kuu ei valaissut enää

pihamaata; se oli siirtynyt kirkon taakse. Toinen sivu maantiestä oli

kuutamon valaisema, mutta toinen oli varjojen peitossa. Poppelien

pitkät varjot ylettyivät koko leveän tien yli, ja kirkon musta,

kammottava varjo lepäsi leveänä peittäen Djudjan portin ja toisen

puolen taloa. Oli hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Maantien

toisesta päästä kuului silloin tällöin hyvin heikosti soittoa; Aljoshka

siellä kaiketi soitteli hanuriaan.

Varjossa kirkon aidan luona liikkui joku, mutta ei saattanut erottaa,

oliko se ihminen vai lehmä tai ehkä vain suuri lintu siellä puissa

pyrähti. Mutta nyt astuikin varjosta ihmisen haamu, pysähtyi, sanoi

jotakin miehen äänellä ja katosi kujaan kirkon taakse. Hetken kuluttua

näkyi vielä toinenkin haamu kymmenkunnan askeleen päässä portista. Se

liikkui kirkosta suoraan porttia kohti, mutta pysähtyi huomatessaan

Sofjan penkillä.

-- Varvara, sinäkö se olet? kysyi Sofja.

-- Vaikkapa minäkin.

Se oli Varvara. Hän seisoi hetken paikallaan, astui sitten penkin luo

ja istuutui sille.

-- Missä sinä olet ollut? kysyi Sofja.

Varvara ei vastannut.

-- Kun et sinä, nuorikko, vain huvittelisi niin, että joudut surun

omaksi! sanoi Sofja. Kuulitko, kuinka Mashenkaa pieksivät? Varo vain,

ettei sinun käy samoin.

-- Käyköön sitten!

Varvara purskahti nenäliinaansa nauramaan ja kuiskasi:

-- Papin pojan kanssahan minä äsken olin.

-- Lavertelet.

-- Jumalavita!

-- Synti! kuiskasi Sofja.

-- Olkoon... Mitä surkeilemista siinä on? Synti kuin synti; tappakoon

sitten kernaammin salama, mutta tämä tällainen elämä ei kelpaa

mihinkään. Minä olen nuori ja terve, mutta mieheni on kyttyräselkäinen,

ynseä, inhoittava, kehnompi tuota kirottua Djudjaa. Kun vielä tyttönä

elin, ei ollut leipää tarpeeksi, alastomana kuljin, mutta heitin ne

pahat päivät pyrkien Aljoshkan rikkauteen käsiksi. Mutta orjaksi

jouduin kuin kala rysään. Ennen minä käärmeen kanssa makaisin kuin tuon

rupisen Aljoshkan kanssa. Entä sinun elämäsi? Niinkuin en minä olisi

sitä nähnyt. Sinun Feodorisi on ajanut sinut tehtaalta isännän luo ja

ottanut itselleen toisen; pojankin sinulta veivät ja panivat työhön. Ja

työtä täytyy sinunkin tehdä kuin hevosen, etkä kaunista sanaa saa

kuulla. Parempi on kuihtua vanhanapiikana, parempi ottaa papin pojilta

puoliruplasia, koota almuja, parempi suin päin kaivoon...

-- Synti! kuiskasi Sofja taas.

-- Olkoon.

Jossakin kirkon takana alkoivat surullista laulua laulaa samat kolme

ääntä: kaksi tenoria ja basso. Nytkään ei saattanut kuulla sanoja.

-- Puoliyön veisua... naurahti Varvara.

Ja hän alkoi kertoa, kuinka hän öisin kuljeskelee papin pojan kanssa,

mitä tämä hänelle puhuu, millaisia tovereita tällä on ja kuinka hän,

Varvara, mekastaa matkustavain virkamiesten ja kauppiaiden kanssa.

Surullinen laulu herätti pyrkimyksen vapaampaan elämään; Sofja alkoi

nauraa, hänestä oli sekä syntistä, kauheata että suloista kuunnella

toisen seikkailuista, ja hänen kävi samalla sekä kateeksi että

sääliksi, ettei ollut itse tehnyt syntiä silloin, kun oli vielä nuori

ja kaunis...

Vanhan kirkon pihalta kuuluivat puoliyön lyönnit.

-- On aika mennä nukkumaan, sanoi Sofja nousten, muuten voi Djudja

vielä yllättää...

Molemmat siirtyivät hiljaa pihalle.

-- Minä läksin pois enkä kuullut, mitä se kertoi Mashenkasta, sanoi

Varvara laittaessaan makuusijaa ikkunan eteen.

-- Vankilaan sanoi kuolleen. Miehensä oli myrkyttänyt.

Varvara paneutui levolle Sofjan viereen, ajatteli ja virkkoi hiljaa:

-- Kyllä minä tappaisin Aljoshkan, enkä sitä paljoa surkuttelisikaan.

-- Älä Herran tähden höpise sellaisia.

Kun Sofja oli nukahtamaisillaan, Varvara puristautui häneen kiinni ja

kuiskasi korvaan:

-- Surmataanpas Djudja ja Aljoshka!

Sofja vavahti, mutta ei hiiskunut mitään, avasi sitten silmänsä ja

tuijotti kauan taivasta kohti, silmäänsä räpäyttämättä.

-- Ihmiset saavat tietää, sanoi hän.

-- Eivät saa. Djudja on vanha, hänen on jo aikakin, ja Aljoshkan

sanomme humalapäissään heittäneen henkensä.

-- Kauheata... Jumala rankaisee.

-- Mitä siitä...

Kumpikaan ei nukkunut, vaan ajatteli ääneti.

-- Kylmä on, sanoi Sofja alkaen kovasti väristä. Kohta kai on aamu...

Nukutko sinä?

-- En... Älä huoli siitä, mitä sanoin... kuiskasi Varvara. Kun olen

suutuksissani niille kirotuille, niin en tiedä itsekään, mitä puhun.

Nukutaan pois, sillä kohta kai päivä jo valkenee... Nukutaan...

Molemmat vaikenivat, rauhoittuivat ja nukahtivat pian.

Vanha Afanasjevna heräsi ennen muita. Hän herätti Sofjan, ja molemmat

menivät lakan alle lehmiä lypsämään. Kyssäselkäinen Aljoshka palasi

kotiin aivan päihdyksissä, ilman hanuria; hänen rintansa ja polvensa

olivat savessa ja oljissa; nähtävästi hän oli kaatunut matkalla. Hän

meni hoiperrellen lakan alle ja heittäytyi riisuutumatta lähimpään

rekeen, jossa oitis alkoi kuorsata. Kun nouseva aurinko sytytti ristit

kirkon katolla kirkkaasti loistamaan, sitten ikkunat välkkymään, ja kun

puiden ja kaivonvintin varjot ylettyivät yli kasteisen pihanurmen,

silloin Matvei Savvitsh hypähti makuultaan pystyyn ja rupesi puuhaamaan

lähtöä.

-- Kuska, nouse ylös! huusi hän. Hevoset valjaisiin! Pian!

Alkoi aamuinen hyörinä. Nuori juutalaistyttö, yllään kanelinruskea

puku, toi hevosen pihalle juomaan. Kaivonvintti narisi valittaen, sanko

kolisi... Kuska istui unisena, väsyneenä, kasteen peittämänä rattailla,

veti laiskasti nutun ylleen ja kuunteli, kuinka kaivossa vesi sangosta

läikähteli. Vilu puistatti häntä.

-- Kuulepas, eukko, huusi Matvei Savvitsh Sofjalle, ajapas se minun

kyytimieheni sieltä hevosia valjastamaan!

Samassa huusi Djudja ikkunasta.

-- Sofja, ota juutalaistytöltä kopeekka, juotosta! Eivät mistään

välitä, laiskurit!

Kylänraitilla juoksi edes takaisin määkiviä lampaita. Akat huusivat

paimenelle, joka soitteli pillillään, läimähdytteli raipallaan tai

vastasi akkojen huutoon raskaalla, matalalla äänellä. Pihaan juoksi

kolme lammasta, jotka tökkäsivät päällään aitaa vasten, kuin eivät

löytäneet porttia. Varvara heräsi hälinään, kahmaisi vuoteen syliinsä

ja meni taloon.

-- Ajaisit edes nuo lampaat tuosta pihalta! kivahti Afanasjevna

hänelle. Senkin rouva!

-- Vielä mitä! Teidänkö hyväksenne, ilkiöt, minun tässä pitäisi työtä

ruveta tekemään! sähähti Varvara mennessään taloon.

Rattaat rasvattiin ja hevoset valjastettiin. Djudja tuli talosta lasku

kädessä, istuutui kuistille ja alkoi laskea, paljonko matkustajan pitää

maksaa yösijasta, kauroista ja juotosta.

-- Paljonpa, vaariseni, sinä kauroista otatkin! sanoi Matvei Savvitsh.

-- Kun on kallista, niin älä ota. Emmehän ole pakottaneet.

Kun matkalle lähtijät astuivat rattaiden luo noustakseen niihin ja

ajaakseen eteenpäin, pidätti heitä hetkeksi eräs seikka. Kuskan lakki

oli kadonnut.

-- Minne sinä, heittiö, olet sen pannut? ärähti Matvei Savvitsh

vihaisesti. Missä se nyt on?

Kuskan kasvoi vääntyivät kauhusta. Hän alkoi hätääntyneenä hääriä

rattaitten ympärillä, mutta kun ei löytänyt siitä, juoksi portille,

sitten lakan alle. Afanasjevna ja Sofja auttoivat häntä etsimään.

-- Korvat sinulta repiä pitäisi, senkin pakana! tiuskaisi Matvei

Savvitsh.

Lakki löytyi rattaitten pohjalta. Kuska pyyhki hihallaan siitä

heinänporot, pani sen päähänsä, ja arasti, yhä vieläkin kauhun ilme

kasvoillaan ja ikäänkuin peläten, että häntä lyötäisiin takaapäin,

kapusi rattaille. Matvei Savvitsh teki ristinmerkin, kyytimies tempasi

ohjaksista, ja kuorma lähti liikkeelle pihalta.