Sofia Petrovna, notaari Lubjantsevin vaimo, nuori, kaunis, noin
kaksikymmenviisivuotias nainen, käveli hiljaa metsäpolkua
huvilanaapurinsa, asianajaja Iljinin kanssa. Kello oli viiden tienoissa
iltapuolella. Taivas oli metsäpolun kohdalla sakeanaan valkoisia,
untuvaisia pilviä, joiden lomasta paikoittain kuulsi vaaleansinistä
taivasta. Pilvet olivat liikkumatta, ikäänkuin ne olisivat tarttuneet
korkeiden, vanhojen honkien latvoihin. Oli hiljaista ja tukahduttavaa.
Jonkin matkan päässä katkaisi metsäpolun matalanpuoleinen
rautatiepenger, jota pitkin tällä kertaa jostakin syystä asteli
vartiosotamies kivääri olalla. Heti pengermän takana oli valkoinen,
kuusikupuinen kirkko, jonka katto oli ruosteen syömä.
-- En luullut tapaavani teitä täällä, sanoi Sofia Petrovna katsellen
maahan ja viskellen päivävarjonsa kärjellä viimevuotisia lehtiä, mutta
hauskaa oli, että kuitenkin tapasin. Pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh,
jos todella rakastatte ja kunnioitatte minua, jättämään minut rauhaan!
Te seuraatte minua kuin varjo, katsotte aina niin tutkivasti,
tunnustatte minulle rakkautenne, kirjoitatte minulle omituisia
kirjeitä... enkä minä tiedä, mihin tämä kaikki lopultakin päättynee!
Hyvä Jumala, mitä tästä vihdoinkin tulee?
Iljin vaikeni. Sofia Petrovna astui muutaman askeleen ja jatkoi:
-- Ja tämä äkillinen muutos on tapahtunut teissä parin kolmen viime
viikon kuluessa, vaikka me jo puolisenkymmentä vuotta olemme olleet
tuttavia. Minä en enää tunne teitä, Ivan Mihailovitsh!
Sofia Petrovna katsahti salavihkaa toveriinsa, joka tarkkaavasti,
silmiään siristäen katseli pilviä. Tämän kasvoilla oli kärsimätön,
oikullinen ja hajamielinen ilme, kuten ihmisellä, joka kärsii ja jonka
on samalla pakko kuunnella joutavaa puhetta.
-- Ihmeellistä, ettette itse voi tätä käsittää! jatkoi Sofia Petrovna
kohauttaen olkapäitään. Ymmärtäkää toki, kuinka sopimatonta peliä te
pidätte. Minä olen naimisissa, rakastan ja kunnioitan miestäni...
minulla on tytär... Ettekö te todellakaan välitä siitä mitään? Sitä
paitsi te vanhana ystävänä tunnette minun mielipiteeni perheestä ja
perheen perusteista yleensä...
Iljin ryki harmistuneesti ja huoahti.
-- Perheen perusteista... jupisi hän. Hyvänen aika!
-- Niin, niin... Minä rakastan miestäni, kunnioitan häntä ja pidän
perheemme rauhaa joka tapauksessa arvossa. Ennemmin annan tappaa
itseni kuin otan niskoilleni syyn Andrein ja hänen tyttärensä
onnettomuuteen... Ja minä pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh, jättäkää
Herran tähden minut rauhaan. Ollaan hyviä ystäviä kuten ennenkin, mutta
heittäkää nuo teille niin sopimattomat huokaukset. Ei enää sanaakaan
tästä. Puhutaan nyt jostakin muusta.
Sofia Petrovna katsahti taas salavihkaa Iljinin kasvoihin; tämä katseli
ylöspäin, oli kalpea ja pureksi vihaisesti vapisevia huuliaan. Sofia
Petrovna ei voinut käsittää, miksi mies oli vihoissaan ja kiihoittunut,
mutta tämän kalpeus liikutti hänen mieltään.
-- Älkää olko vihoissanne, vaan ollaan nyt ystäviä... sanoi Sofia
Petrovna hellästi. Olettehan yhtä mieltä kanssani? Tässä käteni.
Iljin tarttui kaksin käsin ojennettuun, pieneen pehmeään kätöseen,
puristi sitä ja nosti sen verkalleen huulillensa.
-- Minä en ole mikään koulupoika, jupisi hän. Minua ei vähintäkään
hyvitä rakastetun naisen ystävyys.
-- Riittää, riittää! Asia on päätetty, ja sillä hyvä. Istutaan tähän
penkille...
Levähdyksen suloinen tunne täytti Sofia Petrovnan mielen: kaikkein
pahin ja vaikein oli jo sanottu, kiusallinen kysymys ratkaistu. Nyt hän
jo saattoi hengittää kevyesti ja katsoa Iljiniä suoraan kasvoihin. Ja
hänen katsoessaan tätä hyväili rakastetun naisen voitokas, itsekäs
tunne hänen rintaansa. Hänen mieltään hiveli suloisesti se, että tuo
voimakas, iso mies, jolla oli rumat, miehekkäät piirteet ja suuri musta
poskiparta, tuo viisas, sivistynyt ja, kuten sanottiin, lahjakas mies
istuutui tottelevasti hänen viereensä antaen päänsä painua kumaraan.
Pari kolme minuuttia he istuivat ääneti.
-- Mitään ei ole vielä päätetty... aloitti vihdoin Iljin. Te luette
minulle ikäänkuin kaavasta: "Rakastan ja kunnioitan miestäni...
mielipiteeni perheen perusteista..." Kaiken sen tiedän sanomattakin.
Tunnustan teille rehellisesti, että pidän omaa käytöstäni rikollisena
ja tuomittavana. Mutta mitä hyödyttää puhua siitä, mikä jo on kaikille
tunnettua? Sen sijaan että puhutte kauniita sanoja, neuvoisitte minulle
ennemmin, mitä minun nyt on tehtävä?
-- Olenhan jo sanonut: matkustakaa pois täältä!
-- Olen jo viisi kertaa matkustanut, kuten tiedätte, mutta joka kerta
kääntynyt puolitiestä! Voin näyttää teille matkaliput; ne ovat
tallella. Minulla ei ole kyllin tahdonvoimaa paetakseni luotanne. Minä
kamppailen, kamppailen vimmatusti, mutta mihin hiiteen minä kelpaan,
jollei minussa ole pontta ja ryhtiä, jos olen heikko luonteeltani. En
voi taistella luontoa vastaan! Ymmärrättekö? En voi! Pakenen täältä,
mutta se pitää kiinni liepeistäni. Kehnoa, raukkamaista voimattomuutta!
Iljin punastui, nousi ja alkoi astella penkin ympärillä.
-- Olen äreä kuin koira! murisi hän nyrkkejään puristaen. Vihaan ja
halveksin itseäni! Niinkuin pahainen poikanulikka minä hännystelen
toisen vaimoa, kirjoittelen kaistapäisiä kirjeitä, alennun... äh!
Iljin tarttui päähänsä, ärähti ja istuutui.
-- Ja sitten vielä tuo teidän vilpillisyytenne! jatkoi hän
surullisesti. Jos kerran pidätte käytöstäni sopimattomana, niin miksi
sitten tänne tulittekaan? Mikä veti teitä tänne? Kirjeissäni pyysin
teiltä ratkaisevaa, suoraa vastausta: jaa tai ei, mutta suoran
vastauksen sijasta te joka päivä vaanitte tilaisuutta "odottamatta"
tavataksenne minua ja kestitäksenne minua kuluneilla lainatuilla
lauseparsillanne!
Sofia Petrovna säikähti ja kiivastui. Hän tunsi samanlaista kiusallista
tunnetta kuin säädyllinen nainen joutuessaan äkkiarvaamatta yllätetyksi
pukeutumattomana.
-- Näytätte epäilevän minun suhtautumistani tähän leikkiin... rupesi
hän mutisemaan. Olen aina vastannut teille suoraan ja... tänäänkin
pyytänyt teitä!...
-- Äh! eihän tällaisissa tapauksissa pyydetä! Olisitte muitta mutkitta
sanonut "menkää tienenne!" niin jo aikoja sitten olisin täältä
lähtenyt. Mutta ette ole kertaakaan sanonut sitä minulle suoraan.
Kummallista epämääräisyyttä! Hitto vieköön, te joko leikitte minun
kanssani tai...
Iljin ei puhunut loppuun: hän nojasi päätään nyrkkeihinsä. Sofia
Petrovna alkoi muistella menettelyään alusta loppuun saakka. Hän
muisti, että hän aina oli sekä teoissaan että ajatuksissaankin ollut
Iljinin hakkailua vastaan, mutta tunsi samalla, että asianajajan
sanoissa oli osaksi totta. Mutta tietämättä, millainen tämä totuus on,
ei hän keksinyt vastausta Iljinin syytökseen, vaikka kuinkakin olisi
ajatellut. Kun ei sopinut vaietakaan, hän sanoi olkapäitään kohauttaen:
-- Ja syy on sitten vielä minun!
-- En lue vilpillisyyttänne teidän syyksenne, huoahti Iljin. Tulin noin
vain puhuneeksi... Teidän vilpillisyytenne on sekä luonnollista että
asianmukaista. Jos kaikki ihmiset sopisivat keskenään ja muuttuisivat
yhtäkkiä vilpittömiksi, sittenkin menisi heiltä kaikki päin hiiteen.
Sofia Petrovnaa ei haluttanut turvautua filosofiaan, mutta hän iloitsi
puheenaiheen muutoksesta ja kysyi:
-- Kuinka niin?
-- Vilpittömiä ovat ainoastaan luonnonkansat ja eläimet. Jos kerran
sivistys pitää naisellista hyvettä mukavuutena, silloin ei vilpittömyys
enää ole paikallaan...
Iljin kuopi vihaisesti kepillään maata. Sofia Petrovna kuunteli häntä
ymmärtämättä paljoakaan, mutta piti kuitenkin hänen puheestaan. Hän
piti ennen kaikkea siitä, että tuo lahjakas mies puhuin noin "viisaista
asioista" hänen, tavallisen naisen kanssa; sitten tuotti hänelle suurta
tyydytystä se, että sai katsella miehen kalpeiden, vilkkaiden, mutta
yhä vieläkin suuttuneiden kasvojen ilmeitä. Niin, hän ei tosin
ymmärtänyt paljoakaan, mutta hänestä oli kuitenkin viehättävää tuo
nykyaikaisen ihmisen rohkeus, miten tämä liikoja harkitsematta
ratkaisee suuria elinkysymyksiä ja tekee johtopäätöksiään.
Yhtäkkiä hän huomasi ihailevansa Iljiniä ja säikähti.
-- Suokaa anteeksi, mutta en ymmärrä, riensi hän sanomaan, miksi te
aloitte puhua vilpillisyydestä? Toistan vielä kerran pyyntöni: olkaa
hyvä, kunnon ystävä, jättäkää minut rauhaan! Pyydän vilpittömästi!
-- Hyvä on, koetan vielä taistella!... huokasi Iljin. Ahkeruus iloni...
Mutta tokkohan minun taistelustani on mitään hyötyä. Joko sitten ammun
luodin kallooni tai... alan juoda vimmatusti. Eihän minun missään
tapauksessa hyvin käy! Kaikella on rajansa, taistelulla luontoa vastaan
myöskin. Sanokaa, kuinka voi taistella hulluutta vastaan? Jos te juotte
viiniä, niin kuinka voitte voittaa kiihoittumisenne? Mitä voin tehdä,
jos teidän kuvanne on kasvanut sieluuni ja hellittämättä, yöt ja päivät
on silmieni edessä, niinkuin tuo honka tuossa? Niin, sanokaa minulle,
mikä urotyö minun pitää suorittaa, jotta voisin vapautua tästä
inhoittavasta, onnettomasta asemastani, jossa ajatukseni, toiveeni,
uneni eivät kuulu minulle itselleni, vaan jollekin pahalle hengelle,
joka on syöpynyt sieluuni? Minä rakastan teitä, rakastan siinä määrin,
että olen joutunut rappiolle, heittänyt toimeni ja läheiset ystäväni,
unohtanut Jumalani! Ikänä elämässäni en ole näin rakastanut!
Sofia Petrovna ei ollut osannut odottaa sellaista muutosta. Hän
kallistihe Iljinistä poispäin ja katsoi säikähtyneenä tämän kasvoihin.
Kyyneleet olivat nousseet miehen silmiin, huulet vapisivat, ja yli koko
kasvojen oli levinnyt jonkinlainen nälkäinen, rukoileva ilme.
-- Minä rakastan teitä! sopersi Iljin vieden silmänsä lähelle Sofia
Petrovnan suuria, säikähtyneitä silmiä. Te olette niin ihana! Minä
kärsin nytkin, mutta vannon, että istuisin vaikka koko ikäni näin
kärsien ja katsoen teitä silmiin. Mutta... olkaa vaiti, minä pyydän!
Sofia Petrovna alkoi, ikäänkuin äkkiarvaamatta yllätettynä, hätäisesti
keksiä sanoja, joilla hän voisi keskeyttää Iljinin. "Menen pois
täältä!" päätti hän, mutta ei ennättänyt edes liikahtaa noustakseen,
kun Iljin jo oli polvillaan hänen edessään... Hän syleili Sofia
Petrovnan polvia, katsoi häntä kasvoihin ja puhui kiihkeästi,
tulisesti, kauniisti. Säikähtynyt ja hiukan huumauksissa kun oli, ei
Sofia Petrovna kuullut hänen sanojaan; syystä tai toisesta nyt, juuri
tänä vaarallisena hetkenä, kun hänen polvensa suloisesti puristuivat
yhteen ja koskettivat toisiaan kuin lämpimässä kylvyssä, hän
jonkinlaisen salaisen, pahanilkisen vihan kannustamana etsi
tunteittensa päämäärää. Hän pahoitteli, että torjuvan hyveen sijaan oli
voimattomuus, laiskuus ja tyhjyys vallannut hänet kokonaan kuten
juopuneen, jolle ei mikään ole mahdotonta. Hänen sielunsa syvyydessä
vain vahingonilo heikosti ärsytteli: "Miksi et lähde pois? Sen pitää
siis olla niin? Niinhän?"
Etsien mielestään järkevää ajatusta hän ei käsittänyt, miksi hän ei
vetänyt pois kättään, johon Iljin oli imeytynyt kiinni kuin juotikas,
ja miksi hän hätäisesti katseli, niinkuin Iljinkin, milloin oikealle,
milloin vasemmalle, näkisikö kukaan? Hongat ja pilvet seisoivat
liikkumattomina ja katselivat ankarasti tätä vallattomuutta kuin vanhat
sedät, jotka ovat rahasta sitoutuneet olemaan ilmaisematta sitä
hallitukselle. Vartiosotamies seisoi kuin pylväs rautatiepenkereellä ja
näytti katselevan penkkiin päin.
"Katsokoon!" ajatteli Sofia Petrovna.
-- Mutta... mutta kuulkaahan toki! virkkoi hän vihdoin epätoivoisella
äänellä. Mitä tästä tulee? Mitä sitten seuraa?
-- En tiedä, en tiedä... kuiskasi Iljin huitaisten kädellään ikäville
kysymyksille.
Kuului voimakas, vihlova veturin vihellys. Tämä sivullinen, kylmä ääni
jokapäiväisestä elämästä sai Sofia Petrovnan vavahtelemaan.
-- Minulla ei ole aikaa... täytyy mennä! sanoi hän nousten nopeasti
seisomaan. Andrei tulee junassa... Hänen täytyy saada päivällistä!
Sofia Petrovna käänsi hehkuvat kasvonsa rautatiepenkereelle päin. Ensin
ilmestyi näkyviin veturi; sen perässä vaunuja. Mutta se ei ollutkaan
matkustajajuna, kuten Sofia Petrovna oli luullut, vaan tavarajuna.
Pitkänä jonona toinen toisensa jäljessä, kuten päivät ihmiselämässä,
liikkuivat vaunut valkeata, kirkon muodostamaa taustaa vasten. Näytti
siltä kuin ei niistä loppua tulisikaan.
Mutta nyt vihdoinkin juna loppui, ja viimeinen vaunu lyhtyineen katosi
metsän vihreyteen. Sofia Petrovna kääntyi äkkiä ympäri ja lähti
nopeasti takaisin metsäpolkua edes katsahtamatta Iljiniin. Hän oli jo
oma herransa. Häpeän puna poskillaan ja häveten ei Iljinin, vaan omaa
heikkouttaan, jonka vaikutuksesta hän, siveellinen ja puhdas nainen,
oli sallinut vieraan miehen syleillä polviaan, hän ajatteli nyt vain,
kuinka pääsisi mitä pikimmin kotiin perheensä keskuuteen. Asianajaja
saattoi töin tuskin seurata häntä. Kääntyessään metsäpolulta kapealle
tielle Sofia Petrovna katsahti tähän niin hätäisesti, että näki vain
hiekkaa hänen polvissaan, ja viittasi häntä jäämään.
Juostuaan kotiin Sofia Petrovna seisoi viitisen minuuttia huoneessaan
katsellen milloin ikkunaan, milloin kirjoituspöytäänsä...
-- Ilkiö! soimasi hän itseään. Ilkiö! Kiusaksi itselleen hän
yksityiskohtaisesti, mitään unohtamatta muisteli, että hän näinä
päivinä oli ollut Iljinin hakkailua vastaan, mutta että mieli oli
tehnyt lähteä selityksille Iljinin kanssa; eikä siinä kaikki. Kun tämä
oli ollut polvillaan hänen edessään, oli Sofia Petrovna tuntenut
tavatonta nautintoa. Hän muisteli kaikkea säälimättä itseään ja nyt,
häpeästä pakahtumaisillaan, hän olisi mielellään lyönyt itseään
korville.
"Andrei parka!" ajatteli hän koettaen samalla olla mahdollisimman
hellä. "Varja, tytärparkani, ei tiedä, millainen hänen äitinsä on!
Suokaa minulle anteeksi, rakkaani! Minä rakastan teitä kovasti...
kovasti!"
Ja tahtoen osoittaa itselleen, että hän vielä oli hyvä vaimo ja äiti,
ettei turmelus vielä ollut kajonnut hänen "perusteisiinsa", joista hän
oli puhunut Iljinille, Sofia Petrovna juoksi keittiöön ja alkoi morkata
palvelijatarta, kun ei tämä ollut kattanut pöytää Andreille. Hän koetti
kuvitella mielessään miehensä uupunutta ja nälkäistä hahmoa, sääli
häntä ääneen ja kattoi pöydän omakätisesti, mitä ei ollut koskaan ennen
tehnyt. Sitten hän löysi tyttärensä Varjan, sulki hänet syliinsä ja
suuteli tulisesti. Tyttö tuntui hänestä niin painavalta ja kylmältä,
mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä itselleen, vaan alkoi selitellä
Varjalle, kuinka hyvä ja rehellinen hänen isänsä on.
Mutta kun Andrei pian sen jälkeen saapui, hän tuskin tervehti miestään.
Kiihdytettyjen tunteitten tulva oli mennyt menojaan vain ärsytettyään
ja suututettuaan häntä valheillansa. Sofia Petrovna istui ikkunassa
kärsien ja pahoilla mielin. Ainoastaan hädässä ihmiset saattavat
käsittää, kuinka vaikea on olla tunteittensa ja ajatustensa herra.
Sofia Petrovna kertoi sittemmin, että hän oli ollut "hämmennyksissä,
mistä oli ollut yhtä vaikea selviytyä kuin lukea nopeasti lentäviä
varpusia". Siitä, ettei hän ollut iloinnut miehensä tulosta ja ettei
häntä miellyttänyt miehensä käytös päivällispöydässä, hän heti
päätteli, että hänessä oli heräämässä vihamielisyys tätä kohtaan.
Odottaessaan uupuneena ja nälkäisenä, että hänelle tarjottaisiin
keittoa, Andrei kävi käsiksi makkaraan ja söi sitä ahneesti pureskellen
kuuluvasti ja liikuttaen ohimoitaan.
"Hyvä Jumala!" ajatteli Sofia Petrovna, "minä rakastan ja kunnioitan
häntä, mutta... miksi hän syö noin rumasti?"
Ajatuksissa tapahtunut muutos ei suinkaan ollut pienempi kuin
tunteissa. Sofia Petrovna koetti, niinkuin kaikki ikäviin ajatuksiin
tottumattomat, kaikin voimin olla ajattelematta surkeuttaan, mutta kuta
hartaammin hän koetti, sitä selvemmin hän näki mielikuvituksessaan
Iljinin hiekkaisine polvineen, untuvaiset pilvenhattarat, junan...
"Miksi minä hölmö lähdinkään sinne tänään?" tuskitteli hän. "Ja olenko
minä todellakin sellainen, etten voi olla varma itsestäni?"
"Pelolla on suuret silmät". Kun Andrei oli ehtinyt viimeiseen
ruokalajiin, Sofia Petrovna oli jo päättänyt: "Kerron kaikki miehelleni
ja vältän siten vaaran".
-- Kuulehan, Andrei, minun pitäisi puhua sinun kanssasi vakavasti,
aloitti hän päivällisen jälkeen, kun mies riisui nuttua ja saappaita
yltään heittäytyäkseen hetkeksi levolle.
-- No?
-- Muutetaan pois täältä!
-- Hm... minne sitten? Kaupunkiin on liian aikaista...
-- Ei, mennään matkoille tai johonkin muuanne...
-- Matkoille... mörähti notaari oikoen jäseniään. Sitähän minä itsekin
olen tässä haaveillut, mutta mistä otat rahat, ja kenen huostaan uskot
konttorin?
Ja mietittyään vähäsen hän lisäsi:
-- Todellakin, sinun on ikävä. Lähde yksin matkoille, jos tahdot!
Sofia Petrovna lysähti kokoon, mutta kuvitteli heti mielessään, että
Iljin iloitsisi siitä ja matkustaisi hänen kanssaan samassa junassa,
samassa vaunussa...
Tätä ajatellessaan hän katseli miestään, joka oli kylläisen, mutta yhä
vielä uupuneen näköinen. Sattumalta hänen katseensa kiintyi tämän
pieniin, naisellisiin jalkoihin. Juovikkaista sukanteristä törrötti
lankoja...
Alaslasketun kierrekaihtimen takana pörisi kimalainen ikkunalasia
vasten. Sofia Petrovna katseli sukanteriä, kuunteli kimalaisen surinaa
ja kuvitteli matkustavansa... Vastapäätä häntä istuu Iljin yöt päivät
hellittämättä katsettaan hänestä, harmitellen heikkouttaan ja kovin
kalpeana henkisestä tuskasta. Iljin suurentelee syyllisyyttään, sanoo
olevansa pahainen poikanulikka, soimaa Sofia Petrovnaa, repii
tukkaansa, mutta odotettuaan pimeän tuloa ja käyttäen tilaisuutta
hyväkseen lankeaa, matkustajien vaivuttua uneen tai poistuttua junasta
väliasemille, polvilleen hänen eteensä ja syleilee hänen jalkojaan,
niinkuin siellä penkin luona... Sofia Petrovna yllätti itsensä
haaveilemasta...
-- Kuulehan, en minä matkusta yksinäni! virkkoi hän. Sinun täytyy
matkustaa kanssani!
-- Mielikuvitusta kaikki, hyvä Sofia! huokasi asianajaja. Pitää olla
vakava ja toivoa vain sitä, mikä on mahdollista.
"Kyllä me matkustamme, kunhan saat tietää!..." ajatteli Sofia Petrovna.
Päätettyään matkustaa kaikesta huolimatta hän tunsi voivansa olla
turvassa.
Hänen mielensä tasaantui vähitellen; hän iloitsi ja antoi ajatustensa
liidellä: mitä ajatteletkin, mitä haaveiletkin, joka tapauksessa sinä
matkustat! Hänen miehensä nukkuessa ilta läheni... Sofia Petrovna meni
vierashuoneeseen ja alkoi soittaa pianoa. Iltainen vilkas elämä ulkona,
soitto, mutta etupäässä se ajatus, että hän on viisas nainen, joka omin
voimin suoriutuu surkeudestaan, saattoivat hänet lopullisesti hauskalle
mielelle. Toiset naiset, sanoi hänen rauhoittunut omatuntonsa, eivät
olisi voineet hänen asemassaan kestää, vaan olisivat heittäytyneet
pyörteeseen. Vaikka hän oli ollut nääntymäisillään häpeästä ja
kärsinyt, hän oli kuitenkin kestänyt ja välttänyt näin vaaran, jota
ehkä ei lainkaan ollutkaan! Hänen hyvät avunsa ja päättäväisyytensä
liikuttivat hänen mieltään siinä määrin, että hän pari kolme kertaa
katsoi itseään peilistä.
Pimeän tullessa saapui vieraita. Miehet alkoivat ruokasalissa pelata
korttia, naiset asettuivat vierashuoneeseen ja pengermälle. Kaikkia
muita myöhemmin saapui Iljin. Hän oli alakuloinen, synkkä ja ikäänkuin
sairas. Kun hän oli istuutunut sohvan nurkkaan, ei hän siitä koko
iltana noussut. Tavallisesti hän oli iloinen ja puhelias, mutta tällä
kertaa hän koko ajan vaikeni, näytti yrmeältä ja hieroskeli
silmäkulmiaan. Kun hänen piti vastata johonkin kysymykseen, hän hymyili
väkinäisesti vain ylähuulellaan ja vastasi katkonaisesti, katkerasti.
Muutaman kerran hän yritti laskea sukkeluuksia, mutta ne olivat
kömpelöitä ja sopimattomia. Sofia Petrovnasta näytti siltä, kuin Iljin
tuossa tuokiossa saisi hysteerisen kohtauksen, ja vasta nyt, istuessaan
pianon ääressä, hän ensi kertaa tunsi selvästi, että tuo onneton mies
ei ollut nyt entisellä rattoisalla tuulellaan, vaan että hän oli
henkisesti sairas eikä löytänyt itselleen tyyssijaa. Hänen, Sofia
Petrovnan tähden, hän oli turmellut nuoruutensa ja virkauransa parhaat
päivät, tuhlannut viimeiset rahansa huvilaan; jättänyt oman onnensa
nojaan sekä äitinsä että sisarensa ja, mikä pahinta, menehtynyt
taistelussa itsensä kanssa. Yksinkertainen, jokapäiväinen ihmisrakkaus
vaatisi kohtelemaan häntä vakavasti.
Sofia Petrovna tunsi kaiken tämän niin selvästi, että hänen sydäntään
oikein särki, ja jos hän nyt olisi astunut Iljinin luo ja sanonut
hänelle "ei!" hänen äänessään olisi ollut voimaa, jota olisi ollut
vaikea vastustaa. Mutta hän ei astunut Iljinin luo, ei sanonut tuota
sanaa eikä ajatellut tätä sen enempää... Nuoren luonteen pikkumaisuus
ja itsekkyys eivät olleet milloinkaan ilmenneet hänessä niin
voimakkaasti kuin tänä iltana. Hän tunsi, että Iljin oli onneton ja
istui sohvassa kuin hehkuvilla hiilillä; hänestä tuntui tuskalliselta
tämän vuoksi, mutta samalla kärsimykseen saakka häntä rakastavan miehen
läsnäolo täytti hänen sielunsa voitonriemulla ja tietoisuudella
hänen omasta voimastaan. Hän tunsi nuoruutensa, kauneutensa,
luoksepääsemättömyytensä, ja heittäytyi vapaaksi päätettyään sittenkin
matkustaa! Hän veikisteli, nauroi herkeämättä, lauloi erikoisen
tunteellisesti ja innostuneesti. Kaikki häntä huvitti ja kaikki häntä
nauratti. Häntä nauratti muistellessaan tapahtumia siellä metsäpolulla,
muistellessaan töllistelevää vartiosotamiestä. Hänen mielestään olivat
niin hullunkurisia nuo vieraat, Iljinin sopimattomat sukkeluudet, hänen
kaulaliinaansa kiinnitetty neula, jota hän ei ollut koskaan ennen
huomannut ja joka kuvasi pientä punaista, timanttisilmäistä käärmettä;
niin hullunkurinen oli hänestä tuo käärme, että hän olisi ollut valmis
suutelemaan sitä.
Sofia Petrovna lauloi hermostuneesti, jonkinlaisella puolijuopuneella
kiihkolla romansseja ja ikäänkuin ärsyttääkseen toisen surua valikoi
murheellisia, alakuloisia, joissa kerrottiin särkyneistä toiveista,
menneisyydestä, vanhuudesta... "Mutt' vanhuus se lähestyy
lähestymistään..." lauloi hän. Mitä liikutti häntä nyt vanhuus?!
"Nähtävästi minussa tapahtuu jotakin tavatonta..." ajatteli hän silloin
tällöin naurun ja laulun lomassa.
Vieraat lähtivät kello kaksitoista. Viimeisenä poistui Iljin. Sofia
Petrovnalla riitti sisua saattaa häntä pengermän alimmalle portaalle.
Hänen teki mielensä ilmoittaa Iljinille matkustavansa miehensä kanssa
pois ja katsoa, minkä vaikutuksen tämä tieto tekisi häneen.
Kuu peittyi pilvien taakse, mutta oli siksi valoisaa, että Sofia
Petrovna näki, kuinka tuuli liehutti Iljinin päällystakin liepeitä ja
kuistin uutimia. Hän näki myöskin, kuinka kalpea Iljin oli ja kuinka
hän hymyili väkinäisesti rypistäen ylähuultaan...
-- Sonja, Sonitshka... minun rakas naiseni! jupisi hän estäen Sofia
Petrovnaa puhumasta. Rakkaani!
Hellän mielialan puuskassa, itkunsekaisella äänellä hän tuhlasi Sofia
Petrovnalle hyväilysanoja yhä hellempiä ja hellempiä, sanoipa hänelle
_sinä_, kuten vaimolle tai rakastajattarelle. Yhtäkkiä Iljin kiersi
kätensä hänen vyötäisilleen ja tarttui toisella kyynärpäähän.
-- Minun armaani, minun ihana naiseni... kuiskasi hän suudellen hänen
kaulaansa niskan taitteeseen, ole vilpitön, tule heti luokseni!
Sofia Petrovna irroittautui hänen syleilystään ja nosti päänsä
ilmaistakseen inhoa ja suuttuakseen. Mutta tästä ei tullutkaan mitään,
sillä koko hänen ylistetty hyveensä ja puhtautensa hupeni lauseeseen,
jonka kaikki tavalliset naiset sanovat tämäntapaisissa tilaisuuksissa:
-- Oletteko mieletön!
-- No, lähdetään! jatkoi Iljin. Nyt juuri, samoin kuin siellä penkin
luona, minä tulin vakuutetuksi siitä, että te olette yhtä voimaton kuin
minäkin... Ettepä ole tekään sen paremmassa asemassa! Te rakastatte
minua ja tingitte nyt turhaan omantuntonne kanssa...
Nähdessään, että Sofia Petrovna poistuu hänen luotaan, hän tarttui
tämän pitsiseen hihaan ja lisäsi hätäisesti:
-- Jollei tänään, niin huomenna, mutta taipua täytyy! Mitä hyödyttää
tämä viivytys? Minun kallis, rakas Sonjani, tuomio on julistettu, miksi
lykätä sen täytäntöön panoa? Miksi pettää itseänsä?
Sofia Petrovna pakeni hänen luotaan ja pujahti ovesta sisään.
Palattuaan vierashuoneeseen hän sulki konemaisesti pianon, katsoi kauan
nuottilehden somistekuvaa ja istuutui. Hän ei voinut seistä eikä
ajatella... Äskeisestä kiihtymyksestä oli jäljellä vain kauhea
herpaiseva heikkous ja ikävä. Omatunto kuiskasi hänelle, että hän illan
kuluessa oli käyttäytynyt huonosti, typerästi kuin hupakko,
tyttöpahanen, että hän äsken kuistilla antoi toisen syleillä itseään ja
vielä nytkin tunsi vyötäisillään ja käsivarressa omituista kosketusta.
Vierashuoneessa ei ollut ketään muita; kynttilä vain paloi. Hän
istuutui pyöreälle tuolille pianon ääreen ja odotti hievahtamatta
jotakin. Ja ikäänkuin käyttäen hyväkseen Sofia Petrovnan väsymystä ja
ympärillä vallitsevaa pimeyttä alkoi raskas, voittamaton kainous
vallata häntä. Kuin jättiläiskäärme se kietoi hänen jäsenensä ja
sielunsa, kasvoi hetki hetkeltä eikä enää uhannut, kuten ennen, vaan
oli hänen edessään selvänä kaikessa alastomuudessaan.
Puolisen tuntia hän istui liikahtamatta paikaltaan ja antaen
ajatustensa liikkua Iljinin ympärillä, nousi sitten veltosti ja mennä
laahusti makuuhuoneeseen. Hänen miehensä oli jo vuoteessa. Sofia
Petrovna istuutui avoimen ikkunan ääreen ja antautui kaipaavan toivonsa
valtaan. "Hämminki" hänen päässään oli jo selvinnyt, kaikki tunteet ja
ajatukset kieppuivat saman, selvän päämäärän ympärillä. Hän oli
koettavinaan taistella, mutta huitaisi samalla kädellään... Hän käsitti
nyt, kuinka voimakas ja järkähtämätön vihollinen on. Jos mieli sitä
vastaan ponnistella, täytyy olla voimaa ja lujuutta, mutta kasvatus ja
elämä eivät olleet antaneet hänelle mitään, mihin hän nyt voisi
nojautua.
"Epäsiveellinen, inhoittava nainen!" soimasi hän itseään
voimattomuutensa tähden. "Sellainenko sinä oletkin?"
Hänen loukattu säädyllisyytensä ja voimattomuutensa saivat hänet niin
suunniltaan, että hän nimitti itseään kaikenlaisilla haukkumasanoilla,
mitä vain tiesi, ja herjasi itseään paljastaen nöyryyttäviä, loukkaavia
tosiasioita. Ja hän syytti itseään, ettei ollut milloinkaan ollut
siveellinen; hän ei vain ennen ollut tullut langenneeksi ulkonaisen
syyn puutteessa; hänen tämänpäiväinen taistelunsa oli ollut vain
pilantekoa ja ilveilyä.
"Otaksukaamme, että olen taistellut", ajatteli hän. "Mutta mitä
taistelua se sellainen on! Rahanalaisetkin taistelevat epätoivoisesti,
ennenkuin myövät itsensä, mutta kuitenkin he myövät! Hyvääkin
taistelua! Happanet kuin maito yhdessä päivässä! Yhdessä ainoassa
päivässä!"
Hän syytti itseään siitäkin, ettei häntä vetänyt pois kotoa hänen
tunteensa, ei Iljinin olemus, vaan vaikutelmat, jotka odottivat
häntä... Huvitteleva huvilarouva, jollaisia on paljon!
"He tappoivat pojalta äidin", lauloi joku käheällä äänellä ikkunan
takana.
"Jos ensinkään lähden, niin nyt olisi aika", ajatteli Sofia Petrovna.
Hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä sykkiä tavattoman lujasti.
-- Andrei! hän melkein huusi. Kuule, me... me matkustamme? Niinkö?
-- Niin! Sanoinhan jo sinulle: matkusta yksin!
-- Mutta kuulehan... virkkoi hän. Jollet sinä matkusta kanssani, niin
voit menettää minut! Minä olen kai jo... rakastunut!
-- Kehen? kysyi hänen miehensä.
-- Sinusta on kai yhdentekevää, kehen! huudahti Sofia Petrovna.
Andrei nousi, antoi jalkojensa riippua sängyn laidan yli ja katsoi
kummastuneena vaimonsa tummaa muotoa.
-- Mielikuvitusta! haukotteli hän. Mies ei uskonut, mutta pelästyi
kuitenkin. Mietittyään hetken aikaa ja tehtyään vaimolleen muutamia
arvottomia kysymyksiä hän lausui mielipiteensä perheestä,
uskottomuudesta... puhui veltosti kymmenisen minuuttia ja heittäytyi
taas levolle. Hänen tuomiollaan ei ollut menestystä. Tässä maailmassa
on paljon mielipiteitä, ja suurin osa niistä on ihmisten, jotka eivät
ole milloinkaan olleet onnettomassa asemassa!
Myöhäisestä ajasta huolimatta käyskenteli vielä ikkunan ohi
huvila-asukkaita. Sofia Petrovna heitti ylleen pitkän, kevyen viitan,
seisoi jonkin aikaa liikahtamatta, ajatteli... Hänellä oli vielä sen
verran voimaa, että sai uniselle miehelleen sanotuksi:
-- Nukutko sinä? Minä menen kävelemään... Tahdotko lähteä kanssani?
Se oli hänen viimeinen toiveensa. Kun hän ei saanut vastausta, hän
lähti ulos. Siellä oli tuulista ja kosteaa. Mutta hän ei tuntenut
tuulta eikä huomannut pimeää, vaan kulki kulkemistaan... Vastustamaton
voima ajoi häntä ja tuntui työntävän häntä selästä, kun hän pysähtyi.
-- Epäsiveellinen nainen! mutisi hän konemaisesti. Inhoittava nainen!
Hän hengästyi, paloi häpeästä, ei tuntenut jalkoja allaan, mutta se,
mikä sysäsi häntä eteenpäin, oli voimakkaampi häpeää, järkeä, pelkoa...