Pienoinen B:n kaupunki, jossa kaiken kaikkiaan on vain pari kolme
väärää katua, lepää syvään uneen vaipuneena. On hiljaista; ilmakin on
aivan tyyni. Jossakin hyvin kaukana, kaiketi kaupungin ulkopuolella,
koira haukkua nalkuttaa heikolla, käheällä diskanttiäänellään. Kohta
alkaa aamu valjeta.
Kaikki on jo pitkän aikaa uinaillut unen helmassa. Mutta proviisori
Tshornomordikin, B:n apteekin omistajan, nuori vaimo ei vain nuku. Hän
on jo kolme kertaa käynyt levolle, mutta uni ei ota tullakseen --
miksi?... sitä hän ei tiedä. Hän istuu paitasillaan avoimen ikkunan
ääressä ja katselee kadulle. Hänen on painostava, ikävä, harmittava
olla... niin harmittava, että oikein tekisi mielensä itkeä -- ja
miksi?... sitäkään hän ei tiedä. Jokin möhkäle ahdistaa rinnassa
nousten vähän väliä ihan kurkkuun asti... Huoneen perällä, vain
muutaman askeleen päässä rouvasta, nukkuu makeasti kuorsaten herra
Tshornomordik itse, kasvot seinäänpäin. Nälkäinen kirppu on pureutunut
hänen nenänjuureensa, mutta nukkuja ei tunne sitä, vaan vieläpä
hymyilee, sillä hän näkee unessa, kuinka kaikki kaupunkilaiset yskivät
ja tulevat yhtenään ostamaan häneltä Tanskan kuninkaan tippoja. Eipä
hän nyt heräisi, vaikka neulalla pistäisi, tykillä ampuisi tai
hyväilisi.
Apteekki sijaitsee melkein kaupungin laidassa, josta apteekkarinrouva
näkee kauas vainioille... Hän huomaa, kuinka itäinen taivaanranta
vähitellen valkenee, kuinka se sitten alkaa punaisena hohtaa, ikäänkuin
olisi siellä jossakin suuri tulipalo. Odottamatta kohoaa kaukaisen
pensaston takaa suuri, leveänaamainen kuu. Se on punainen; yleensä kuu
on aina, kun se pensastosta pistää esiin, kovin hämillään.
Yhtäkkiä, keskellä öistä hiljaisuutta, kuului askeleita ja kannusten
kilinää. Jo kuului puhettakin.
"Ne ovat upseereita, jotka palaavat piiripäällikön luota leiriinsä",
ajattelee apteekkarinrouva.
Hetken kuluttua ilmaantuu näkyviin kaksi upseeria yllään valkoiset
viitat. Toinen heistä on isokasvuinen ja lihava, toinen pienempi ja
solakampi. He astella laahustavat laiskasti pitkin aidan viertä ja
keskustelevat äänekkäästi jostakin. Tultuaan apteekin kohdalle molemmat
alkavat kulkea yhä hitaammin katsellen ikkunoihin.
-- Haisee apteekille... virkkaa pienempi heistä. Mutta tässähän
näkyykin olevan apteekki. Niin, nyt muistan... Viime viikolla olin
täällä ostamassa risiiniöljyä. Se apteekkari on niin saakelin hapan
naamaltaan, ja onpa hänellä leukakin kuin aasilla. Sellaisella aasin
leukaluulla se Simson mahtoi niitä filistealaisia pehmittää.
-- Hm... mörähti lihava matalalla äänellään. Rohtoruhtinas nukkuu! Ja
hänen rouvansa nukkuu myös! Kuulehan, Obtesov, hänen rouvansa on aika
sievä.
-- Kyllä olen nähnyt. Hän miellytti minuakin... Sanokaa, tohtori,
saattaako hän todellakin rakastaa sitä aasinleukaa? Tokkohan?
-- Ei suinkaan hän rakasta miestään, huoahtaa tohtori sen näköisenä
kuin hänen tulisi sääli apteekkaria. Tuon ikkunan takana se sievä rouva
nukkuu! Obtesov, ajatelkaapas!... Hän lepää rentona kuumuudesta...
suusupukka on puoleksi auki... ja kaunis pieni jalka riippuu sängyn
laidan yli. Apteekkari tolvana ei sellaista ymmärrä... Nainen tai pullo
karbolia, se on hänestä aivan yhdentekevää!
-- Tiedättekö mitä, tohtori? sanoo upseeri ja pysähtyy. Pistäydytään
apteekkiin ostamaan jotakin! Ehkä saamme nähdä samalla apteekkarin
sievän rouvan.
-- Kylläpäs keksittekin! Yöllä!
-- Mitäs siitä! Täytyyhän heidän yölläkin myydä rohtoja. Pistäydytään
nyt, hyvä ystävä!
-- Olkoon menneeksi.
Apteekkarinrouva, joka oli piileksinyt ikkunaverhon takana, kuulee
ovikellon soivan heikosti. Katsahdettuaan mieheensä, joka kuorsaa yhä
autuaallisesti hymyillen, hän heittää vaatetta ylleen, pistää tohvelit
paljaisiin jalkoihinsa ja juoksee apteekkiin.
Lasioven takana näkyy kaksi varjoa... Apteekkarinrouva panee tulta
lamppuun ja rientää avaamaan ovea, eikä hänen ole enää ikävä, ei
harmita eikä itketä, sydän vain sykkii lujasti. Lihava tohtori ja laiha
upseeri Obtesov astuvat sisään. Nyt saattaa heidät jo nähdä selvemmin.
Suurivatsaisen, kömpelön tohtorin kasvot ovat päivettyneet ja
parrakkaat. Jos hän vähänkin liikahtaa, hänen sotilastakkinsa narisee,
ja hiki kihoaa kasvoille. Upseeri sitä vastoin on punaposkinen,
parraton, naisekas ja notkea kuin englantilainen ratsupiiska.
-- Mitä haluatte? kysyy apteekkarinrouva pidellen pukua rinnallaan.
-- Antakaa-a-a... viidellätoista kopeekalla piparminttupastilleja!
sanoo tohtori.
Rouva ottaa hätäilemättä rasian hyllyltä ja alkaa punnita. Ostajat
eivät hetkeksikään hellitä katsettaan hänen selästään; tohtori
tirkistelee silmillään kuin kylläinen kollikissa, mutta luutnantti on
vallan vakavan näköinen.
-- Ensi kertaa näen naisen myövän apteekissa, sanoo tohtori.
-- Eihän siinä ole mitään erinomaista... vastaa rouva katsellen
salavihkaa Obtesovin punaisia poskia. Miehelläni ei ole apulaista;
sentähden minä autan häntä.
-- Vai niin, vai niin... Onpa teillä sievonen apteekki! Kuinka paljon
täällä on kaikenmoisia pulloja ja rasioita! Ettekö te pelkää
liikuskellessanne noitten myrkkypullojen seassa? Huh!
Rouva laittaa paketin ja antaa sen tohtorille. Obtesov antaa rouvalle
viidentoista kopeekan rahan. Seuraa hetken vaitiolo... Miehet
katselevat toisiaan, astuvat ovea kohti ja katselevat taas.
-- Antakaa vielä kymmenellä kopeekalla soodaa! sanoo tohtori.
Laiskasti ja veltosti liikkuen rouva ojentaa kätensä hyllyä kohti.
-- Eiköhän täällä apteekissa ole jotakin sellaista... jupisee Obtesov
näpähdytellen sormillaan, sellaista... tuota noin... elävöittävää
nestettä... vaikka seltterivettä... Niin, onko teillä seltterivettä?
-- On, vastaa rouva.
-- Mainiota! Te ette ole nainen, vaan hyvä haltiatar! Antakaahan sitä
meille pari kolme pulloa.
Rouva valmistaa kiireesti soodapaketin ja katoaa sitten pimeästä ovesta
ulos.
Millainen suloinen hedelmä! virkkaa tohtori silmäänsä vilkuttaen.
Sellaista ananasta ette löydä edes Madeiran saarelta. Vai mitä
luulette, Obtesov? Mutta -- kuuletteko kuorsausta? Herra apteekkari
itse siellä suvaitsee levätä.
Pian rouva palaa takaisin ja laskee kauppapöydälle viisi pulloa. Hän on
juuri käynyt kellarissa ja on sentähden liikunnosta lämmennyt
punaiseksi.
-- Sht... hiljaa! virkkaa Obtesov, kun rouva pullot avattuaan pudottaa
korkkiruuvin. Älkää kolistelko noin kovasti, muuten herätätte miehenne.
-- No mitäs sitten, jos herätänkin?
-- Hän nukkuu niin makeasti... näkee teidät unissa... Terveydeksenne!
-- Ja sitä paitsi, huomauttaa tohtori matalalla äänellään, röyhdellen
seltteriä juotuaan, nuo aviomiehet ovat niin ikävää väkeä, että hyvin
tekisivät, jos aina nukkuisivat. Oi, olisipa tämän vetosen mausteeksi
vähäsen punaviiniä!
-- Kaikkea te keksittekin! nauraa rouva.
-- Se olisi oivallista! Ikävä kyllä, apteekeissa ei myydä väkijuomia.
Mutta... täytyyhän teidän myydä viiniä lääkkeeksi. Onko teillä _vinum
gallicum rubrumia?_
-- On.
-- No hitto vieköön, antakaahan sitä meille siis!
-- Paljonko?
-- _Quantum satis!_... Antakaa aluksi yhden unssin mukaan, niin sitten
saamme nähdä... No mitäs arvelette tästä, Obtesov? Ensin veden kera ja
sitten _per se_.
Tohtori ja luutnantti istuutuvat kauppapöydän ääreen, ottavat lakit
päästään ja alkavat ryypiskellä punaviiniä.
-- Kylläpäs tämä viini on huonon makuista. _Vinum huonoissimum!_
Muutoin teidän seurassanne... ä-ä-äh... se maistuu kuin nektari. Te
olette ihastuttava, armollinen rouva! Minä suutelen hengessäni
kättänne.
-- Minä antaisin vaikka mitä siitä hyvästä, että saisin tehdä sen
todellisuudessa! sanoo Obtesov. Kunniasanani! Minä antaisin vaikka
elämäni!
-- Älkäähän nyt viitsikö... sanoo rouva Tshornomordik punastuen ja
käyden vakavan näköiseksi.
-- Minkälainen veikistelijä te olettekaan! nauraa hohottaa tohtori
hiljalleen, katsoen veitikkamaisesti alta kulmiensa. Silmät palavat
niin että!... Piff! Paff! Onnittelen: te olette voittanut! Me olemme
voitetut!
Apteekkarinrouva katselee heidän punoittavia kasvojaan, kuuntelee
heidän pakinaansa ja ilostuu pian itsekin. Oh, hänen on jo hyvin
hauska! Hän yhtyy juttuun, nauraa, kiemailee, vieläpä ostajain
hartaista pyynnöistä maistaa punaviiniä.
-- Jospa te, herrat upseerit, tulisitte useammin sieltä leiristä tänne
kaupunkiin, sanoo rouva, muuten täällä on niin julman ikävää. Ihan
täällä kuolee ikävään.
-- Hyväinen aika! kauhistuu tohtori. Tuollainen ananas... tuollainen
luonnon ihana ihme kuolisi tänne erämaahan! Kuinka kauniisti sanoo
Gribojedov: "Erämaahan! Saratoviin!" Mutta nyt on aika lähteä. Olipa
hauska tutustua!... Paljonko olemme teille velkaa?
Rouva kohottaa katseensa kattoon ja liikuttelee huuliaan.
-- Kaksitoista ruplaa neljäkymmentä kahdeksan kopeekkaa, sanoo hän.
Obtesov vetää taskustaan paksun lompakon, kaivelee pitkän aikaa
rahojaan ja maksaa.
-- Teidän miehenne nukkuu makeasti... näkee unta teistä... jupisee hän
puristaen hyvästiksi rouvan kättä.
-- En tahdo kuulla tyhmyyksiä...
-- Mitä tyhmyyksiä? Päinvastoin... ne eivät lainkaan ole tyhmyyksiä...
Shakespeare sanoo: "Autuas, ken nuorena ol' nuori!"
-- Hellittäkää käteni!
Vihdoin ostajat pitkän keskustelun jälkeen suutelevat rouvan kättä ja
epäröiden, ikäänkuin harkiten, ovatko mitään unohtaneet, poistuvat
apteekista.
Mutta apteekkarinrouva juoksee makuuhuoneeseen ja istahtaa saman
ikkunan ääreen. Hän näkee, kuinka tohtori ja luutnantti astuvat
laiskasti parinkymmenen askeleen päähän apteekista, pysähtyvät ja
alkavat kuiskaten jutella jostakin. Mistä? Hänen sydämensä sykkii
lujasti, ohimoissa tykyttää, mutta miksi -- sitä hän ei itsekään
tiedä... Sydän lyö rauhattomasti, aivan kuin jos nuo kaksi, jotka nyt
tuolla kuiskailevat, ratkaisisivat hänen kohtalonsa.
Noin viiden minuutin kuluttua tohtori eroaa Obtesovista ja lähtee
edelleen, mutta Obtesov palaa takaisin. Hän kulkee apteekin ohi kerran,
toisen. Milloin hän pysähtyy oven eteen, milloin astuu eteenpäin...
Vihdoin hän soittaa ovikelloa varovasti.
-- Mitä? Kuka siellä? kuulee apteekkarinrouva yhtäkkiä miehensä äänen.
Kello soi, etkä sinä kuule! sanoo apteekkari ankarasti. Mitä
epäjärjestystä se on?
Apteekkari nousee, heittää yönutun ylleen ja astuu unenpöpperössä
huojahdellen ja tohveleissaan laahustaen apteekkiin.
-- Mitä... haluatte? kysyy hän Obtesovilta.
-- Antakaa... antakaa viidellätoista kopeekalla piparmynttipastilleja.
Apteekkari nousee ottamaan rasiaa hyllyltä tavan takaa huoahdellen,
haukotellen ja unisena nyökäytellen päätään...
Parin minuutin kuluttua apteekkarinrouva näkee Obtesovin astuvan ulos
apteekista ja jonkin matkan päässä heittävän piparmintut pölyiselle
tielle. Nurkan takaa astuu tohtori häntä vastaan... He tapaavat
toisensa ja katoavat aamusumuun ahkerasti viittilöiden käsillään.
-- Kuinka onneton olenkaan! huoahtaa apteekkarinrouva katsoen
kiukkuisena mieheensä, joka riisuutuu nopeasti mennäkseen levolle. Oi
kuinka onneton olen! toistaa hän, ja katkeroita kyyneleitä alkaa valua
poskille. Ei kukaan, ei kukaan tiedä....
-- Unohdin apteekin pöydälle viisitoista kopeekkaa, murahtaa apteekkari
vetäen vuodepeiton ylleen. Korjaapas sinä se sieltä rahalaatikkoon...
Ja samassa hän nukahtaa.