Suuret sadepisarat rapisivat hämäriin ikkunoihin. Oli tuollainen
huvila-asukkaan inhoama sadesää, joka kerran alettuaan jatkuu
tavallisesti kauan, viikkomääriä, kunnes viluinen kesävieras on siihen
tottunut ja joutunut täydellisen haluttomuuden valtaan. Ilma oli kolea,
kosteus läpitunkevaa, vastenmielistä. Asianajaja Kvashinin anoppi sekä
vaimo, Nadeshda Filippovna, yllään hartiahuivit ja sadetakit, istuivat
ruokasalissa ison pöydän ääressä. Anopin kasvoista saattoi lukea, että
hän, Jumalan kiitos, oli hyvin ruokittu ja puettu, terve, oli saanut
ainoan tyttärensä vaimoksi kelpo miehelle ja saattoi nyt hyvällä
omallatunnolla panna pasianssia. Hänen tyttärensä, keskikokoinen,
vaaleaverinen, kaksikymmenvuotias nainen, jolla oli lempeät,
vähäveriset kasvot, luki kirjaa nojaten kyynäspäillään pöytään; mutta
hänen katseestaan päättäen ei hän kuitenkaan lukenut, vaan ajatteli
omiaan, joita ei seisonut kirjassa. Molemmat olivat vaiti. Kuului,
kuinka ulkona satoi, ja palvelijatar keittiössä haukotteli pitkään.
Kvashin itse ei ollut kotona. Sateisina päivinä hän ei matkustanut
maalle huvilaansa, vaan jäi kaupunkiin, sillä kostea ilma maalla
vaikutti pahasti hänen keuhkokatarriinsa ja esti tekemästä työtä. Hänen
mielipiteensä oli, että harmaa taivas ja ikkunaruutuja pitkin valuvat
sadepisarat vievät työhalun ja tuovat alakuloisuuden. Mutta
kaupungissa, jossa on enemmän tämän maailman mukavuuksia, siellä
sadeilmoja tuskin huomaakaan.
Pantuaan kaksi pasianssia anoppi sekotti kortteja ja katsoi
tyttäreensä.
-- Minä koetin, onko huomenna kaunis ilma ja tuleeko meidän Aleksei
Stepanitshimme, sanoi hän. Jo viidettä päivää hän on poissa... Kylläpäs
Jumala antoikin ilman...
Nadeshda Filippovna katsoi välinpitämättömästi äitiinsä, nousi ja alkoi
astella nurkasta nurkkaan.
-- Eilen ilmapuntari nousi, sanoi hän omissa ajatuksissaan, mutta
tänään, kuulemma, se on taas laskenut.
Anoppi asetteli kortteja kolmeen pitkään riviin ja huojutteli päätään.
-- Onko sinun ikävä? kysyi hän luoden silmäyksen tyttäreensä.
-- Tietysti!
-- Ymmärtäähän sen. Ja miksi ei olisi? Viiteen päivään et ole nähnyt
häntä. Ennen, toukokuussa, kaikkein korkeintaan kaksi tai kolme päivää,
mutta nyt -- onkos se laitaa? viisi päivää!... Minä en ole hänen
vaimonsa, ja kuitenkin ikävöin häntä. Eilen, kun sanottiin ilmapuntarin
nousseen, minä käskin tappaa kananpoikia ja perata ruutanoita hänelle,
Aleksei Stepanitshille. Niistä hän pitää. Sinun isävainajasi ei voinut
sietää kaloja, mutta hän pitää niistä. Halukkaasti hän niitä aina syö.
-- Minun käy niin sääli häntä, sanoi tytär. Meidän on ikävä, mutta
onhan hänen vielä ikävämpi siellä, äiti.
-- Mitä vielä! Päiväkaudet hän on oikeudenistunnoissa ja yöllä kuin
tarhapöllö yksinään tyhjässä huoneistossaan.
-- Ja mikä kauheinta, äiti, hän on siellä ypö yksinään, ilman
palvelijatarta; kukaan ei laita hänelle samovaaria eikä tuo vettä.
Miksi emme hanki hänelle palvelijatarta kesäkuukausiksi? Ja miksi
ollenkaan olemme täällä maalla, jollei hänkään tahdo olla? Minä olen
sanonut hänelle: "Jollet tahdo, niin ei tarvitse". "Sinun terveytesi
tähden", vastasi hän. Ja minkälainen on minun terveyteni sitten?
Tuleehan jo sairaaksi siitäkin, kun tietää, että hänen täytyy minun
tähteni niin paljon kärsiä.
Katsoen äitinsä olkapään yli tytär huomasi virheen pasianssissa,
kumartui pöydän yli ja alkoi korjata. Seurasi vaitiolo. Molemmat
katsoivat kortteihin ja kuvittelivat mielessään, kuinka heidän Aleksei
Stepanitshinsa ypö yksinään kököttää siellä kaupungissa, synkässä,
autiossa työhuoneessaan ja tekee työtä, vaikka onkin nälissään ja
väsynyt ja ikävöi perhettään...
-- Mutta tiedätkö mitä, äiti? virkkoi Nadeshda Filippovna yht'äkkiä, ja
hänen silmänsä alkoivat loistaa. Jos huomenna on samanlainen ilma, niin
minä matkustan aamujunassa hänen luokseen kaupunkiin! Saanhan toki
tietää, kuinka hän jaksaa, nähdä hänet, juottaa hänelle teetä.
Ja molemmat alkoivat ihmetellä, ettei tämä yksinkertainen, helposti
toteutettavissa oleva ajatus ollut ennen heidän mieleensä juolahtanut.
Kaupunkiin on vain puolen tunnin junamatka, ja sitten asemalta
kaksikymmentä minuuttia ajurilla. He juttelivat vielä jonkin aikaa ja
menivät sitten tyytyväisinä levolle, yhdessä samaan huoneeseen.
-- Ohhoh-hoh-hoo... Herra armahda meitä syntisiä! huokasi anoppi, kun
salin kello löi kaksi yöllä. Ei nukuta!
-- Etkö nuku, äiti? kysyi tytär kuiskaten. Minä yhä ajattelen sitä
Alekseita. Kunpa hän ei vain pilaisi terveyttään siellä kaupungissa.
Jumala ties, missä hän syö, ravintoloissa ja muissa sellaisissa
paikoissa, jos niissäkään.
-- Sitä minä itsekin ajattelin, huokasi anoppi. Taivas häntä
suojelkoon. Ja tuota sadetta, tuota sadetta!
Aamulla ei sade enää rapistellut ikkunaruutuja, mutta taivas oli harmaa
kuten edellisenäkin päivänä. Puut seisoivat surullisina, ja kun tuuli
vähänkin hengähti, rapisi niistä vesipisaroita. Jalkineiden jäljet
savisilla poluilla, ojat ja rattaanraiteet olivat täynnä vettä.
Nadeshda Filippovna päätti lähteä kaupunkiin.
-- Vie terveisiä hänelle, sanoi äiti kääriessään tytärtään
hartialiinaan. Sano, ettei hän niin tavattoman ahkerasti niissä
oikeudenistunnoissa... Täytyyhän joskus vähäsen levähtääkin...
Peittäköön ulos mennessään visusti kaulansa, kun ilmakin on näin huono.
Voisithan ottaa hänelle kananpojan mukaasi; onhan kotoinen, vaikka
kylmäkin paisti aina parempaa kuin ravintolaruoka.
Tytär matkusti luvattuaan palata iltajunassa tai seuraavana aamuna.
Mutta hän palasikin paljoa aikaisemmin, jo ennen päivällistä, kun hänen
äitinsä istui makuuhuoneen arkulla ja tuumaili torkkuen, mitä hän
paistaisi vävylleen illaksi.
Kalpeana ja kiihoittuneena astui tytär hänen luokseen huoneeseen ja
sanaakaan sanomatta, ottamatta edes hattua päästään heittäytyi
vuoteelle ja painoi päänsä patjaan.
-- Mikä sinun on? ihmetteli hänen äitinsä. Miksi näin pian?... Missä
Aleksei Stepanitsh on?
Nadeshda Filippovna nosti päänsä ja katsoi kuivin, rukoilevin silmin
äitiinsä.
-- Hän pettää meitä, äiti! huudahti hän.
-- Herra varjele, mitä sinä puhut? pelästyi äiti, niin että tanu putosi
hänen päästään. Kuka meitä pettää? Herra armahda!
-- Hän pettää meitä, äiti! toisti tytär, ja hänen leukansa alkoi
vapista.
-- Mistä sinä sen tiedät? huusi anoppi käyden kalpeaksi.
-- Meidän huoneistomme oli suljettu. Talonmies sanoi, ettei Aleksei ole
näinä viitenä päivänä käynyt kertaakaan kotona. Hän ei siis asu kotona!
Ei asu kotona! Ei kotona!...
Ja hän alkoi viittilöidä käsillään ja itki äänekkäästi, höpisten vain:
-- Ei kotona! Ei kotona!
Hän sai hysteerisen kohtauksen.
-- Mitä tämä merkitsee? mutisi anoppi kauhuissaan. Toissa päivänä hän
kirjoitti, ettei käy ulkona. Missä hän sitten on yötä? Kaikkien pyhien
nimessä!
Nadeshda Filippovna herpaantui eikä jaksanut ottaa hattua päästään.
Ikäänkuin olisi ottanut jotakin myrkkyä hän mielettömästi tuijotti
silmillään ja tarttui kiihkeästi äitiään käsivarsiin.
-- Kaikkiin sinä luotatkin, kun talonmieheen! ulisi anoppi hääräten
itkevän tyttärensä ympärillä? Sitä mustasukkaisuutta! Hän ei petä
meitä... Ja kuinka hän uskaltaisikaan pettää? Olemmeko me sellaisia?
Jos kohta olemmekin kauppiassäätyä, ei hänellä silti ole oikeutta
pettää sinua, sillä olethan sinä hänen laillinen vaimonsa! Me voimme
haastaa hänet oikeuteen! Minä annoin sinulle kaksikymmentätuhatta
myötäjäisiksi! Et sinä tullut tyhjin käsin taloon!
Ja anoppi alkoi itsekin nyyhkyttää, huitoi käsiään, tunsi voimiensa
riutuvan ja heittihe pitkälleen arkulleen. Kumpikaan ei huomannut,
kuinka taivaalle ilmaantui sinisiä kohtia, kuinka pilvet hälvenivät,
kuinka ensimmäinen auringonsäde arasti liukui puutarhan märkää ruohoa
pitkin ja iloiset varpuset hyppelivät vesilätäkköjen ympärillä, joihin
kiitävät pilvet kuvastuivat.
Illalla saapui Kvashin kaupungista. Ennen lähtöään hän kävi kotonaan ja
sai talonmieheltä kuulla, että hänen vaimonsa oli hänen poissaollessaan
käynyt talossa.
-- Tässä minä nyt olen! huudahti hän astuessaan anoppinsa kamariin eikä
ollut huomaavinaan itkettyneitä, yrmeitä kasvoja. Niin, tässä nyt olen!
Viiteen vuorokauteen emme ole tavanneet toisiamme!
Hän suuteli hätäisesti vaimonsa ja anoppinsa kättä ja lysähti sitten
tyytyväisenä nojatuoliin istumaan, ikäänkuin olisi juuri lopettanut
raskaan työn.
-- Huh! sanoi hän puhaltaen kaiken ilman keuhkoistaan. Kyllä nyt
olenkin rääkännyt itseäni! Tuskin jaksaa istua! Lähes viisi
vuorokautta... yöt ja päivät olen elänyt kuin kenttätulilla! Kotonani
en käynyt kertaakaan; koettakaahan ajatella! Koko ajan olen selvitellyt
Stipunovin ja Ivantshikovin vararikkoasioita; piti työskennellä
Galdejevin toimistossa lähellä liikettä... En ole syönyt, en juonut,
olen nukkunut penkillä, palellut... Ei ole ollut minuuttiakaan vapaata
aikaa, ei sen vertaa edes, että olisin ennättänyt käymään kotona. Niin,
rakas Nadeshda, en ole kotona käynyt...
Ja Kvashin piteli kylkiään, ikäänkuin hänen vyötäisiään olisi
kolottanut kovan työn jäljeltä, ja vilkaisi vaimoonsa ja anoppiinsa
nähdäkseen, kuinka hänen valheensa -- eli hänen omien sanojensa mukaan
diplomatiansa vaikutti. Anoppi ja vaimo katselivat toisiaan iloisina,
hämmästyneinä, ikäänkuin olisivat odottamatta löytäneet kadotetun
aarteen... Heidän kasvonsa loistivat, silmänsä säteilivät...
-- Voi sinua, poika kulta! huudahti anoppi hypähtäen pystyyn. Eipä ole
nyt aikaa istua! Teetä! Pian teetä! Ehkä tahdot syödä jotakin?
-- Tietysti hän tahtoo syödä! sanoi vaimo temmaten etikkaan kastetun
kääreen otsaltaan. Äiti, antakaa pian viiniä, ja jotakin välipalaksi!
Natalja, kata pöytä! Ah, hyvä Jumala, ei ole mitään valmista!
Ja molemmat, anoppi ja vaimo, juoksivat hämmästyneinä ja iloisina
pitkin huoneita. Äiti ei voinut enää nauramatta katsoa tyttäreensä,
joka oli ajatellut niin pahaa viattomasta miehestään, ja tytär
häpesi...
Pian pöytä oli katettu. Kvashin, joka tuoksahti madeiralle ja
liköörille ja oli niin täynnä, että töin tuskin jaksoi hengittää,
valitti nälkäänsä, söi väkisin ja jutteli yhä Stipunovin ja
Ivantshikovin vararikosta. Mutta hänen vaimonsa ja anoppinsa eivät
irroittaneet katsettaan hänestä ja ajattelivat:
"Kuinka ymmärtäväinen ja hyvä hän on! Kuinka kaunis hän on!"
"Mainiota!" ajatteli Kvashin heittäytyessään illallisen jälkeen
pehmeään, suureen vuoteeseensa. "Vaikka he ovat kauppiassäätyä ja
jonkin verran aasialaisia, on perhe-elämälläni kuitenkin viehätyksensä,
ja pari päivää viikossa voi täällä viettää mielihyvin..."
Hän peitti itsensä, tunsi lämpenevänsä ja höpisi nukahtaessaan:
-- Mainiota! Mainiota!