Saman vaiherikkaan päivän iltana ilmoitettiin kuninkaalle, että häntä
tapaamaan oli tullut eräs friedlantilainen päällikkö, jolla oli
oikeaksi havaittu suojeluskirja turvanansa. Ehkäpä oli hänen asianaan
sopia viimeisessä tappelussa kaatuneiden hautaamisesta taikka jostakin
muusta semmoisesta asiasta, kuin vastakkain olevien sotajoukkojen
välillä sattuu.
Paashi Leubelfing vei päällikön tyhjään vastaanottohuoneesen,
pyytäen hänen siinä odottamaan, kunnes kävisi ilmoittamassa. Mutta
wallensteinilainen, laiha mies, kasvoiltaan kellahtava ja umpimielisen
näköinen, pidätti häntä, sanoen mielellään levähtävänsä hetkisen, kun
oli kiivaasti ratsastanut. Huolimattomasti heittäytyi hän tuolille ja
sai eteensä seisomaan jääneen paashin yhtymään puheluun vähäpätöisistä
asioista.
"Minusta tuntuu", sanoi hän, "kuin olisi ääni tuttu. Saanko tietää
nimenne?"
Leubelfing, ollen varma siitä, ett'ei ikänänsä ollut nähnyt noita
kylmäkiskoisia ja käskeväisiä liikkeitä, vastasi ujostelematta:
"Minä olen kuninkaan paashi, Leubelfing Nyrnbergistä, teidän armonne."
"Taideteoksistaan tuttu kaupunki", virkkoi vieras välinpitämättömästi.
"Tehkää hyvin, nuori herra, koettakaa tätä kinnasta -- se on vasemman
käden. Nuoruudessani, kun olin kasvatettavana jesuiittain luona,
juurrutettiin mieleeni nöyrä ja avulias tapa korjata kaikki tieltä
löytyvät esineet, vaikka se nyt ei enää oikein tahdo soveltua
päällikkötoimessani. Mutta tavaksi se on minussa jäänyt."
Hän veti nahkaisen ratsaskintaan taskustaan, samanlaisen kuin siihen
aikaan yleensä käytettiin. Tämä kinnas vaan oli tavattoman korutekoinen
ja niin silmiiinpistävän pieni, että ainakin yhdeksän kymmenettä osaa
sekä Wallensteinin että Kustaa Aadolfin miehistä olisi sen rikkonut
ensi kouristuksella. "Tämä oli ulkorappujen alimmalla portaalla."
Leubelfing, hiukan pahastuksissaan päällikön terävästä äänestä ja
käskeväisestä puhetavasta, mutta mitään pahaa aavistamatta, otti
melkein liioittelevan-kohteliaasti kintaan ja veti sen hoikille
sormilleen.
Se sopi kuin hänelle tehty.
Päällikkö hymyili pilkallisesti. "Se on teidän", sanoi hän.
"Ei, herra päällikkö", vastasi paashi oudostuen, "minä en käytä niin
hienonahkaisia ja korutekoisia käsineitä."
"No, antakaa se sitte minulle takaisin!" sanoi päällikkö ja otti
kintaan.
Samalla nousi hän hitaasti istuimeltaan ja kumarsi, kuningas astui
juuri sisään.
Kustaa Aadolf astui muutamia askeleita yhä enemmän kummastuksissaan ja
hänen kaarevat, kirkkaat silmänsä suurenivat.
"Tekö täällä, herra herttua?" lausui hän hitaanpuolisesti vieraalle.
Hän ei ollut koskaan nähnyt Wallensteinia itseään, mutta monesti kyllä
katsellut hänen kaikkialle levinneitä kuviansa, ja pää oli niin
omituinen, ett'ei sitä suinkaan voinut olla tuntematta.
Wallenstein myönsi toisen kerran kumartaen.
Kuningas tervehti vakavan kohteliaasti.
"Tervetuloa, teidän ylhäisyytenne, minä olen valmis kuulemaan
toivomuksenne. Mitä tahdotte minulta, herttua?" Samalla viittasi hän
paashille, että poistuisi.
Leubelfing pyörähti omaan, vieressä olevaan huoneesensa, joka huonosti
sisustettu, kuninkaan vastaanotto- ja makuuhuoneen välinen sola oli
rauhallisin koko kartanossa. Hän oli peloissansa, ei sentähden että tuo
mahtava sotapäällikkö oli tullut, vaan siitä syystä, että hän
salaperäisesti tuli niin myöhään. Hämärä aavistus pakotti paashin
olettamaan, että päällikön käynti tarkoitti jollakin tavalla häntä
itseänsä.
Enemmän pelon kuin uteliaisuuden vaikutuksesta avasi hän hiljaa syvän
kaapin, josta hän -- se tunnustettakoon -- oli seinän raosta kerran
ennenkin -- ainoastaan kerran kuunnellut kuningasta saadakseen häntä
oikein kyllikseen katsella. Nyt pidätti häntä väkisinkin kuninkaan ja
herttuan keskustelun kummallinen sisällys paikoillaan, milloin silmä,
milloin korva raossa.
Ensin Kustaa Aadolf ja Wallenstein istuivat hetkisen vaiti, toisiaan
katsellen, kumminkin tarkastelematta. He tiesivät, että kun se
shakkipeli, joka oli päättävä Saksan kohtalon, kerran oli kaikkine
salaperäisine kulkuineen ja suunnitelmineen levinnyt kedoille, niin
eipä enää maksanut vaivaa ruveta sovinnon hieromisiin ennen päättävää
tappelua, sillä sen välttäminen ei enää ollut mahdollinen. Wallenstein
alkoi ensiksi puheen.
"Majesteetti", sanoi hän, "minulla on puhuttavana asia, joka koskee
teitä itseänne."
Kustaa hymyili kylmästi, vaan kohteliaasti.
"Minulla on tapana lukea vuoteellani", jatkoi Wallenstein, "milloin uni
ei tahdo tulla silmiin. Eilen tai tänään aamusella löysin eräästä
ranskalaisesta muistelmateoksesta viehättävän kertomuksen. Se oli
todellinen kertomus, ihan sanasta sanaan, niinkuin sen amirali on
jättänyt oikeuden papereihin -- minä tarkoitan: amirali Koligny, jota
kyllä tiedän pitää arvokkaana sotapäällikkönä. Minä kerron sen teidän
luvallanne, Majesteetti. Amiralin luo tuli eräänä päivänä muuan sissi,
Poltrot vai mikä hänen nimensä lie ollut. Kuin mielipuoli heittäytyi
hän istumaan tuolille ja alkoi itsekseen puhella hyvin kiihkoissaan
amiraalin valtiollisesta vastustajasta ja sotilaasta Frans Guisesta,
mainiten, että tuo lotringilainen olisi poistettava elävien ilmoilta.
Se oli, kuten jo sanoin, mielipuolen puhetta ja amiraalin sopi siitä
arvella, mitä tahtoi -- tuo kohtaus olisi esitettävä näytelmöitsijälle,
se kyllä vaikuttaisi. Amiraali oli vaiti, pitäen miehen puhetta tyhjänä
loruna, ja Frans Guise kaatui pyssyn luodin --"
"Jos Koligny teki niin", keskeytti kuningas, "surkuttelen minä häntä.
Hän menetteli epäihmisellisesti ja epäkristillisesti."
"Ja epäritarillisesti", lisäsi Wallenstein kylmästi ja pilkallisesti.
"Puhukaa asiastanne, teidän ylhäisyytenne", pyysi kuningas.
"Majesteetti, jotakin samanlaista on minulle tänään sattunut; tuo
murhaajaksi tarjoutunut vaan käyttäytyi vielä täydellisemmän
mielipuolen tavalla. Eräs teidän miehistänne ilmoitettiin puheilleni,
ja kun minulla juuri silloin oli kiirettä työtä, käskin viedä hänet
viereiseen huoneesen. Kun vihdoin astuin sinne, oli hän puolipäivän
kuumuudesta nukkunut ja puheli hyvin kiivaasti unissaan. -- Muutamia
katkonaisia sanoja vaan, mutta asian juonen saatoin hyvin arvata. Jos
minä olen oikein selon saanut, niin olette te, majesteetti, jollakin
tavalla, en tiedä millä, häntä hirveästi loukanneet ja nyt on hän
päättänyt, jopa hänen on pakkokin surmata Ruotsin kuningas mistä
hinnasta hyvänsä tai ainakin kohtuullisesta hinnasta, ja murhaaminen
hänestä muka on helppo tehtävä, kun hän elää ihan teidän lähellänne,
majesteetti, ja teidän jokapäiväisenä seurananne. Minä herätin nukkuvan
enkä tietysti viitsinyt sen enempää puhella hänen kanssaan, kysyinhän
vaan, mitä hänellä oli asiana. Hän tahtoi saada selkoa, vieläkö eräs
keisarin palvelukseen lähtenyt reiniläinen oli elossa vai ei. Jokin
perintöasia. Minä päästin hänet, tuon viekastelijan matkoihinsa. Nimeä
minä en kysynyt, sillä hän kumminkin olisi sanonut väärän. Ja vangita
häntä olisi ollut mahdoton muutamien unissa puhuttujen sanojen tähden;
se olisi ollut hirveä vääryys."
"Niin olisikin", myönsi kuningas.
"Majesteetti", lausui Wallenstein, vakavasti ääntäen erittäin joka
tavua, "te olette saaneet varoituksen!"
Kustaa mietti. "En minä huoli hukata aikaani joutaviin enkä myrkyttää
mieltäni niin epätietoisten ja kätkettyjen jälkien etsiskelemisellä",
sanoi hän. "Minä olen Jumalan kädessä. Onko teillä muita todistuksia
tai merkkejä?"
Wallenstein veti kintaan taskustaan.
"Korvani ja tämä käsine! Jäi vielä sanomatta, että se uneksija oli
vartaloltaan solakka, muodoltaan mitätön ja luonteeltaan ryhditön,
arvattavasti tuommoinen hienotekoinen naamusmuoto, jommoisia Venetiassa
niin taidokkaasti valmistetaan. Mutta hänen äänensä oli miellyttävän
ytimekäs, tuommoinen baritooni- tai syvä altti-ääni, jotenkin
samanlainen kuin teidän paashillanne, ja hänen kintaansa, joka sattui
häneltä putoamaan, sopii myöskin paashillenne kuin valettu."
Kuningas naurahti sydämmellisesti.
"Minä kyllä lasken nukkuvan pääni Leubelfingin syliin", vakuutti hän.
"Enkä minäkään", vastasi Wallenstein, "voi tuota nuorukaista yhtään
epäillä. Hänellä on hyvä, rehellinen muoto, aivan samanlainen uljas
pojannaama kuin böömiläisillä talonpoikaistytöillä, jotka paljain
jaloin juoksentelevat. Enkä kumminkaan, majesteetti, minä rupea yhtään
ihmistä takaamaan. Mikä voi pettää -- mutta vaikkapa ei pettäisikään --
minä en pitäisi luonani paashia, vaikka hän olisi kuinka rakas, kun
hänen äänensä on samanlainen kuin vihamieheni ääni ja hänen kätensä
yhtä suuri kuin salamurhaa aikovan. Se on hämärää. Se on sallimuksen
sattuma. Se voi saattaa häviöön."
Kustaa hymyili. Hän lienee muistanut, että tämä suurenmoinen äsken
arvoon kohonnut mies nyt uskoi enemmän kuin ennen kaikenlaisia taikoja,
kun hän tuolla suunnattomalla sovinnollaan, jonka oli tehnyt
Habsburgi-hallitsijan kanssa, oli kerran astunut mahdottomuuksien ja
mielikuvitelmien valtakunnan rajan yli. Tarkoin huomaten, miten
ristiriitaisia Wallensteinissa olivat hänen uskonsa sallimukseen ja
kokeensa saada sama sallimus voimattomaksi, ei elävän Jumalansa apuun
uskaltava kuningas tahtonut sanallakaan koskea tuota alaa, jossa hänen
uskonsa mukaan helvetin utukuvat tanssivat. Hän antoi keskustelun
katketa ja nousi kiittäen herttuaa suoravaisesta käytöksestään.
Kumminkin tavoitti hän kinnasta, jonka Wallenstein oli jättänyt heidän
välillään olleelle pöydälle, niin lyhytnäköisen tavalla, että
teräväsilmäisen Wallensteinin, joka myöskin oli noussut, täytyi vastoin
tahtoaankin hymyillä.
"Minä olen iloissani siitä", sanoi leikillisesti kuningas, saattaessaan
Wallensteinia ovelle, "että te, teidän ylhäisyytenne, olette
huolissanne minun hengestäni."
"Miksikä en olisi?" vastasi Wallenstein. "Vaikka te, majesteetti, ja
minä sodimme kahakoissa, niin kuulumme kumminkin eroittamattomasti
yhteen. Toista ei olisi olemassa ilman toista", jatkoi hän
leikillisesti; "jos te, majesteetti, tai minä, jompikumpi putoaisi
maailman vaa'an toiselta laudalta, paiskahtaisi toinen puoli
armottomasti maahan."
Taaskin mietti kuningas ja joutui ehdottomasti arvelemaan, että jokin
tähtien asema taivaalla oli varmaankin saattanut Wallensteinin
sovittelemaan heidän molempien kuolemaa, niin että toisen kuolema muka
seurasi salaisesti toisen kuolemaa. Kummallisesti pääsi se luulo
hänessä itsessäänkin äkisti valtaan, vaikka hän kyllä uskollisesti
luotti Jumalaan. Kristitty kuningas alkoi tuntea, että taikuuden ilma,
joka ympäröi Wallensteinia, rupesi tarttumaan häneenkin, ja astui
sentähden taas askeleen ovea kohti.
"Teidän, majesteetti", niin päätti Wallenstein melkein ystävällisesti
vieraisilla-olonsa, "pitäisi ainakin säilyttää itsenne tytärtänne
varten. Prinsessa kuuluu oppivan hyvästi ja hän on teille, majesteetti,
hyvin rakas. Sehän onkin luonnollista. Olenhan minä itsekin
perheenisä!"
Ja niin sanoen läksi herttua.
Vielä näki paashi, jolta tuo kuultu keskustelu oli nostanut hiukset
pystyyn, Kustaan istuutuvan tuolillensa ja leikittelevän käsineen
kanssa. Hän riensi pois seinänraon luota horjuen huoneesensa ja
heittäytyi vuoteelleen, rukoillen taivasta suojelemaan hänen
sankariansa, jolle hänen oma läsnäolonsakin -- kuten Wallenstein arveli
ja hän itsekin alkoi uskoa -- tuottaisi turmiota.
"Vaikkapa se olkoonkin vaikeata", lupasi hän toivottomuudessaan, "niin
minä kumminkin tahdon erota hänestä, vapauttaa hänet itsestäni, ett'ei
minun onneton läsnäoloni häntä turmioon saattaisi."
Kun häntä ei kutsuttu sisään, hiipi hän kuninkaan luo vasta tavallisena
joutohetkenä, joka suurimmaksi osaksi kului joutavia puhellessa.
Vihdoin kuningas kysäsi: "Missä olit tänään puolenpäivän aikana,
Leubelfing? Minä kutsuin sinua, ja sinä olit poissa."
Paashi vastasi, niinkuin totta olikin, että hän, tuntien aamullisten,
mieltä häiritseväin tapausten jälkeen tarvitsevansa vähän raitista
ilmaa, oli noussut ratsunsa selkään ja lennättänyt Wallensteinin leiriä
kohti, melkein sen kanuunain kantamuksen päähän asti. Hän toivoi
saavansa kuninkaaltaan ystävällisen silmäyksen tai sanan, mutta niitä
ei tullut.
Hetkinen puheltiin taaskin joutavista asioista. Sitte otti Kustaa
hajamielisennäköisenä taskustaan kintaan ja sitä tarkastellen lausui:
"Tämä ei ole minun. Onko tämä sinulta hukkunut, huolimaton, ja minä sen
sitte epähuomiosta olen pistänyt taskuuni? Katsotaanpas!" Hän tarttui
leikillisesti paashinsa vasempaan käteen ja veti pehmoisen nahkan hänen
sormilleen.
"Käypihän se!" sanoi hän.
Paashi heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen, tarttui hänen käsiinsä ja
kostutti niitä kyynelillään.
"Voi hyvin!" sanoi hän nyyhkien, "minun herrani, minun kaikkeni!
Suojelkoot sinua Jumala ja hänen joukkonsa!"
Sitte hypähti hän äkisti ylös ja kiirehti ulos ovesta kuin mielipuoli.
Kustaa nousi ja huusi häntä takaisin. Mutta jo kaikuivat pois
nelistävän hevosen kaviot ulkona pihassa.
Kummallista kyllä ei kuningas sinä yönä eikä seuraavana päivänäkään
kuulustellut karannutta paashiansa. Hänellä olikin nyt kylliksi muuta
tekemistä, sillä hän oli päättänyt lähteä pois leiristä Nyrnbergistä.
Leubelfing ei ollut pidättänyt hevosensa laukkaamista, ennenkuin se
itsestään alkoi hiljemmin juosta leirin toisessa päänsä. Silloin
rauhoittui myöskin ratsastajan kiihtynyt mieli. Kuu paistoi kirkkaasti
kuin päivä. Tarkemmin ajatellessaan huomasi pakolainen nyt rakkauden ja
vihan aistilla, mikä hänen itsensä muotoinen veijari hänet oli saanut
karkaamaan kuninkaan luota. Se oli Lauenburgin herttua. Olihan hän itse
nähnyt, miten tuo häväisty oli puristetuin nyrkin uhannut kuninkaan
oikeudentuntoa. Ja olihan sillä tuomitulla aivan sama ääni kun
paashilla itsellään. Olipa hän naisen aistillaan vielä huomannut
senkin, miten pieni tuon ruhtinaan puristettu nyrkki oli. Ei siis ollut
epäilemistäkään; se petturi mietiskeli kostoa ja murhaa rakastetulle
kuninkaalle. Ja juuri semmoisena hetkenä, jolloin kuningasta salaisesti
vainottiin, oli paashi itse nyt lähtenyt herransa luota. Ääretön ikävä
rakkaimman tähden, mitä hänellä oli ollut, oli sortaa hänen sydämmensä,
ja kun hänelle nyt johtui mieleen, ett'ei rakastetun kuninkaan suosio
enää ollut hänen omanansa, puhkesi kaiho ensin katkeraksi nyyhkimiseksi
ja sitte hillitsemättömiksi kyyneliksi.
Ruotsalainen vartia, eräs pyssymies, jonka viikset jo olivat vähän
harmahtavat, näki hoikan ratsastajan itkun, väänsi suunsa iloiseen
hymyyn, vaan kysyi sitte hyväntahtoisesti: "Kotiinko te pyritte, nuori
herra?"
Leubelfing rohkaisihe ja hitaasti ratsastaen edelleen päätti hän tuolla
uljuudella, jonka hän oli luonnolta perinyt ja joka oli yhä suurennut
tappeluiden melskeessä, olla lähtemättä pois leiristä. "Kuningas lähtee
liikkeelle!" sanoi hän itsekseen; "minä yhdyn johonkin rykmenttiin ja
pysyn marssien ja vaivojen ajan tuntemattomana! Sitte tulee tappelu."
Silloin huomasi hän erään everstin, joka hiljakseen, vaan tarkastellen
ratsasti pitkin katua. Kuu paistoi niin kirkkaasti, että sen valossa
kyllä olisi voinut vaikka lukea. Ensi katsahduksella tunsi hän everstin
erääksi isänsä ystäväksi, samaksi joka oli päällikkö Leubelfingillä
ollut todistajana tuossa kuolettavassa kaksintaistelussa. Hän käänsi
rautionsa paashin vasemmalle puolelle ja katseli tarkasti nuorukaista.
Hän itse oli viime aikoina enimmäkseen ollut etuvartijain joukossa.
"Minä ehkä erehdyn", alkoi hän puhella, "mutta minä luulen, vaikka
tosin vaan kaukaa, nähneeni teidän armonne ratsastavan paashina
kuninkaan sivulla. Todellakin, nyt minä teidät tunnen, vaikka kyllä
näytättekin vähän kalpealta ja surumieliseltä." Sitte näytti everstille
äkkiä johtuvan jotakin mieleen, niin että hän hämmästyi ja kysyi:
"Oletteko te Nyrnbergistä tai sukua päällikkö Leubelfing-vainajalle? Te
olette hirveästi hänen näköisensä tai oikeastaan hänen lapsensa,
huimapään Gustelin, näköinen, joka viisitoista-vuotiaaksi asti
ratsasteli meidän kanssamme. Kuunvalo voi kumminkin pettää ja lumota.
Hyppäämmekö maahan. Tässä on minun telttani."
Samalla jätti hän jo hevosensa sekä paashinkin ratsun odottelevalle,
litteänenäiselle ja leveäkasvoiselle palvelijalle, joka otti herransa
vastaan hyväntahtoisesti ja typerästi hymyillen.
"Olkaa kuin kotonanne!" kehoitti vanhus paashia, tarjoten hänelle
telttatuolia ja istuutuen itse jonkinlaiselle hevolle. Kahdesta
tulisoihdusta levisi telttaan väräjävää valoa.
Sitte eversti kursailematta pisti leveän, rehellisen kätensä paashin
tukkaan. Paljastuneesta otsasta tukanrajasta näkyi vanha, vaan hyvin
syvä arpi.
"Gustel, sä narri!" virkkoi vanhus, "luuletko, ett'en muistaisi,
mitenkä unkarilainen varsa potkaisten viskasi sinut päänsä yli, niin
että pitkältä ilmassa lensit, ja mitenkä me kolme, äitisi itkien ja
valittaen, isäsi kalpeana kuin aave ja minä itsekin oikein aika lailla
peljästyneenä, luimme rukouksia henkesi puolesta? Kelpo sotilas se
Leubelfing-vainaja, minun paras päällikköni ja ystäväni! Vähän vaan
huimapää, kuten sinäkin näytät olevan, Gustel, tai ainakin tulet
olemaan! No hyvänen, lapsi, kuinka kauan sinä jo oletkaan pyöriskellyt
kuninkaan ympärillä? Oletpa kyllä ihan pojan näköinen! Oletko leikellyt
vaaleat kiharasi niskasta, sä veitikka?" lisäsi hän ottaen paashia
kiinni niskahiuksista. "Älä luulekaan, että sinä olisit ainoa nainen
leirissä! Katsohan vaan tuota Jaakko Erikinpoikaa, minun renkiäni!"
Palvelija toi juuri viinipullon ja lasit. "Mies ihan kuin sinäkin! Ei
pelkoa, Gustel! Ei hän ole jaksanut oppia _ainoatakaan_ saksan sanaa.
Siksi on hän liian tyhmä. Mutta oikein kelpo vaimo ja jumalinen! Ja
ruma! Muuten ihan tavallinen historia, Gustel: seitsemän lasta, mies
kutsuttiin palvelukseen, vaimo läksi hänen sijaansa. Paras mies kuin
olla voi! Minä tuskin hänettä enää tulisinkaan toimeen!"
Paashi katseli kunnon naista hyvin vastenmielisesti. Eversti lorueli
edelleen:
"Toden totta rohkeata, Gustel, tunkeutua kuninkaan luo, joka kammoo
miehenpukuisia naisia! Olethan näytellyt tarinaa, jota Upsalan
oppipenkeillä sanovat 'monodraamaksi', kun jokin ihminen ihan yksinänsä
riemuitsee, pelkää, on toivottomana, tuntee, kärsii ja kuvittelee
mielessään suuria! Ja olet, Jumala tiesi, kuinka mainiota mielessäsi
toivonut, kuninkaan ihan tietämättä ja siitä vähääkään huolimatta. Ei
maksa vaivaa olla noin tyytymättömän näköinen. Hengenvaarallista se ei
juuri ollut! Jos sinut olisi tunnettu, olisi kuningas sinulle sanonut
'Tiehesi tyhmä olento!' ja jo seuraavana silmänräpäyksenä ajatellut
aivan toista. Niin, mutta jos kuningatar olisi sinut huomannut tytöksi!
No ja! Vaan minä sanon: lapsia ei saa suudella! Semmoinen suudelma
nukkuu ja leimahtaa sitte jälleen eloon, kun huulet kasvavat ja
vahvistuvat. Totta se kumminkin on ja totena pysyy, että kuningas sinut
kerran otti minulta sylistä, ristityttö, ja suuteli ja hyväili sinua,
että ihme! Sillä sinä olit sievä ja roteva lapsi."
Paashi ei tiennyt mitään suuteloista, vaan nyt hän ne tunsi ja
punastui.
"Ja mitä sinusta nyt tulee, huimapää?" Hän mietti hetkisen. "Käyhän se
niin: minä annan sinulle toisen telttani! Saat ruveta minun
juoksupojakseni, lupaat pysyä minun luonani ja ratsastat minun
kanssani, kunnes rauha tulee. Sitte vien sinut kotiin Ruotsiin hoviini
Gefleborgin luo. Minä olen yksin. Yksi poika vaan elossa Falunissa
sananpalvelijana lihavassa paikassa. Sitte saat valita meistä
jommankumman."
Paashi Leubelfing lupasi risti-isälleen, mitä jo ennen oli luvannut
itselleen, ja kertoi hänelle sitte täydellisesti seikkailunsa, niin
totuuden mukaan, kuin niin pitkän tuntemattomana-olon jälkeen
välttämättömästi tuntuu tarpeelliselta, yhtä tarpeelliselta kuin ruoka
ja juoma pitkän paaston jälkeen.
Vanhus kyllä käsitti asian ja teki sitte lakkaamatta ivaa serkku
Leubelfingistä.
Kesän lopulta aina elonkorjuun loppuun ja siihen kylmään aamuun asti,
jona ensimäiset ohuet lumihöytyvät tanssivat teillä, ratsasti paashi
Leubelfing risti-isänsä eversti Ake Totin vieressä kaikkialla
edestakaisin, niinkuin sodassa sattuu. Pääasuntoa hän ei enää nähnyt
eikä kuningasta, kun eversti enimmäkseen johti etu- tai jälkijoukkoa.
Mutta Kustaa Aadolf loisti aina paashin hengen silmissä, kirkkaampana
vaan ja tavoittamattomampana nyt kuin ennen, jolloin hän oli käsin
silitellyt ja pöyristellyt hänen tukkaansa ja jolloin paashi, ollen
ainoastaan ohuen seinän takana kuninkaasta, oli kuullut hänen
kääntymisensä ja hengityksensä.
Sattuipa sitten kumminkin kerran paashi omin silmin taas näkemään
kuninkaansa. Se tapahtui Naumburgin torilla, kun paashi, viivyttyään
joidenkin ostoksien tähden, juuri aikoi lähteä everstiä tavoittamaan,
joka tällä kertaa oli etujoukon päällikkönä ja siis jo oli lähtenyt
kaupungista. Yhä taajentuva ihmisjoukko työnsi hänet hevosinensa
huoneen seinää vasten, ja siitä ahtaasta paikastaan näki hän näytelmän,
jommoista ei ihmissilmille monesti suoda.
Kustaa istui muhkean ratsun seljässä, haarniskoittuja päälliköitä
ympärillä ratsuillansa; mutta siinä oli myöskin sadoittain innostuneita
muotoja, naisia, jotka pitivät lapsiaan ylhäällä korkeammalla muuta
riemuitsevaa joukkoa, miehiä, jotka ojensivat käsiänsä, antaakseen
kättä Kustaalle, tyttöjä, jotka suutelivat vaan hänen jalustimiansa,
alhaisempia ihmisiä, jotka heittäytyivät polvilleen hänen eteensä,
pelkäämättä hänen ratsunsa kavioita, joka astuikin hyvin tasaisesti ja
tyynesti: sanalla sanoen, kansa lainehti uljain joukoin, joita rakkaus
ja innostus riemastuttivat, pohjoismaisen kuninkaan ympärillä, joka oli
pelastanut sen hengelliset aarteet.
Liikutettuna kumartui Kustaa ratsunsa seljästä pappivanhuksen puoleen,
joka, kuuinkaan voimatta estää, oli suudellut hänen kättänsä, ja
lausui, niin että kaikki kuulivat:
"Ihmiset kunnioittavat minua kuin Jumalaa! Se on liiaksi ja muistuttaa,
että minun loppuni lähestyy. Pappi, minun mukanani ratsastavat pakanain
jumalatar Viktoria (Voitto) ja kristittyjen kuolemanenkeli!"
Paashille tulivat kyyneleet silmiin. Mutta kun hän eräästä vastassansa
olevasta ikkunasta huomasi kuningattaren ja näki, miten kuningas
viittasi hänelle hellät jäähyväiset, paisui hänen rintansa kalvaavasta
kateudesta.
Tuskin ehti viikkokausi kulua, niin ruotsalaiset sotajoukot alkoivat
kokoutua Lytsenin lakeudelle ja Ake Tott marssi kerran sivulla lähellä
vaunuja, joissa kuningas kulki. Leubelfing huomasi silloin petolinnun,
joka kierrellen pilvissä itsepäisesti pysyttelihe kuninkaan ja hänen
seurueensa kohdalla vähääkään pelkäämättä laukauksia, joilla sitä
koetettiin karkoittaa. Paashille johtui mieleen Lauenburgin herttua ja
samalla alkoi paashi miettiä, vieläköhän hän yhä ajatteli kostoa
kuninkaalle. Leubelfing-paran sydän oli sanomattoman tuskainen. Mikäli
ilta aikaisin hämärtyi, kasvoi hänen pelkonsa lakkaamatta, ja pimeän
tultua kannusti hän, lupaustaan muistamatta, ratsuaan sekä katosi
everstin näkyvistä, joka häntä huutaen soimasi "valapattoiseksi
pojaksi".
Kiireesti ratsastaessaan saapui hän kohta kuninkaan vaunujen luo ja
yhtyi seurueesen, joka odotellun suuren tappelun aattona ei näyttänyt
häntä huomaavan taikka ei ainakaan pitävän hänestä lukua. Kuningas
ajatteli sitte viettää yönsä vaunuissa, mutta kylmä pakotti hänet
vaihtamaan ne erään pienoisen talonpoikaistalon suojakkaampiin
huoneihin.
Päivän koittaessa tunkeutuivat käskyjenlevittäjät matalaan tupaan,
jossa kuningas jo oli tutkimassa karttaansa. Ruotsalaisten
järjesteleminen oli jo päättynyt. Alkoi juuri saksalaisten rykmenttien
asetteleminen paikoilleen.
Paashi Leubelfing, jonka häntä suosiva kuninkaan kammaripalvelija tunsi
ja esteettömästi päästi sisään, anasti Ruotsin vaakunalla kaunistetun
istuimensa, jolla hän ennen oli tavallisesti istunut kuninkaan
vieressä, ja asettui nurkkaan, jossa hän hyvästi pysyi piilossa
monennäköisten sotilasten takana.
Kuningas jakeli viimeiset käskynsä ja oli hyvin liikutettuna. Hän nousi
hitaasti seisoalleen ja kääntyi läsnäolevien puoleen. Ne olivat kaikki
saksalaisia ja moni juuri niitä, joita hän oli leirissä Nyrnbergin
luona niin kovin sanoin muistuttanut. Varmaankin liikutti häntä totuus
sekä sen valtakunnan armollisuus, jota lähellä hän jo uskoi olevansa.
Hän viittasi kädellään ja puhui hiljaa, melkein kuin uneksija, paremmin
hengen tapaisilla silmillään kuin suullaan, joka tuskin liikkui:
"Hyvät herrat ja ystävät, tänään on varmaankin minun hetkeni tullut.
Niinpä pitäisi minun jättää teille testamenttini. Sodasta minä en huoli
-- sitä valvokoot elossa olevat. Vaan -- autuudestani ja -- siitä, mitä
te minusta muistelette. Minä tulin meren takaa, mielessä kaikenlaisia
ajatuksia, mutta toden totta, kaikkia korkeampana oli puhtaan sanan
puolustus. Breitenfeldin voiton jälkeen olisin keisarille saattanut
määrätä kohtuulliset rauhan ehdot ja, turvattuani evankeliumin, lähteä
saaliineni kuin peto takaisin ruotsalaiseen kalliopesääni. Mutta minä
ajattelin Saksan parasta. Olipa mielessäni vähä teidän kruununne
himoakin, hyvät herrat! Vaan suoraan puhuen, valtakuntanne turvallisuus
voitti kunnianhimoni! Habsburgilaisen omaksi sen ei enää sovi jäädä,
sillä se on evankelinen valtakunta. Kumminkin ajattelette ja puhutte:
vieras kuningas älköön meitä hallitko! Ja te olette oikeassa.
Kirjoitettu on: ei vieras saa periä valtakuntaa. Mutta minä ajattelin
lapselleni puolisoa, tuolle kolmetoista-vuotiaalle..."
Hänen hiljaisen puheensa äänen hämmensi tyringiläisen ratsujoukon kova
laulu, josta juuri heidän mennessään kuninkaan asunnon ohi kuuluivat
selvästi sanat:
"Hän tosin kautta Gideon
Sua valittunsa auttav' on..."
Kuningas kuunteli, ja puhettaan päättämättä lausui hän:
"Jopa olen puhunut kylläksi, kaikki on valmisna."
Herrat läksivät pois ja kuningas laskeutui polvillensa rukoilemaan.
Silloin näki Leubelfing, sydän hurjasti sykkivänä, miten Lauenburgin
herttua riensi kuninkaan luo. Halvan ratsumiehen pukimissa lähestyi hän
hyvin matelevaisen-nöyränä kuningasta ja ojensi rukoilevasti kätensä
häntä kohti, hänen noustessaan hitaasti ylös. Sitte heittäytyi hän
maahan hänen eteensä, syleili hänen polviansa, itki ja rukoili häntä
kadotetun pojan liikuttavilla sanoilla:
"Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä
ole kelvollinen, että minua sanottaisiin sinun pojaksesi!" Niin
vaikeroi hän pää kumarruksissa.
Kuningas nosti hänen maasta ja sulki syliinsä.
Paashin kauhistuneissa silmissä olivat nuo toisiaan syleilevät kuin
kaukana sumun peitossa. "Onko tuo, voiko tuo olla totta? Onko kuninkaan
pyhyys tehnyt tuossa kadotetussa ihmeen? Vai onko se vaan kelvotonta
petosta? Käyttääkö tuo pahin teeskentelijä puhtaimman suun sanoja vaan
uuteen petokseen?" Niin epäili n paashi itsekseen, ajatukset sekavina
ja pää polttavana.
Kului muutama silmänräpäys. Ilmoitettiin, että hevoset olivat valmiit,
ja kuningas pyysi nahkaliiviänsä. Kammaripalvelija tuli, vasemmassa
kädessä pyydetty liivi, vaan oikeassa kiiltävä haarniska. Paashi
tempasi häneltä tuon pansarin, joka kyllä olisi kestänyt pyssyn luodit,
ja yritti auttamaan sitä kuninkaan ylle.
Kuningas, vähääkään hämmästymättä Leubelfingin läsnäolosta, katsahti
häneen hyvin ystävällisesti ja pisti sormensa hänen kähärään tukkaansa,
niinkuin hänen oli tapana.
"Gust", sanoi hän, "ei se näy. Se puristaa. Anna minulle liivi."
Kohta senjälkeen ratsasti kuningas pois, takanansa toisella puolen
Lauenburgin herttua ja toisella paashi Leubelfing.