Leubelfing heräsi kauhusta huutaen. Aamu koitti ja paashin
tullessa kuninkaan huoneesen oli Kustaa, maattuansa rauhallisesti
ja virvoittavasti yht'mittaa koko yön, tyytyväisimmällä ja
ystävällisimmällä mielellä. Kuningattarelta tuli juuri kirje, mutta
siinä ei ollut mitään tärkeätä, joll'ei juuri jälkikirjoitus, jossa hän
pyysi puolisoansa valvomaan oikeutta eräässä asiassa ja hädässä, joka
hyvin likeisesti koski avuliasta rouvaa.
Lauenburgin herttua, siveetön mies, oli tuskin pari kuukautta sitte
valtiollisista syistä nainut yhden lukemattomista kuningattaren
serkuista ja nyt saattoi aikaan yleistä pahennusta siten, että
kyllästyneenä vaimonsa vaaleaan tukkaan ja tumman-sinisiin silmiin
lyhensi lempiviikkonsa ja riensi takaisin ruotsalaiseen leiriin ja
siellä piti luonansa nuorta flavonilaista tyttö-lepakkoa. Sen oli hän
oikeana ryövärinä riistänyt maantiellä friedlantilaisen saattojoukon
käsistä.
Nyt kuningatar pyysi puolisoansa nopeasti lopettamaan moista kopeaa
aviorikosta; sillä Lauenburgin herttua, karttaen vaan kuninkaan silmiä,
säätyveljiensä keskuudessa julkisesti ylpeili kauniista saaliistaan ja
rohkeni harjoittaa semmoista syntiä ja häpeää, kun muka oli
valtakunnan-ruhtinas.
Kustaa Aadolf katsoi asian selväksi velvollisuudekseen ja käski vaan
lyhyesti, että flavonilaistyttö -- hänen nimensä oli Korinna -- oli
otettava kiinni ja tuotava hänen eteensä kello kahdeksan aikaan,
jolloin hän luuli ehtivänsä takaisin lyhyeltä tarkastelumatkaltaan.
Ollen ankara, vaan samalla inhimillisen-sävyisä, luuli hän, tuntien
tuon Lauenburgin herttuan ja siis tietäen tytössä olevan vähempi puoli
syytä, voivansa neuvoilla vaikuttaa häneen ja aikoi sitte lähettää
hänet takaisin isälleen Wallensteinin leiriin.
Hän ratsasti pois, vaan jätti paashi Leubelfingin kirjoittamaan
rauhoittavaa vastausta kuningattarelle, sanoen sitte itse lisäävänsä
siihen pari riviä.
Kello oli jo yhdeksättä eikä kuningasta vielä kuulunut. Pari
kiukkuisen-näköistä ruotsalaista keihäsmiestä toi Korinnan, jättäen
hänet paashin huostaan, joka etuhuoneessa lopetteli kirjettään, miekka
ja pistoolit vieressänsä pöydällä. Sen tehtyään sotamiehet poistuivat,
sillä olihan kartanon portilla vahti.
Uteliaasti katsahti paashi kirjeensä ylitse vankiin, jonka oli käskenyt
istuutumaan, ja kummastui hänen kauneudestaan.
Ollen kooltaan ainoastaan keskinkertaisen-suuri oli hänellä sievät
olkapäät, hieno kaula ja pieni, kaunismuotoinen pää. Jospa vaan silmät
olisivat olleet vähäistä tyynemmät, otsa vapaampi, sieramet ja
suupielet levollisemmat, niin olisi siinä ollut täydellisen runottaren
suloinen pää, vaikka Korinna muuten ei suinkaan ollut runollinen.
Musta tukka ja tummat silmät tekivät miellyttävän muodon hyvin
kalpean-näköiseksi. Epäjärjestykseen joutunut kirjava puku, jonka
värejä ei etelän loistava taivas ollut himmentämässä, näytti pohjolan
valossa liian heleältä ja uskaliaan-tapaiselta. Rinta kohoili ihan
näkyvästi.
Vaitiolo kävi tytöstä tuskalliseksi.
"Missä on kuningas, junkkeri?" kysy hän kimakalla äänellä, joka
mielenkiihtymyksen tähden kuului melkein kiljumiselta.
"Ratsasti vähän tarkastelemaan. Palaa kohta!" vastasi Leubelfing
matalimmalla äänellään.
"Kuningas älköön luulkokaan, että minä luopuisin herttuasta", jatkoi
intohimoinen tyttö hillitsemättömän-kiivaasti. "Minä rakastan häntä
kuollakseni. Ja mihinkä sitte menisin? Isänikö luo? Hän minua julmasti
rääkkäisi. Minä jään tänne. Kuninkaalla ei ole mitään käskyvaltaa
herttuan yli. Minun herttuani on valtakunnan-ruhtinas."
Nähtävästi laverteli tyttö tuskissansa Lauenburgin herttuan omia
sanoja, joka ollen pahatapainen mies kietoi puoleksi ivalla, puoleksi
tosissaan kaikki rikoksensa ruhtinaanviitan suojaan.
"Siitä ei hänelle apua, neiti", vastasi Kustaa Aadolfin paashi. "Mitä
valtakunnan-ruhtinaat ovat! Mutta kuningas on sotaherra ja Lauenburgin
herttuan on totteleminen häntä."
"Herttua on", vastusteli tyttö, "kaikkein ylhäisintä ja jalointa sukua,
mutta kuningas on syntyisin halvoista ruotsalaisista talonpojista."
Hänen ystävänsä Lauenburgin herttua lienee hänelle kertonut tarinan,
joka oli saanut alkunsa Kustaa Vaasan talonpoikaispuvusta.
Leubelfing hypähti ylös pahastuneena, astui kopean-suorana Korinnan
luo, seisattui ihan hänen eteensä ja kysyi ankarasti: "Mitä loruja?"
Korinna oli myöskin peloissaan noussut ylös, mutta hänen näkönsä
muuttui äkisti ja hän kiersi kätensä paashin kaulaan.
"Hyvä herra! Kaunis herra! Auttakaa minua! Teidän pitää auttaa minua!
Minä rakastan Lauenburgia enkä luovu hänestä! En koskaan!"
Niin rukoili ja pyysi hän suudellen, hyväillen ja syleillen paashia,
mutta sitte väistyi hän sanomattoman hämmästyneenä askeleen taapäin ja
mitä kummallisin nauru vääristi hänen suunsa sanomattoman ivalliseksi.
Paashi kalveni ja peljästyi.
"Hyvä sisar", kuiskasi Korinna viekkaasti katsoen, "jospa tahtoisit
vaikutustasi --"
Silloin Leubelfing vasemmalla kädellään kovasti tarttui Korinnan
käsivarteen, painoi hänet polvilleen ja ojensi nopeasti siepatun
pistoolinsa piipun kohti Korinnan pikku pään ohimoa.
"Ammu vaan!" huusi Korinna melkein mielipuolen tavalla, "tulkoon loppu
sekä ilosta että kurjuudesta!" Kumminkin kartteli hän mitä notkeimmilla
ja pelkääväisimmillä pään liikkeillä murha-aseen suuta.
Nyt asetti Leubelfing kylmän pistoolinsuun ihan hänen otsallensa ja
sanoi kalman-kalpeana, vaan tyynenä:
"Kuningas ei sitä lainkaan tiedä, ei kuolemakseni."
Epäileväinen hymy vaan oli vastausta.
"Kuningas ei sitä tiedä", jatkoi paashi, "ja sinä vannot minulle tämän
ristin kautta" -- hän oli temmaissut sen kultavitjoista Korinnan
kaulasta -- "keltä olet saanut tämän? äidiltäsi, niinkö sanot? -- sinä
vannot tämän ristin kautta, ett'et sinäkään sitä tiedä, taikka minä
muuten ammun!"
Mutta paashi antoi aseensa vaipua, sillä hän kuuli ratsujen töminää,
sotilastervehdyksen kolinaa ja kuninkaan raskaita askelia portailla.
Vielä kerran katsahti paashi polviltansa nousevaan Korinnaan;
rukoilevainen oli se katse, niin että siitä voi lukea sanat, joita hän
ei koskaan olisi ääneen lausunut: "Ole armelias! Minä olen sinun
vallassasi! Älä ilmase minua! sillä minä rakastan kuningasta!"
Kuningas astui sisään toisena miehenä kuin pari tuntia sitte
lähtiessään: ankara kuin Israelin tuomari, täynnä pyhää suuttumusta,
liekitsevää vihaa kuin Raamatun sankari, jonka täytyy poistaa taivaan
kostoa vaativa vääryys, ett'ei koko kansa hukkuisi.
Hänen oli täytynyt olla näkemässä inhottavaa tapausta: miten
saksalaiset ylimykset saksalaisen ruhtinaan johdolla ryöstivät
saksalaisten talonpoikain joukkoa, joka pakeni Wallensteinin jaloista
Ruotsin leirin turviin.
Herrat olivat eräässä teltassa juoneet, heitelleet kuutiota ja lyöneet
korttia aamunkoittoon asti. Eräs rehellisyydeltään epäiltävä kumppani,
joka piti pelipankkia, vei kaikki heidän rahansa. Petturi oli
aatelismies, jonka tähden he lyhyen riidan jälkeen päästivät hänet
rauhassa menemään; mutta sen sijaan, suutuksissaan ja unipäissään
palatessaan telttoihinsa, hyökkäsivät he tavaravaunujen kimppuun, jotka
eräällä leirin kadulla rauhassa odottelivat. Lauenburgin herttua, joka
ohi ratsastaessaan oli katsahtanut telttaansa ja nähnyt pesänsä
tyhjäksi sekä heti arvannut epäillä kuningasta, ajaa lennätti heidän
jäljestänsä ja yllytti heidän saaliinhimoisia mieliään tekoon, jonka
tiesi kovasti katkeroittavan Kustaa Aadolfin sydäntä, kun saisi sen
kuulla.
Mutta sattuikin niin, että kuningas omin silmin näki tuon rikoksen.
Keskelle meteliä -- kirstuja ja arkkuja murrettiin auki, ratsuja
pistettiin kuoliaaksi taikka ryöstettiin, turvattomia rääkättiin,
vastustelijoita haavoitettiin -- siihen meteliin ratsasti kuningas,
jonka eteen onnettomat toivat rukouksensa, kirouksensa ja sadatuksensa
ihan kuin Jumalan valtaistuimen eteen.
Kuningas hillitsi mielensä ja suuttumuksensa. Ensin käski hän pitää
huolta pahoin-kohdelluista pakolaisista, sitte määräsi, että koko
aateliston oli tuleminen hänen luoksensa kello yhdeksän. Palatessaan
kotiinsa pysähtyi hän teloittajan teltalle, käski hänen pukeutua
punaiseen vaippaansa ja seurata vähän matkan päässä jäljestä.
Semmoisella mielellä oli Kustaa-kuningas huomatessaan Lauenburgin
herttuan jalkavaimon. Hän tarkasteli tyttöä, jonka raakamainen kauneus
häntä ei miellyttänyt eikä myöskään heleä puku soveltunut hänen
kirkkaille silmilleen.
"Missä ovat vanhempasi?" alotti kuningas, huolimatta tiedustella tytön
omaa nimeä tai elämanvaiheita.
"Isäni on kroatilaisten päällikkö; äiti kuoli aikaisin", vastasi tyttö,
jonka tummat silmät eivät kestäneet kuninkaan kirkasta katsetta.
"Minä lähetän sinut takaisin isällesi", sanoi kuningas.
"Ei", vastasi tyttö, "hän pistäisi minut kuoliaaksi."
Sääliväinen liikutus lievensi kuninkaan ankaruuden. Hän mietti tytölle
helppoa rangaistusta.
"Sinä olet kuljeksinut leirissä miehen puvussa; se ei ole luvallista",
syytti kuningas.
"En koskaan", vastasi Korinna pahastuneena, "semmoista siveettömyyttä
en koskaan ole tehnyt."
"Mutta", jatkoi kuningas, "sinä saatat rikkoutumaan avioliiton ja teet
jalon, nuoren ruhtinattaren onnettomaksi."
Vimmainen luulevaisuus leimahti Korinnan silmissä.
"Kun herttua rakastaa enemmän, rakastaa ainoastaan minua, mitä minä
sille voin? mitä minä tuosta toisesta huolin?" vastasi hän
uhkamielisesti.
Kuningas katsahti häneen kummastuneena, ikäänkuin miettien itsekseen,
olikohan tuo tyttö koskaan käynyt kristillistä lastenkoulua.
"Minä pidän sinusta huolen", sanoi hän sitte. "Nyt käsken vaan: sinä
luovut Lauenburgin herttuasta ainiaaksi. Sinun rakkautesi on kuoleman
synti. Tahdotko totella?"
Korinna kesti ensin väräjävin, sitte vakavin, jäykin silmin kuninkaan
katseen ja pudisti päätään.
Kuningas kääntyi teloittajaan päin, joka seisoi ovella.
"Mitä hänellä on tekemistä minun kanssani?" kysyi tyttö kauhistuen.
"Onko hän pyöveli? Mestaako hän minut?"
"Hän leikkaa sinulta hiukset, sitte vie ensimäinen matkue sinut
Ruotsiin, jossa oleskelet niin kauan parannuslaitoksessa kunnes muutut
evankeliseksi naiseksi."
Tuntemattomien huhujen ja kummallisten aavistusten vaikuttama pelko sai
pienet aivot melkein sekaisin. Keritty pää, mitä voisi olla
häpeällisempää, epäkunniallisempaa! Ruotsiin, tuonneko kylmään ja
talviseen pimeyden ja jään kotimaahan, josta hänelle oli kerrottu
tarina, että siellä oli matojen ja kummitusten valtakunnan ovi.
Parannuslaitokseenko? mitä julmia kidutuksia se tuntematon sana
sisälsikään! Muuttuisiko evankeliseksi vaimoksi? No, mitä se muuta
voisi olla kuin: kerettiläiseksi? Ja pitikö hänen siis kaiken muun
onnettomuuden lisäksi menettää vielä määrätty taivaallinen osansa?
Hänenkö, joka ei yhtään paastoa rikkonut eikä jättänyt mitään
hurskauden harjoitusta käyttämättä? -- Hän tarttui ristiinsä, joka
riippui katkenneissa vitjoissa, ja suuteli sitä innokkaasti.
Sitte katseli hän sekavin silmin ympärillensä. Hän huomasi paashin, ja
kostonhimo leimahti hänen muodossaan. Hän avasi jo suunsa syyttääkseen
kuningasta aviorikoksesta, niinkuin kuningas oli häntä syyttänyt.
Kuningas seisoi rauhallisena sivulla. Hän oli ottanut paashin kirjeen
ja luki sitä silmillään hyvin likeltä. Hänen tarkkaavainen muotonsa,
jonka oikeuden, ja lempeyden-sekaisessa katseessa oli jotakin
majesteetillista ja jumalallista, hämmästytti Korinnaa; hän pelkäsi.
sitä kuin jotakin vierasta ja salaperäistä. Raakoihin tapoihin tottunut
tyttö, joka oikein osasi arvostella kaikkia miesten kasvoja, joita mikä
hyvänsä tavallinen intohimo värähytteli, eikä vähääkään arkaillut, hän
ei päässyt selville tästä ylevän-jalosta ihmismuodosta.
Hän ei voinut kauemmin katsella kuningasta. "Kumminkin on", ajatteli
hän, "tuo lumikuningas jäätynyt mies, joka ei voi huomata naisen
läsnäoloa eikä rakkautta, joka salaa hiiviskelee hänen ympärillänsä.
Minä saattaisin vaan turmella nuoren veren! Mutta mitä siitä olisi
apua? Ja sitä paitsi -- paashi rakastaa häntä!"
Nyt astui teloittaja askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä tyttöä kohti.
Korinna huomasi jo olevansa hukassa. Nuolen nopeasti pujahti hän
paashin viereen ja kuiskasi hänelle korvaan:
"Lueta minulle kymmenen messua, hyvä sisar! kalleita messuja! Sinä olet
minulle velkaa paksun kirkkokynttilän! Näetkös, toinen saa nauttia
onnea, toinen --"
Ja samassa tempasi hän taskustaan puukon, viskasi tupen syrjään ja
leikkasi taitavalla sivalluksella kaulasuonensa kuin pään kyyhkyseltä.
Semmoisen taidon lienee hän oppinut leirikyökissä.
Teloittaja riisui heti punaisen viittansa, levitti sen vainaja-raukan
päälle, kääri hänet siihen ja kantoi kuin nukkuvan lapsen molemmilla
käsivarsillaan ulos sivuovesta.
* * * * *
Viereisestä huoneesta alkoi nyt kuulua kaikenlaista vilkasta ja
tavattoman kovaäänistä keskustelua. Juuri kellon lyödessä yhdeksän
astui kuningas, jolle Leubelfing avasi molemmat ovipuolikkaat,
kokoutuneiden saksalaisten ruhtinasten ja herrojen keskelle.
He olivat huoneen pienuuden tähden tiheässä piirissä, noin viisi- tai
kuusikymmentä luvultaan. Herrat eivät juuri näyttäneet kunnioitusta
ansaitsevilta, moni oli päinvastoin muodoltaan niin välinpitämätön,
kuin tuntisi hän yhtä vähän häpeän kuin pelonkin väriä. Siinä oli
viekkaita päitä uhkarohkeiden, kunnianhimoisia typeräin ja hurskaita
hävyttömäin vieressä: enimmäkseen semmoisia, jotka sotaväkeen lisäsivät
omat miehensä ja jotka sentähden olivat väen luvussa otettavat huomioon
yhdessä niiden kanssa.
Kuninkaan vasemmalla puolella oli ryhdiltään siveä päällikkö Erlach,
jolla oikeastaan ei täällä ollut mitään tekemistä. Hän oli tullut
Kustaa Aadolfin palvelukseen, kun piti häntä aikansa jumalisimpana
sankarina, ja oli monesti tunnustanut kuninkaalle, miten häntä
surettivat synnit, joita hänen täällä ulkona valtakunnassa täytyi
nähdä: kiittämättömyys, teeskenteleminen, toiselle kuopan kaivaminen,
vehkeily, juonien kutominen, salaliittoisuus, pahanteon eri osain
jakeleminen mies miestä myöten, konnuuksien peitteleminen, lahjominen,
maiden myönti, kavallus -- kaikki pelkkiä semmoisia paheita, jotka
olivat tuntemattomat ja mahdottomat hänen kotiseuduillaan Sveitsin
vuorilla. Hän olikin tullut vaan kertomaan rakkaalle ystävälleen,
Ranskan lähettiläälle, joka tunsi mieltyneensä hänen yksinkertaisiin
tapoihinsa ja siveyteensä, jotakin uutta, lähettiläs kun näet,
maanmiestensä yleiseen tapaan, oli hyvin halukas kaikkiin uutisiin;
taikka oli hän tullut vaan mielensä ylennykseksi näkemään, miten hyve
oli voittava pahuuden. Hän räpytteli levollisesti silmiään ja
pyöritteli ristissä olevien käsiensä peukaloita.
Tämän hyve-kuvan vastassa, kuninkaan oikealla puolella, seisoi hävytön
synninkuva: Lauenburgin herttua kalleimmassa puvussaan, paras
pitsikaulus kaulassa, suu pirullisessa hymyssä, silmät pyörivinä ja
jalat levottomasti elävinä. Hän oli tavannut teloittajan rengin, jolle
teloittaja oli jättänyt viittansa. Sen alta oli hän huomannut ihmisen
kasvot, oli siis astunut luo ja katsahtanut peitteen alle.
Kustaa katseli kokousta moittivilla silmäyksillä. Silloin pääsi myrsky
valloilleen. Kummallista -- kuningas, suuttuneena siitä, ett'ei noiden
kopeain muotojen, ylpeäin ryhtien ja loistavain sotapukujen takana
ollenkaan ollut niiden mukaista sydämmenjaloutta, käytti kopeutta
masentaessaan ja rikosta rangaistessaan tahallaan karkeata, melkeinpä
moukkamaista puhetapaa, joka ei muuten ollut hänen omaistansa.
"Rosvoja ja varkaita olette te ensimäisestä niin viimeiseen asti!
Hävetkää toki! Te varastatte ja ryöväätte omia kansalaisianne ja
uskonveljiänne! Hyi! Minua inhottaa! Sydäntäni oikein pakottaa! Teitä
vapauttaakseni olen minä tyhjentänyt rahastoni -- neljäkymmentä
tynnyriä kultaa -- enkä ole teiltä ottanut edes senkään vertaa, että
olisin siitä itselleni saanut ratsuhousut! Niin, ennen toden totta
olisin ratsastanut paljain säärin kuin vaatettanut itseäni saksalaisten
omaisuudella! Teille olen lahjoittanut kaikki, mitä käsiini on
joutunut, enkä ole itseäni varten pitänyt sikoläättiäkään!"
Niin kovin ja suorin sanoin nuhteli kuningas noita ylimyksiä.
Sitte kääntäen puheensa toiselle uralle kiitti hän heidän
urhoollisuuttaan, heidän moitteetonta ryhtiään taistelukentällä ja
sanoi moneen kertaan: "Urholliset te kyllä olette, niin, sen minä
tunnustan! Teidän ratsastuksessanne ja taistelemisessanne ei ole
moittimista!" mutta nyt leimahti toinen vielä kiivaampi puuska:
"Kapinoitteko minua vastaan?" kysyi hän uhkaavaisesti; "olkoon
menneeksi, kyllä minä suomalaisteni ja ruotsalaisteni kanssa taistelen
teitäkin vastaan, niin että räpäleiksi jäätte kaikki tyyni!"
Sitte lopetti hän puheensa kristillisellä kehoituksella ja rukouksella,
että saatu oppi juurtuisi sydämmiin. Herra Erlach kuivasi kädellään
kyyneleen. Muiden herrojen muoto osoitti, ett'ei tuo kaikki heihin
kuulunut, mutta ryhti oli heillä selvästi jo muuttunut sävyisämmäksi.
Muutamat näyttivät liikutetuiltakin. Saksalainen luonne sietää paremmin
karkeata, suoravaista haukkumista kuin laimeaa saarnaa tai hienoa,
pistävää pilkkaa.
Niinpä olisi nyt kaikki ollut hyvin ja järjestyksessä. Mutta
Lauenburgin herttua peittelemättömässä hävyttömyydessään lausui
puoleksi kuninkaalle, puoleksi säätyveljilleen kopeat sanat:
"Mitä tarvitsee majestetin suuttua mitättömästä? Mitä me herrat olemme
rikkoneet? Keventäneet vaan omien alamaistemme kuormat!"
Kustaa kalveni. Hän viittasi teloittajalle, joka oven toisella puolen
nojasi seinää vasten.
"Laske kätesi tämän herran olkapäälle", käski hän.
Teloittaja astui esiin, mutta ei uskaltanut täyttää käskyä; sillä
herttua oli sivaltanut miekkansa tupesta ja pelottavaa murinaa kuului
joka taholta.
Kustaa tempasi miekan herttuan kädestä, painoi sen kärjen maahan ja
ponnahutti terän kappaleiksi. Sitte tarttui hän teloittajan leveään ja
karvaiseen käteen sekä painoi sen itse ikäänkuin halvautuneen herttuan
olkapäälle ja piti sitä siinä hetkisen.
"Sinä olet valtakunnan-ruhtinas, konna, sentähden ei minun sovi tarttua
kaulukseesi, mutta pyövelin käsi olkoon sinun kurittajasi!"
Hän kääntyi ja meni omaan huoneesensa. Teloittaja seurasi häntä jykevin
askelin.
Paashi Leubelfingin olivat tiheässä seisovat herrat työntäneet erääsen
ikkunankomeroon, jonka edessä riippuivat paksut villaverhot suurine
tupsuineen. Koko tapaus oli häntä huvittanut nauruun asti. Korinnan
verisen kuoleman jälkeen, joka häntä oli samalla peljästyttänyt ja
rauhoittanut, olivat hänestä nuo sankarin masentamat ruhtinaat kuin
huvinäytelmän henkilöt. Hän oli kuin poika, joka, tuntien olevansa
isänsä suojassa ja ihmetellen hänen arvoansa ja valtaansa, mielihyvin
ja nauruaan pidätellen kuuntelee, miten isä toruu velvollisuutensa
laiminlyönyttä renkiään. Mutta ensi sanasta, jonka Lauenburgin herttua
lausui, säikähti paashi, sillä niin kummallisen yhtäläiseltä kaikin
puolin kaikui tuon miehen ääni kuin hänen omansa. Ja se peljästys
muuttui melkein kauhuksi, kun herttua, kuninkaan pois mentyä, purskahti
teeskenneltyyn nauruun ja kimakalla äänellä puhui:
"Haukkuipa hän ihan kuin tallirenki, tuo ruotsalainen talonpoika! Mutta
kylläpä, piru vie, häntä tänään suututimmekin! Pereat Gustavus, Kustaa
kuolkoon! Eläköön saksalainen vapaus! -- Jatkammeko vähän peliä, herra
veli, minun teltassani? Minä toimitan astian Wyrzburgin viiniä!" ja
samassa laski hän kätensä vieressään olevan ruhtinaan käsivarrelle.
Mutta se herra veti kohteliaasti pois kätensä ja vastasi kumartaen:
"Ikävätä teidän arvoisuutenne. Jo olen lupautunut toisaalle!"
Kääntyen erään toisen puoleen pyysi herttua häntä vielä
leikillisemmillä ja innokkaammilla sanoilla: "Sinä et suinkaan voi
hyljätä kutsuani, kumppani! Vielähän olet velkaa yhden pelin, kun
viimeksi voitit!"
Kreivi, pikainen herra, käänsi mitään virkkamatta hänelle selkänsä.
Joka kerran, kun herttua koetti uudistaa pyyntöänsä, hyljättiin se yhä
lyhemmin ja jyrkemmin. Hänen edessänsä, kääntyipä hän mihin päin
hyvänsä, syntyi tyhjää tilaa; kaikki poistuivat hänen tieltänsä.
Vihdoin jäi hän yksin keskelle huonetta, josta kaikki olivat
poistuneet. Hänelle selvisi tieto, että vertaisensa häntä vast'edes
tarkasti karttaisivat. Hänen muotonsa vääristyi ihan rumaksi.
Raivoisasti puristi hän kätensä nyrkiksi ja uhkasi kohtaloa tai
kuningasta. Mitä hän murisi, ei paashi ymmärtänyt, mutta ylhäisen pään
kasvot olivat niin pahaa uhkaavan näköiset, että kuuntelija oli vähällä
pyörtyä.