Ruotsalaisten sotarinnan takana olevan kylän Meuchenin pappilassa
istui puolen yön seuduissa leskimies, maisteri Todaenus suuren
Raamattunsa takana, lukien Davidin katumuspsalmeja emännöitsijälleen,
helläluontoiselle Ida-rouvalle, joka samoin oli leski. Maisteri --
asekykyinen mies, huulessa kankeat, harmaat viikset, nuoruudessaan
ennen muinoin ollut sotaväessä -- rukoili sitte hartaasti Ida-rouvan
kanssa, että protestanttinen sankari säilyisi elossa, hän, joka silloin
juuri vähän matkan päässä oli taistellut -- voittaenko vai tappiolle
jääden, tietämätöntä.
Silloin kolkutettiin kovasti ovea ja Ida-rouva heti arvasi, että joku
kuolevainen oli apua etsimässä.
Niin olikin. Kun pappi avasi oven, hoiperteli hänelle vastaan nuori
mies kalpeana kuin kuolema, silmät kuin kuumetautisella ihan
seljällään, pää paljasna ja otsassa suuri haava ammottavana.
Hänen takanansa nosti toinen hevosen seljästä kuollutta, raskasta
ruumista. Sen tunsi pappi heti, vaikka se olikin rumentunut haavoista,
Ruotsin kuninkaaksi, jonka hän oli kerran nähnyt, hänen riemusaatossa
kulkiessaan Leipzigiin, ja jonka hyvin onnistunut puupiirroskuva
riippui hänen oman kammarinsa seinällä. Syvästi liikutettuna peitti hän
kasvonsa ja itki.
Kuumeisen-kiireesti ja hätäisesti puhuen pyysi haavoitettu nuorukainen,
että hänen kuninkaansa vietäisiin ihan likellä olevaan kirkkoon. Mutta
ensin tahtoi hän haaleata vettä ja pesusientä, puhdistaakseen
haavallisen pään verestä. Sitte laski hän kumppaninsa avulla vainajan,
joka oli hänen käsivarsilleen liian raskas, huononpuoliselle
vuoteelle, vaipui polvilleen sen viereen ja katseli hellästi ruumiin
vahankarvaista muotoa. Mutta yrittäessään sitä pesemään pyörtyi hän
itsekin ja painui eteenpäin ruumiin päälle.
Kumppani nosti hänet ylös, tarkasteli häntä likemmin ja huomasi, paitsi
otsahaavaa, vielä suuren haavan rinnassakin. Nutussa oli juuri sydämmen
kohdalla vanha paikattu reikä, mutta sen vierestä uudesta reiästä
tiukkui vertä. Hän avasi varovasti kumppaninsa vaatteet eikä ollut
uskoa silmiänsä. "No, lempo vieköön!" virkkoi hän, ja Ida-rouva, joka
piti vesivatia, punastui ihan korviinsa asti.
Samana silmänräpäyksenä kiskaistiin ovi ulkoapäin auki ja eversti Ake
Tott astui sisään. Hänet oli muona-asioille lähetetty taapäin; sieltä
selvittyään oli hän kiiruhtanut taistelukenttää kohti, ja niin oli hän,
kylän kadulla kapakan edessä juodessaan viinaryyppyä, kuullut sanoman,
miten eräs satulassaan horjuva ratsumies oli edessänsä hevosen seljässä
kuljettanut ruumista.
"Onko totta, onko mahdollista?" kysäsi hän ja riensi suorastaan
kuninkaan luo, tarttui ruumiin käteen ja kostutti sitä kyynelillään.
Hetkisen kuluttua katsahtaen ympärilleen huomasi hän nuorukaisen, joka
tunnotonna makasi nojatuolissa. "Lempo periköön!" tiuskasi hän
vihaisesti, "onhan tuo Gustel kumminkin jälleen karannut kuninkaan
seuraan!"
"Minä tapasin nuoren herran, kumppanini", virkkoi kornetti varovaisesti
"kuollutta kuningasta edessään hevosen seljässä pitäen ajaa
lennättämässä pitkin kenttää. Hän uhrasi henkensä majesteetin edestä!"
"Ei, mutta minun edestäni!" vastusti pitkä mies, jonka muoto oli kuin
vanhan naisen -- Kauppias Laubfinger. Hän oli uskaltanut tulla
tappelumelskeen likitienoille vangitsemaan erästä hidasta velkamiestä,
mutta oli joutunut muonavaunuista täydellä kylän kadulla ahdinkoon ja
lähtenyt everstin jäljestä saamaan häneltä suojeluskirjaa.
Mieli täynnä kiitollisuutta ja helpotuksen tunnetta kertoi hän
läsnäoleville laveasti sukunsa historian. "Gustel, Gustel!" sanoi hän
itkien, "tunnetko vielä omaa serkkuasi? Mitenkä saan minä palkituksi,
mitä olet minulle tehnyt?"
"Siten, että pidätte kiinni suunne!" vastasi eversti ankarasti.
Pappi rupesi sovittajaksi ja puhui levollisesti, vaan vakavasti: "Hyvät
vieraat, tunnettehan tämän maailman. Se on täynnä panettelua."
Ida-rouva itkeä tihutti. "Ja varsinkin silloin, kun puhdas ja jalo
ihminen ajaa suurta ja puhdasta asiaa. Jos pieninkään epäily
himmentäisi tämän muistoa" -- hän osoitti levollisesti kuolon unta
nukkuvaa kuningasta -- "mimmoisen tarinan paavilainen panettelu kutoisi
tästä hyttys-raukasta", -- sanoi hän, tunnottomaan paashiin päin
viitaten -- "joka on polttanut siipensä maineen auringossa. Yhtä varma
kuin omasta olemisestani olen siitäkin, ettei kuningas-vainaja tiennyt
mitään tästä tyttösestä."
"Toden totta, hyvä pappi", vannoi eversti, "varma siitä minäkin olen
kuin hengestäni, enkä ainoastaan luulon, vaan totisen tiedon tähden."
"Totta se on", vakuutti Laubfingerkin, "sillä muuten olisi kuningas
hänet lähettänyt kotiin ja vaatinut minua tulemaan sijaan."
"Toden totta!" vakuutti kornetti, ja Ida-rouva itki.
"Minä olen sanan palvelija, te olette jo harmaapäinen, herra eversti,
te, kornetti, olette aatelismies, teille, herra Laubfinger, on se
omaksi eduksi ja hyödyksi, ja Ida-rouvan puolesta takaan minä: me
olemme vaiti."
Silloin aukesivat paashin kuolevaiset silmät. Ne katselivat ensin
tuskallisesti ympäri huonetta, mutta pysähtyivät Ake Tottiin.
"Risti-isä!" lausui hän, "minä en ole totellut sinua, minä en voinut --
minä olen suuri syntinen, tyttö-parka."
"Poika-parka", ojensi pappi ankarasti. "Te hourailette! Te olette
paashi August Leubelfing, Nyrnbergin patriisin ja kauppiaan Arbogast
Leubelfingin oma poika, syntynyt sinä ja sinä päivänä, kuollut
seitsemäntenä päivänä marraskuuta vuonna tuhat kuusisataa
kaksineljättäkymmentä, haavoista, jotka edellisenä päivänä
saitte Lytsenin taistelussa pugnans cum rege Gustavo Adolpho."
[Taistellessanne kuningas Kustaa Aadolfin kanssa.]
"Fortiter pugnans!" [Urhollisesti taistellen!] täydensi kornetti.
"Entä minä?" kysyi serkku hämillään. "Enkö minä saakaan takaisin
nimeäni?"
"Te pysytte Laubfingerina", tuomitsi pappi. "Te olette pelastaneet
paraimman omaisuutenne, rakkaan henkenne, ja saatte tyytyä siihen!"
Sitte kääntyi hän jälleen kuolevaiseen päin: "Niin kirjoitan minä
hautakiveenne. Mutta nyt sopikaa asianne Jumalan kanssa! Teidän
hetkenne on tullut."
Hän lausui nuo sanat hitaan ankarasti, sillä hän ei jaksanut voittaa
vastenmielisyyttään haaveksivaista lasta kohtaan, joka oli saattanut
vaaraan hänen sankarinsa puhtaan maineen, ei sittekään, vaikka tyttö
oli jo kuolemaisillaan.
"Minä en voi vielä kuolla, vielä on minulla paljo sanottavaa!" sanoi
paashi köristen. "Kuningas ... savupilvessä... Lauenburgin herttuan
kuula..." Kuolema sulki hänen suunsa, mutta se ei voinut estää häntä
vielä viimeisellä ponnistuksella kääntämästä sammuvaa katsettaan
kuninkaan kasvoja kohti.
Kukin läsnäolijoista täydensi lauseen omalla tavallaan. Mutta älykäs
pappi, jonka isänmaallisuutta se ajatus loukkasi, että saksalainen
ruhtinas olisi Saksanmaan ja protestanttisuuden -- jotka hänestä olivat
sama asia -- pelastajan salaa murhannut, hän pyysi hartaasti kaikkia
läsnäolevia hautaamaan paashin kanssa myöskin nuo kuoleman katkaseman
puheen vähäiset jäännökset.
Kirkko suljettiin sisään tunkeutuvalta ihmisjoukolta; sillä nopeasti
oli sanoma levinnyt, että siellä makasi kuningas kuolleena. Ruumiit
pestiin ja asetettiin kuoriin. Sillä välin oli päivä valjennut. Kun
kirkon ovet vihdoin aukesivat malttamattomille, vaan kumminkin
kunnioittavaisen-näköisinä odotteleville, olivat molemmat alttarin
edessä paareilla, kuningas korkeammalla, paashi alempana päinvastaiseen
suuntaan, niin että hänen päänsä oli sillä puolella, jossa kukuninkaan
jalat. Aamuauringon säde -- eilistä sumua oli seurannut kirkas päivä --
pilkisti sisään kirkon matalasta ikkunasta, valasi sankarikuninkaan
kasvot ja lähetti pienoisen väreen myöskin paashi Leubelfingin
kähärätukalle.