II.

"Kuulehan, paashi Leubelfing! Minulla on vähä neuvoja sinulle. Jos sinä

sukkeloilla sormillasi pahimmassa pulassa voisit kuninkaalle,

herralleni ommella kiinni jonkun ratkeaman taikka napin, et sillä

vähintäkään vahingoittaisi paashiarvoasi. Etköhän koskaan ole

Nyrnbergissä katsonut äitisi tai sisaresi olkapään yli heidän työhönsä?

Se onkin hyvin helppo konsti, jokainen ruotsalainen sotamies voisi sen

sinulle opettaa. Sinä rypistelet kulmiasi, nyt et ole hyvä! Ole

kohtelias ja nöyrä! Kas, tässä oma rasiani! Minä lahjoitan sen

sinulle!"

Ja Ruotsin kuningatar, syntyisin Brandenburgin prinsessa, ojensi paashi

Leubelfingille englantilaisen ompelurasian, jossa oli lankaa, neuloja,

sormustin ja sakset. Luulevaisessa hellyydessään matkustaen kaikkialle

kuninkaan jäljestä oli hän nyt äkkiä saapunut tervehtimään herraansa

hänen onnettomaan leiriinsä Nyrnbergiin, jossa kuningas asui eräässä

sodan puoleksi hävittämässä linnoitetussa ylimyskartanossa.

Vastahakoisen paashin käsiin avasi hän rasian, otti siitä hopeaisen

sormustimen ja pisti sen paashille sormeen, sanoen hyvin

ystävällisesti:

"Minä jätän sinun huoleksesi katsoa että minun herrani ja kuninkaani

aina käy siististi ja täydellisesti puettuna."

"Viisi minä huolin ompeluksista ja napeista, majesteetti",

vastasi Leubelfing tyytymättömästi, vaan punastuen sekä niin

kujeellisen-näköisenä ja niin miellyttävän-sydämmellisellä äänellä,

ett'ei kuningatar siitä suinkaan pahastunut, vaan päinvastoin

vertaisesti nauraen nipisti paashia poskesta. Leubelfingistä kuului tuo

nauru teeskennellyltä ja typerältä; hän alkoi tuntea kuningatarta

kohtaan vastenmielisyyttä, jota hyvänluontainen rouva ei osannut

aavistaakaan.

Nyt kuningaskin, joka huoneen ovella oli kuullut koko tapauksen, alkoi

oikein sydämmestään nauraa, nähdessään paashin vasemmalla kupeella

riippuvan miekan ja oikeassa kädessä sormustimen.

"Mutta, Gust", sanoi hän sitte, "sinähän kiroilet kuin paavilainen tai

pakana! Minä saan sinusta paljon kasvattamistyötä."

Todellakaan ei Kustaa Aadolf pitänyt kruunun kantamista minään ilona

tai onnena. Kuinka olisi hän, joka -- kumminkaan laiminlyömättä

sotakuria kohteli inhimillisen-hyväntahtoisesti jokaista käskyläistään,

yksin halvimpaakin, voinut toisin kohdella hyväntapaista sekä

muodoltaan ja käytökseltään miellyttävää nuorukaista, joka aina eli

hänen silmäinsä edessä, saamatta poistua hetkeksikään hänen sivultansa.

Ei hän myöskään unhottanut, että juuri tämä nuori nyrnbergiläinen oli

noissa suurissa pidoissa huudollaan tervehtinyt häntä "Saksan

kuninkaaksi", ja hän kuvitteli mielessään, että voisihan se huuto olla

jonkinlainen ennustus, jos hänen sankarillinen retkensä päättyisi

mainehikkaasti.

Hellää ja hurjaa, autuaallista ja tuskallista satuelämää oli paashi nyt

jo sankarinsa seurassa kokenut, mitään epäilemättömän kuninkaan

ollenkaan aavistamatta tuota ikäänkuin varkain omistettua

onnea. Huumaavat olivat nuo hetket, jotka nyt alkoivat juuri

kahdeksannentoista alaikäisyysvuoden täytyttyä ja lopettivat sen ajan,

kuin aurinko hämärän! Vuorottain ja sekaisin suloisia ja ylpeitä

tunteita, tuskallista pelkoa, salattua autuutta, valtimoiden

sykkimistä, kiireempää hengitystä niin paljo, kuin nuoreen sydämmeen

vaan mahtui ja kevyt mieli voi nauttia kuolettavan kuulan aattona

taikka häpeällisen ilmitulon pelossa!

Sinä iltana, jolloin kornetti esitti nyrnbergiläisen junkkerin August

Leubelfingin kuninkaalle, oli Kustaa Aadolfilla ollut niin paljo

tekemistä, että hän tuskin oli ehtinyt katsomaankaan uutta paashiansa.

Ja sitte tavattiin paashi pahasta valeesta, muka pelkurimaisuudesta.

Kuningas oli juuri nousemaisillaan ratsunsa selkään, lähteäkseen

valmistamaan toista turhaa hyökkäystä Wallensteinin voittamatonta

asemaa vastaan. Hän käski paashin tulla mukaan ja paashi hypähtikin

arvelematta raution selkään, joka hänen eteensä talutettiin, sillä

olihan hän nuoruudestaan asti perehtynyt satulaan ja sitä paitsi oli

hänellä solakka, ritarillinen vartalo perintönä isältään, joka ennen

muinoin oli ollut hurjin ratsastaja koko Ruotsin sotajoukossa. Kun

kuningas, hetkisen kuluttua taaksensa katsahtaen, näki paashinsa

lumivalkeaksi kalvenevan, niin eivät sitä vaikuttaneet raution

tepastukset eikä satulaan tottumattomuus, vaan hän sattui näkemään,

miten erästä kiinni saatua porttoa, selkä paljaana, piiskaten ajettiin

pois ruotsalaisten leiristä, ja häntä tuo alaston näytelmä inhotti.

Joka päivä -- sillä kuningas tavattomalla itsepäisyydellä lakkaamatta

uudisteli kerran takaisin syöstyä rynnäkköä -- ratsasti paashi

vähääkään pelkäämättä hänen sivullansa. Joka hetkihän voi sattua, että

paashin olisi korjattava kuolettavasti haavoitettu herransa taikka hän

itse samassa tilassa huoahtaisi viimeisen hengähdyksensä Kustaan

sylissä. Kun he, milloinkaan sen etemmä pääsemättä, ratsastivat

takaisin, kuningas kasvoiltaan synkkänä, niin koki kuningas salailla

suruansa, nuhdellen uutta kumppaniaan, että hänen jalkansa oli häipynyt

jalustimesta tai että hän oli tarttunut kiinni hevosen harjaan. Taikka

välistä päinvastoin moitti häntä uhkarohkeudesta, sanoen häntä

casse-cou'ksi (huimapääksi), joka leirikielessä oli hyvin tavallinen

nimitys.

Muuten hän ei kyllästynyt paashinsa opettamiseen, vaan jakeli hänelle

hyviä, isällisiä neuvoja ja sopivassa tilassa aina vähän

kristillisyyttäkin.

Kuninkaalla oli kiitettävä ja terveellinen tapa viettää päätetyn

päivätyön jälkeen ennen levolle rupeamista joku puolituntinen

puhelemisella ja kaikenlaisilla joutavuuksilla, siten peittäen tahtonsa

totutetulla lujuudella kaikki huolet unhotuksiin, ottaakseen ne päivän

koittaessa jälleen paikoillensa. Sitä tapaa noudatti hän nytkin sitä

tarkennin, kun turhat rynnäköt ja ihmishenkien menettäminen hämmensivät

hänen sotasuunnitelmansa, loukkasivat hänen ylpeyttään ja toimittivat

miettimistä hänen kristilliselle omalletunnolleen.

Noina myöhäisinä joutohetkinä istui hän mukavasti nojautuneena

tuolissaan ja paashi Leubelfing jakkaralla vieressä. He leikkivät

lautapeliä tai shakkia, ja lautapelissä paashi kyllä välistä voitti

kuninkaansa. Taikka kertoeli kuningas, milloin oli erittäin

ilomielellä, viattomia juttuja, joita hänen muistissaan olikin

yllin-kyllin; esimerkiksi komeasta saarnasta, jonka hän hääretkellään

oli kuullut Berlinin hovin kirkossa. Siinä oli kuvailtu elämää

näyttämöksi, jossa muka ihmiset olivat näyttelijöinä, enkelit

katselijoina ja esiripun-laskeva kuolema järjestelijänä. Taikka jutteli

uskomattoman tapauksen, miten hänelle, kuninkaalle, hänen lapsensa

syntymisen jälkeen, ensin oli ilmoitettu se pojaksi ja miten hän

itsekin oli jonkun aikaa samaa uskonut; taikka juhlista ja puvuista,

eli, omituista kyllä, enimmäkseen semmoisista asioista, jotka yhtä

paljon ja enemmänkin voivat huvittaa tyttöä kuin poikaa, ikäänkuin

olisi petetty kuningas tietämättänsä tuntenut vaikutusta petoksesta,

jonka paashi oli hänelle tehnyt, ja olisi samoin tietämättään nauttinut

hyvänluontoisen nuorukaisen muotoisena kuuntelevan naisen salaista

viehätystä.

Siitäpä joutui aina paashikin äkisti pelkoihinsa. Hän syvensi

altti-äänensä ja teki joitakuita miehenkaltaisia liikkeitä. Mutta jokin

selvä sana tai helposti ymmärrettävä liike kuninkaan puolelta sai

pelkääväisen jälleen rauhoittumaan ja uskomaan, että Kustaa olikin

saman erhetyksen vallassa kuin oman Kristiinansa synnyttyä. Niin pääsi

paashi entiselleen huiman-vallattomaksi ja näytti jotakin niin

uhkarohkeata kujetta, että sai moitteita ja kuritusta, kuten eräänkin

kerran, kun hän, kuninkaan ylistellessä aviotansa ja kuningatartaan,

rohkeasti kysäsi, minkänäköinen sitte kreivinna Ebba Brahe oikeastaan

oli. Ebba oli ollut Kustaan nuoruuden lemmitty, vaan mennyt sitte,

kun ei urhollisinta sankaria saanut, vaimoksi De la Gardielle,

urhollisimmalle jälkeen paraalle urholle; hänellä oli musta tukka,

mustat silmät ja teräväpiirteinen muoto. Mutta sitä ei utelias paashi

kuullut, sillä noiden tietojen sijasta sai hän kuninkaan kämmenestä

jotenkin kovan iskun vasten suutansa, jonka pielistä Kustaa oli

näkevinään vallatonta naurua.

Eräänä päivänä tahtoi kuningas lahjoittaa Kristiinalleen ensimäisen

sinettisormuksen. Sen jalokiveen olisi tavan mukaan ollut piirrettävä

mielisana, kuten sitä sanottiin, joka -- erotuksena peritystä

vaakunalauseesta -- olisi osoittanut jotakin sinetin omistajan

personallista ominaisuutta, hänen päänsä keksintöä tai sydämmensä

toivetta, oikein lyhyesti, niinkuin esim. nuoren Kaarle V:nen

vallanhimoinen nondum (ei vielä, nim. kylliksi). Kustaa olisi kyllä

keksinyt lapselleen tuommoisen mielisanan, mutta tavan vaatimuksesta

tuli sen olla latinaa, Italiaa tai Ranskan kieltä.

Niinpä hän, syvälle kumartuneena nelitaitteisen nidoksen yli, jossa oli

tuhansittain kaikkien kuuluisain ja sukkelapuheisten henkilöiden

tunnussanoja, etsi kirkkailla, vaan lyhytnäköisillä silmillään

semmoista, joka hänen mielestään olisi hyvin soveltunut lahjaksi vasta

seitsenvuotiaalle, mutta ikäisekseen hyvin edistyneelle Kristiinalle.

Hän laski leikkiä noista lakonisista sanoista, jotka keksijäinsä --

enimmäkseen historiallisten henkilöiden -- olemusta monesti ihan

oikein, jopa sattuvastikin kuvasivat, vaan monesti ihmisten

itsekkäisyyden ja kerskailemisen tähden, olivat täydellistä ivaa.

Silloin hieno sormi mustine varjoineen näytti valkoisella lehdellä

erästä mielilausetta, jonka tekijä oli tuntematon. Näyttäjä oli

kuninkaan olkapään yli tirkistävä paashi, mutta lauselma kuului: Courte

et bonne (lyhyt ja hyvä)! Se on: jos minun on valittava elämäni, niin

olkoon se lyhyt ja nautintorikas!

Kuningas luki sen, mietti vähäsen, pudisti tyytymättömästi päätään ja

tarttui olkansa ylitse paashinsa kaunismuotoiseen korvalehteen. Sitte

painoi hän Leubelfingin takaisin jakkaralleen, pitääksensä hänelle

pienen saarnan.

"Gust Leubelfing", alkoi hän opettavaisen-miellyttävästi, pää taapäin

aluseensa painuneena, niin että täyteläinen leuka kullankarvaisine

partoineen oli vähää ulompana ja silmät puoliummessa säteillen

katselivat kuuntelevan paashin ylöspäin kohonnutta muotoa. "Gust

Leubelfing, poikani! Luullakseni on tuon lauselman keksinyt joku

maailman lapsi, joku 'epikurolainen', joiksi Luterus semmoisia sanoo.

Meidän elämämme on Jumalan oma. Niinpä ei meidän sovi toivoa sitä

lyhyeksi eikä pitkäksi, vaan ottaa vastaan semmoisena, kuin se meille

annetaan. Ja hyväkö? Niin hyvä kyllä, se on: suoranainen ja oikea.

Mutta ei iloa ja pauhua, niinkuin tuo ranskalainen lauselma epäilemättä

tarkoittaa. Vai kuinka _sinä_ olet sen käsittänyt, rakas poikani?"

Leubelfing vastasi ensin kainosti ja arasti, vaan joka sanaa

lausuessaan muuttuen iloisemmaksi ja päättäväisemmäksi.

"Niin, armollinen herra: minä toivoisin elämäni kaikki ilot _yhdeksi_

liekkikimpuksi ja _yhden_ tunnin ajaksi, niin että himmeän koiton

sijasta syntyisi lyhyt, mutta kirkkaasti-loistava onnen valo, joka

sitte voisi sammua kuin välähtävä salama."

Hän vaikeni. Semmoiset mietteet, tuo "välähtävä salama", eivät

näyttäneet miellyttävän kuningasta, vaikka se kuvaus kyllä oli

silloisen vuosisadan mielilause. Hän rypisteli pilkallisesti sieviä

huuliansa. Mutta vielä lausumattoman moitesanan pidätti paashi

pääsemästä ääneen jatkamalla innokkaasti puhettaan:

"Näin minä juuri tahtoisin! Courte et bonne!" Sitte hän ikäänkuin

äkisti heräsi ja virkkoi nöyrästi: "Rakas herra! Mahdollista kyllä,

että minä käsitän lauseen väärin. Sen voi ehkä selittää monella lailla,

niinkuin useammat muutkin tuossa kirjassa. Mutta yhden asian minä

tiedän ja se on pelkkää totta: Jos sinut, rakas herra, se kuula, joka

sinua tänäpänä hipasi" -- paashi ei sanonut ajatustaan päähän asti --

"Courte et bonne! olisi sanottu, sillä nuorukainen sinä olet ja samalla

mies -- ja sinun elämäsi on hyvä!"

Kuningas sulki silmänsä ja uupui väsyttävän päivätyönsä vaikutuksesta

uneen, jota hän ensin vaan teeskenteli, ollaksensa muka kuulematta

paashin imarrusta ja päästäksensä siihen vastaamasta.

Niin leikitteli leijona koirasen ja myöskin koiranen leijonan kanssa.

Ja ikäänkuin oikullinen ja turmiollinen kohtalo olisi tahallansa

koettanut mitä sydämmellisimmin liittää rakastavaan lapseen hänen

jumaloitua sankariansa, näytellen häntä lapselle aina uudelta puolelta

ja syvimpienkin tunteiden kannalta -- antoi se paashin myöskin päästä

osalliseksi herransa katkerimmasta murheesta, mitä olla voi, isän

sydämmen surusta.

Kuningas luetti Leubelfingillä, johon hän muuten ehdottomasti luotti,

kirjeet, joita hänen pikku tyttärensä hovimestarinna säännöllisesti

lähetteli Tukholmasta, ja paashipa niihin enimmäkseen sai kirjoittaa

vastauksetkin. Hovimestarinnan kirjaimet olivat oikeata töherrystä ja

muuten harvaan piirrettyjä, niin että Kustaa useimmiten ihan katsomatta

työnsi hänen laveat kertomuksensa paashin eteen, jonka sukkelat silmät

ja huulet yhtä ripeästi kiitivät pitkin sivuja kuin hänen nuoret

jalkansa kiertoportaiden lukemattomia rappuja.

Eräänä päivänä huomaa Leubelfing kirjekuoren nurkassa suuren

E-kirjaimen jota siihen aikaan käytettiin hyvin tärkeiden ja salaisten

kirjoitusten merkkinä, että kirjeen saaja ne itse avaisi ja lukisi.

Paashin-ominaisuudet, rohkeus ja uteliaisuus, voittivat. Leubelfing

rikkoi sinetin ja ihmeellinen tapaus tuli ilmi. Hovimestarinna oli --

kuninkaan itsensä tekemän oppisuunnitelman mukaan, jossa oli myöskin

määrätty vierasten kielien aikaisin lukeminen -- katsonut jo olevan

ajan käsissä hankkia Italian kielen opettaja. Tarkoin toimitettu

valikoiminen näytti onnistuneen. Nuoressa miehessä, eräässä synnyltään

ylhäisessä ruotsalaisessa, joka oli pitkillä matkoilllaan paljon

oppinut maailmassa, näyttivät kaikki ruumiilliset ja henkiset hyvät

puolet olevan yhtyneinä: jalo, solakka vartalo, miellyttävä muoto,

sievästi-kaareva otsa, sovelias käytös, vakava siveydentunne,

opetuskyky ilman liikaa, synkkää kovuutta ja joutavaa turhantarkkuutta,

aatelinen kunniantunto, kristillinen nöyryys ja -- mikä oli pääasia --

oikea luterilaisuus, joka, kuten hän itse tunnusti, hänessä oli

itsenäiseksi ja horjumattomaksi vakuutukseksi muuttunut vasta

uusiaikaisessa Babylonissa, Roomassa, kun itse näki kaikki heidän

kauhistuttavat vääryytensä. Ymmärtäväinen hovimestarinna kertoi joka

kirjeessä, miten suuresti se nuorukainen häntä miellytti. Nuori

prinsessakin oppi ripeästi semmoisen opettajan johdolla, kun kerran

pääsi alkuun. Sitte tapasi hovimestarinna eräänä päivänä hyväoppisen ja

mielikuvitukseltaan vilkkaan Kristiinan nurkassa polvillaan hiljaksensa

rukoillen päästelemässä sormiensa lävitse hyvänhajuisesta setripuusta

tehtyjä rukousnauhan nappuloita, joita hän tuon-tuostakin haisteli

pikku sieramillaan. "Minä löin hämmästyksestä käteni yhteen ja tulin

valkoiseksi kuin kuvapatsas", kirjoitti kunnon hovimestarinna, ja

lauseen lopussa oli viisi huutomerkkiä.

Kustaa Aadolf myöskin kalveni; hän oikein peljästyi ja hänen

sinisilmänsä katsoa tuijottivat tulevaisuuteen. Hän tunsi jesuiittain

seuran.

Jesuiitta oli viety vankeuteen ja Ruotsin ankaran lain mukaan oli hänen

kärsittävä hengenrangaistus, joll'ei kuningas tahtonut oikeuden sijasta

käyttää armoa.

Mutta hän käski paashiansa heti kirjoittamaan hovimestarinnalle: ett'ei

tytöstä ole paljoa puhumista, koska asiaa oli katsottava vaan paljaaksi

lapsellisuudeksi; jesuiitta sitä vastoin on kenenkään tietämättä

toimitettava rajan yli, "sillä" -- niin kuuluivat hänen sanansa --

"minä en tahdo tehdä marttiiroita. Soaistunut nuorukainen mestauttakoon

itsensä väärine ominetuntoineen, miten mielensä tekee, päästäkseen

verentodistajain purppurapilveen, ja menköön taivasta kohti salaisine

pahoine haluineen, jolla koetti saattaa turmioon lapseni herkkäoppista

mieltä."

Mutta moneen päivään ei tuo "onnettomuus ja rikos", joksi hän sanoi

lapsensa sielun viekoittelemista, suonut hänelle rauhaa; monesti hän

suositun paashinsa näkyvissä sivutse puolen-yön, aina lamppunsa

sammumiseen asti, käveli levottomasti edestakaisin ja paremmin

itsekseen kuin paashinsa kanssa puhellen kiivastui noiden hurskasten

isäin valheista, viisastelemisista ja valepukimista. Sill'aikaa

puolihämärässä istuva paashi kauhuissaan ja peloissaan löi sykkivää

nuorta rintaansa: ja lausui hiljaa itsekseen ikävät sanat: "olethan

sinäkin pettäjä, viisastelija, valepukuun piiloutunut!"

Noista yöllisistä hetkistä asti oli paashi sanomattomasti, melkein

hulluuteen asti, levoton valepuvustaan ja sukupuolisuudestaan. Voihan

mitättöminkin seikka saattaa hänet ilmi. Sitä häpeätä karttaakseen

päätti onneton kyllä kymmenestikin satuloida joka iltahämärässä tai

varahin aamulla hevosensa ja ratsastaa pois maailman ääriin saakka, ja

kymmenesti hänet aina pidätti kuninkaan viaton hyväily, hän kun ei

aavistanut naista suosivansa.

Keveäksi muuttui kumminkin paashin mieli ruudin savussa. Silloin

säkenöivät hänen silmänsä ja iloisesti ratsasti hän kuolettavaa kuulaa

vastaan, jota hän uhkamielisesti vaati surullista unelmaansa

lopettamaan. Ja jos kuningas sitte iltahetkinä ystävällisen kotihuoneen

valossa kuuli paashiltansa jonkin tyhmyyden tai tietämättömyyden, sai

hänet kiinni päästä ja suoravaisesti nauraen pöyrrytteli hänen kähärää

tukkaansa, sanoi paashi, sydämmellisestä ilosta ja pelosta vavisten:

"Ei se enää toiste tapahdu!"

Niin hän viivyskeli ja nautti suloisinta elämää kuoleman ovella.

Olipa se kummallista. Leubelfing tunsi, että kuningaskin oli tuttu

kuoleman kanssa. Wallenstein oli nyt ruvennut hyökkääjäksi ja saattanut

valloittajan väistymään, melkeinpä pakolaisen asemaan. Kristitty

sankari laski joka päivä ja joka hetki, melkein uhkamielisesti,

kohtalonsa Jumalan käsiin. Rintahaarniskansa, jota paashi hänelle aina

tarjosi, hylkäsi hän itsepäisesti, sanoen sen pitimien painavan

olkapäänsä haavaa. Hieno, taipuvainen panssaripaita, jommoista viisaat

ja varovaiset käyttivät ihoa vasten, oikea alankomaalaisen

takomistaidon mestariteos saapuu kuninkaalle, ja kuningatar kirjoitti

sen mukana, että hän oli kuullut Wallensteinin käyttävän semmoista,

eikä hänen mielestään hänen herransa ja puolisonsa sopinut olla

huonommin varustettuna taistelussa. Sen hienon taoksen viskasi kuningas

halveksivaisesti nurkkaan, sanoen sitä pelkurimaisuuden keksinnöksi.

Kerran yön hiljaisuudessa Leubelfing, ollen ainoastaan hienon seinän

erottamana kuninkaasta, painaen korvansa seinää vasten kuuli Kustaan

hartaasti rukoilevan ja Jumalalta anovan, että hänet otettaisiin pois

paraassa loistossaan, ennenkuin hän tulisi tarpeettomaksi ja

kykenemättömäksi.

Ensin vuosi kuuntelijalta kyyneleitä tulvimalla, mutta sitte täytti

hänen mielensä itsekäs ilo, salainen riemu, voiton tunne siitä, että

hänen oma pikku kohtalonsa oli kuninkaan suuren kohtalon kaltainen.

Lapsellisissa ajatuksissa, että samoja tavuja oli hänen nimessään kuin

kuninkaankin, vaipui hän vihdoin unen helmaan.

Mutta paashi näki pahaa unta, sillä hän uneksi omantuntonsa kanssa.

Tuomitsevissa näyissä, jotka hänen unisilmiensä eteen aukesivat,

tapahtui välistä niin, että kuningas, saatuaan hänet ilmi, laittoi

säihkyvin silmäyksin ja nuhtelevin viittauksin hänet pois luotaan;

milloin taas ahdisteli kuningatar häntä luudanvarrella ja semmoisilla

haukkumasanoilla, joita se sivistynyt rouva ei tosielämässä käyttänyt,

tuskinpa niitä lienee edes tuntenutkaan.

Kerran uneksi paashi, että hänen rautiotammansa pilttoutui ja lennätti

häntä vihaisen-näköisen iltaruskon kultaamassa autiossa seudussa rotkoa

kohti ja kuningas ratsasti hänen jäljessänsä, vaan hän pelastajansa ja

takaa-ajajansa silmäin edessä pudota tuiskahti hirveään syvyyteen,

jossa häntä ympäröi helvetillinen nauru.