I.

Erään ylimystalon konttorissa lähellä Lorensia Nyrnbergissä istuivat

isä ja poika suuren kirjoituspöydän ääressä vastatusten, selvitellen

mitä tarkimmasti jotakin suurenlaista kauppa-asiaa. Kumpikin luki

omalla paperillaan yhteen samoja pitkiä numerorivejä, katsoakseen

paremman varmuuden tähden, saivatko sitte summat yhtä suuriksi. Hoikka,

ihan isänsä näköinen nuorukainen kohotti ensiksi terävän nenänsä

kauniisti piirretyistä numeroistaan. Hänen työnsä oli päättynyt ja hän

nyt, vähä itsetunnon vivahdusta laihoissa, surumielisissä kasvoissaan,

odotteli varovaisemman isänsä valmistumista.

Silloin astui sisään palvelija, kädessään suurimuotoinen, isolla

sinetillä lukittu kirje. Eräs ruotsalaisen ratsuväen kornetti oli sen

tuonut; hän oli mennyt raatihuoneen luo katselemaan maailmanmainioita

kuvia ja luvannut palata juuri tunnin kuluttua.

Kauppias tunsi ensi katsahduksella Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin

paksupiirteisen käsialan ja oudosteli hiukan semmoista kunniaa, että

sai kuninkaalta omakätisen kirjeen. Olihan syytä peljätä, että

kuningas, jota hän oli äsken-rakennetussa Nyrnbergin kauneimmassa

talossaan kestinnyt, tahtoisi saada rahalainaa isänmaalliselta

vierasystävältään. Mutta ollen äärettömän rikas ja tietäen pitää

arvossa ruotsalaisen valtiorahaston tarkkaa oikeudentuntoa, rikkoi

kauppias arvelematta, melkeinpä hymyillenkin kuninkaan sinetin. Mutta

kun hän sai silmäillyksi nuo muutamat, kuninkaallisen lyhytsanaisesti

kirjoitetut rivit, muuttui hänen muotonsa yhtä vaaleaksi kuin huoneen

korutekoinen laki, jossa Iisakin uhraaminen oli kuvattuna. Ja hänen

kelpo poikansa kalveni myöskin isäänsä tarkastellessaan, kun arvasi

hänen kuivan muotonsa muuttumisen ennustavan suurta onnettomuutta.

Pojan peljästys vielä eneni, kun vanhus häntä kirjelevyn ylitse katseli

surumielisesti ja isällisen-hellästi.

"Herran tähden!" kysäsi nuorukainen, "mitä siinä on, isä?"

Vanha Leubelfing -- sillä sen ylhäisen kauppiassuvun jäseniä nämä

molemmat olivat -- ojensi hänelle vapisevalla kädellä paperin. Poika

luki:

"Rakas Herra!

Tietäen ja hyvin muistaen Teidän poikanne haluavan päästä

paashiksemme, ilmoitamme täten, että se tänään täydellisesti

voi tapahtua, koska entinen paashimme, Max Beheim-vainaja

(edellisen Utzen Stoomer-vainajan ja senedellisen Götzen

Fucher-vainajan jälkeinen) tänään rynnäkössä heidän molempien

kuoltua sai tykinkuulalla jalkansa pois ammutuiksi ja autuaasti

kuoli meidän sylissämme. Meistä on erittäin miellyttävä, että

taaskin saamme ottaa palvelukseemme yhden pojan evankelisesta

valtiokaupungista Nyrnbergistä, jota me suuresti suosimme.

Että poika saa hyvän ylläpidon ja jokapäivä kristillisiä

neuvoja, siitä saatatte olla ihan varma.

Teitä hyvin suosiva

Gustavus Adolphus Rex" (kuningas).

"Voi taivahinen!" valitteli poika, huolimatta salata isältään

pelkurimaisuuttansa, "nyt on minulla kuolemantodistus valmiina ja te,

isä -- kunnioituksella puhuen -- olette syypää minun aikaiseen

kuolemaani, sillä kukapa muu kuin te olisi kuninkaalle voinut niin

väärin esitellä minun toiveeni ja haluni? Jumala meitä armahtakoon!"

sanoi hän kääntäen kasvonsa taivasta kohti juuri hänen päänsä päällä

riippuvaan kipsisen patriarkan (Abrahamin) teurastusveitseen. ''

"Poika, sinä muserrat sydämmeni!" vastasi vanhus, niukanpuolinen kyynel

silmässä. "Kirottu olkoon se Tokai-viini, jota liiaksi join --"

"Isä", keskeytti vanhuksen valitukset poika, jolla kurjuudessaankin

pysyi pää selvänä, vaikka kyllä ei ihan pystyssä, "kertokaas mitenkä se

onnettomuus tapahtui."

"August", alkoi tunnustuksensa vanhus alla päin, "muistathan suuret

pidot, jotka toimitin kuninkaan kunniaksi hänen tullessaan ensi kerran

kaupunkiimme. Ne tulivat minulle kalliiksi --"

"Kolmesataa yhdeksänkymmentä yhdeksän guldenia yksitoista kreuzeriä,

isä, enkä minä niistä saanut maistaa muruakaan", virkkoi nuorukainen

pahoilla mielin, "sillä minä hautelin vesirievulla silmääni omassa

huoneessani." Hän näytti oikeata silmäänsä. "Gustel-huimapää,

puolihulluna ilosta, että muka sai nähdä kuninkaan, paiskasi siihen

höyhenpallolla, kun silloin juuri kuului torven törähdys, josta hän

arvasi tuon ruotsalaisen olevan tulossa. Mutta entä sitte, isä --"

"Kun pöydät oli saatu poistetuksi ja maisteltiin hedelmiä ja pikareja,

kokonaisia ilon myrskyjä sekä ylhäällä salissa että alhaalla pihassa,

jossa kansaa oli kuin sillejä tynnyrissä. Kaikki tahtoivat nähdä

kuningasta. Maljat kalisivat, juotiin toistensa terveydeksi avonaisten

ikkunain edessä, ylhäällä ja alhaalla riemuittiin. Silloin kuuluu

kirkas kimakka ääni: 'Eläköön Kustaa, Saksan kuningas!' Äkisti hiljeni

riemu, sillä olipa se toki vähän liiaksi. Kuningas hörhisti korviaan ja

siveli viiksiänsä. 'Semmoista minä en huoli kuulla', sanoi hän. 'Minä

juon evankelisen Nyrnberg-kaupungin onneksi!' Nyt vasta riemu oikein

pauhuiseksi muuttui. Kanuunoilla ammuttiin pihalta, kaikki oli

mullin-mallin! Kotvasen kuluttua lykkäsi majesteetti ikäänkuin

sattumalta minut nurkkaan. 'Kuka esitti Saksan kuninkaan maljan,

Leubelfing?' kysyi hän minulta hiljaa. Silloin pääsee minussa vanhassa

päihtyneessä narrissa valloilleen komeilemisen halu" -- Leubelfing löi

otsaansa, ikäänkuin syyttäen sitä, ett'ei se ollut paremmin neuvonut

häntä -- "ja minä vastasin: 'Majesteetti, sen teki minun poikani,

August. Hän päivät päästänsä miettii, mitenkä pääsisi paashiksi teidän

palvelukseenne.' Vaikka olinkin päihtyneenä, muistin kuitenkin, että

kuninkaalla oli paashi-palveluksessaan kolme muuta nyrnbergiläistä,

joten siinä virassa oli miehiä liikenemäänkin. Minä sanoinkin sen vaan

pysyäkseni naapurieni, Tucher-vanhuksen ja Beheim-kerskailijan,

tasalla. Kukapa voi arvata kuninkaan kuluttavan Baierissa kaiken

nyrnbergiläisen tavaransa --"

"Mutta jos kuningas olisi kutsunut eteensä minut kipeine silmineni?"

"Sekin kyllä oli ajateltu, August! Sukkela Charnace-veijari melusi

etuhuoneessa. Jo kolmesti oli hän ilmoittanut itsensä eikä hänen enää

sopinut antaa kauemmin odottaa. Kuningas kutsui hänet siis sisään ja

pilkkaeli sitte tuota lähettilästä meidän, ylhäisten silmäimme edessä,

niin että meitä saksalaisia oikein sydämmen pohjasta huvitti sitä

kuullessamme. En mitään siis ollut kiireessäkään unhottanut

miettimättä --"

"Miten paljo ja miten vähä viisautta, isä!" valitti nuori viisastelija.

Sitte istahtivat he liki toisiaan keksimään apukeinoa ja jatkoivat

kuiskuttaen puhettaan, joka tähän asti oli käynyt kyllin kuuluvasti, he

kun hämmästyksissään eivät ollenkaan muistaneet viereisessä huoneessa

työskenteleviä apulaisia ja oppipoikia. Mutta he eivät keksineet

keinoa, heidän liikkeensä kävivät yhä kiivaammiksi ja tuskallisemmiksi.

Silloin alkoi oven takana käytävässä heleä altti-ääni laulaa Kustaan

mielilaulua:

"Ei pelkoa, joukko pienoinen,

Vaikk' tahtookin vihollinen

Sua saattaa surman suuhun!"

ja solakka, leikkotukka, muodoltaan poikamainen ja käytökseltään

jotenkin ratsumiehen kaltainen tyttö astui konttoriin.

"Tekeekö mielesi meiltä korvat halaista, serkku?" toruivat molemmat

Leubelfingit.

Tarkastellen surumielistä miesparia, vastasi tyttö:

"Minä tulin kutsumaan teitä ruoalle. Mutta mitä on tapahtunut, hyvä

setä ja hyvä serkku? Onhan teidän kummankin nenä ihan lumivalkoinen!"

Samassa tempasi hän neuvottomien sukulaistensa keskestä kirjeen ja

luettuansa kuninkaan paksupiirteisen nimikirjoituksen sekä sitte

innokkaasti muutkin rivit, huomasi heidän peljästyksensä koko juonen.

"Ruoalle, hyvät herrat!" sanoi hän uudestaan ja astui itse edeltä

ruokahuoneesen.

Mutta siellä hyväluontoiselle tytölle kävi melkein samoin kuin

molemmille Leubelfingeille, joilla jokainen suupala vaan kieriskeli

suussa, tuskin ollenkaan taipuen kulkemaan tavallista tietänsä.

Tyttönen vietti pois ruoat, työnsi tuolinsa taemmaksi, siunasi kädet

ristissä, pani jalkansa ristiin sinisen nutun alla, jonka vyössä tasku

ja avainkimppu riippuivat, ja kerrotti itselleen koko tuon miehiä

kiusoittavan tapauksen, sitä tarkkaan kuunnellen ja miettien; sillä hän

näytti olevan talon omaa perettä, vieläpä saaneen siinä uljaan

käytöksensä tähden jonkinlaisen päätösvallankin.

Leubelfingit kertoivat.

"Ja kun muistelen", sanoi sitte tyttö rohkeasti, "kuka se oikeastaan

esitti sen maljan kuninkaalle!"

"No, kuka?" kysyivät molemmat Leubelfingit.

"Ei kukaan muu kuin minä!" vastasi tyttö.

"Lempo sinut periköön, tyttö!" torui vanhus. "Varmaankin sinä pukeuduit

ruotsalaisen sotamiehen siniseen nuttuun, jota säilyttelet kaapissasi

esiliinojesi takana, ja hiivit ruokasaliin epäjumalasi luo etkä

siivosti pysynyt naisten seurassa."

"He olisivat minulle jättäneet huonoimman paikan", vastasi tyttö

suutuksissaan, "tutto quante, ne kaikki tyttöletukat, jotka saivat

antaa kuninkaalle kaupunkimme lahjat, molemmat hopeaiset juomamaljat,

taivaanpallon ja maanpallon."

"Kuinka voi siveä tyttö -- ja sehän sinä kumminkin olet, Gustel --

ollenkaan käyttää miehen pukua!" ärisi kainoutta teeskentelevä

nuorukainen.

"Oikeammin sanoen", vastasi tyttö vakavasti, "isäni pukua, jossa

vieläkin on rintataskun vieressä parsittuna näkyvissä se reikä, jonka

puolalaisen miekka siihen pisti. Minun tarvitsee vaan katsoa vähän

viistoon" -- ja hän katsoi, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllään isänsä

nuttu -- "niin näen reiän, ja se vaikutti kuin saarna. Sitä paitsi",

lisäsi hän, muuttuen tapansa mukaan äkisti vakavasta iloiseksi ja

ruveten nauramaan, "eivät naisten nutut ollenkaan sovellu minulle.

Eikähän se ole ihmekään, ett'eivät ne minulle sovi, sillä olenhan

viisitoista-vuotiaaksi asti melkein lakkaamatta ollut äitini kanssa

ratsun seljässä lyhyissä pukimissa."

"Hyvä serkku", valitteli nuori Leubelfing hellänpuolisesti, "isäsi

kuolemasta asti on sinua täällä pidetty kuin omaa lasta, ja nyt olet

minut saattanut tämmöiseen pulaan! Sinä viet oman serkkusi kuin lampaan

teurastuspölkylle! Utzia ammuttiin otsaan, Götziä kaulaan!" Hänen

ruumistansa karsi. "Jospa minulle edes voisit antaa hyvän neuvon,

serkku!"

"Hyvän neuvonko?" sanoi tyttö vakavasti, "sen minä kyllä sinulle annan:

ole kuin mies, kuin Leubelfing!"

"Kuin Leubelfing!" murisi vanha herra "Pitääkö sitten kaikkien

Leubelfingien olla semmoisia tappelijoita kuin isäsi Rupert -- Jumala

häntä armahtakoon! -- joka kymmenvuotiaana läksi minua, vanhempaa

veljeänsä, vetämään häkkikärreillä, kaatoi minut, jäi itse terveeksi,

vaan minulta kaksi kylkiluuta mursi? Ja mikä elämä sitte? Viidentoista

vanhana meni ruotsalaisten joukkoon, seitsentoista-vuotiaana nai

rumpujen pärinässä viidentoista vanhan tytön ja yhdeksäntoista ijässä

menetti eräässä tappelukahakassa henkensä!"

"Tarkemmin puhuen", sanoi tyttö, "hän kaatui puolustaessaan äitini

kunniaa --"

"Etkö tiedä mitään neuvoa, Guste?" kysyi kiihkeästi nuori Leubelfing.

"Sinä tunnet leirit, sodat ja sotatavat. Millä keinoin voin saada

asiani selvitetyksi kuninkaalle ja päästä vapaaksi?"

Tyttö purskahti nauramaan täyttä suuta.

"Me panemme sinut", sanoi hän, "tyttöjen joukkoon, niinkuin nuori

Akilleus tuossa uunin kuvassa, ja kun viekas Odysseus heille näyttelee

sota-aseita, niin olet tarttumatta miekkaan."

"Tiedätkös mitä!" sanoi nuorukainen äkeissään, "mene _sinä_ kuninkaalle

paashiksi! Kun olet sekä muodoltasi että käytökseltäsi noin pojan

kaltainen, arvaa hän yhtä vähän sinua tytöksi, kuin uunikuvan Odysseus,

josta loruelet, olisi minua arvannut pojaksi! Lähde paikalla epäjumalan

luo ja palvele häntä! Kukapa tietää", lisäsi hän, "eikö jo kauan ole

siksi tehnyt mielesi. Uneksithan lakkaamatta sekä valvoessasi että

maatessasi ruotsalaisesta kuninkaasta, jonka kanssa lapsena kuljeksit

ympäri maailmaa. Kun toissa päivänä menin sinun ovesi ohitse kammariini,

kuulin jo kaukaa äänekkään uneksimisesi. Ei minun todellakaan

tarvinnut painaa korvaani oven avaimen reiälle: Kuningas! Vartiat ulos!

Pyssy ylös!" Hän matki komennussanoja heleällä äänellä.

Guste kääntyi poispäin. Purppurapuna oli noussut hänelle kasvoihin ja

otsaan. Sitte näytti hän jälleen vaaleanruskeat silmänsä ja sanoi:

"Ole varoillasi! Voisipa käydä niin, joll'ei muun, niin sen tähden,

että nähtäisiin, ett'eivät kaikki Leubelfingit ole kurjia pelkureita!"

Sana oli lausuttu ja lapsellinen unelma oli muodostunut rohkeaksi

tositapaukseksi, joka ei ollutkaan ihan mahdoton. Isän veri houkutteli.

Rohkeutta ja uljuutta oli tytöllä liiaksikin. Mutta naisellinen kainous

ja sopimattomuuden pelko -- serkku oli siinä lausunut oikein -- sekä

kunnioitus kuningasta kohtaan olivat esteinä. Vaan tapahtumain juoksu

tempasi hänet sitte mukaansa.

Ruotsalainen kornetti, joka oli tuonut kuninkaan kirjeen ja jonka oli

saatettava uusi paashi leiriin, saapui uudelleen. Hän ei ollutkaan

katsellut Albrecht-mestarin muurikuvia, vaan iloista viinikellaria ja

maistellut sen aarteita, unhottamatta kuitenkaan aikansa kulumista.

Leubelfing-vanhus, ollen rajattomasti peloissaan poikansa ja

kauppahuoneensa säilymisestä, yritti syleilemään veljensä tyttären

polvia aivan samoin, kuin Priamos-vanhus, Akilleun polvia syleillen,

rukoili häneltä poikansa ruumista. Nuorelta Leubelfingiltä alkoivat

kaikki jäsenet vavista ja hampaat kalista. Tyttönen irroittihe nauruun

remahtaen ja poistui sivu-ovesta juuri silmänräpäystä ennen kuin

kornetti, kannukset kilisten, astui sisään. Hän oli nuorukainen, jonka

silmistä loisti vallattomuus ja iloisuus, vaikka hän kyllä oli kasvanut

kuninkaan kovassa kurissa.

Augusta (Guste) Leubelfing toimiskeli kuin huumauksissa huoneessansa,

pisti tavaransa matkalaukkuun, pukeutui kiiruusti isänsä vaatteihin,

jotka hänen hoikalle, solakalle vartalolleen sopivat kuin valetut, ja

laskeutui sitte polvilleen rukoilemaan anteeksi kujettansa sekä anomaan

menestystä toimeensa.

Kun hän jälleen astui alas saliin, huusi kornetti hänelle jo vastaan:

"Joutukaahan, kumppani! Kiire on! Hevoset tepastelevat! Kuningas odottaa

meitä! Ottakaa jäähyväiset isältä ja serkulta!" ja hän kaatoi

kerrassaan hänen eteensä asetetun suuren pikarin sisällyksen hienon

pitsikauluksensa turviin.

Ruotsalaiseen univormuun pukeutunut valepoika kumartui ja suuteli

vanhuksen kuivettunutta kättä hyvin liikutettuna kahdesti, jota

vastoin vanhus häntä kiitollisena siunasi; sitte muuttuen äkisti

hillitsemättömän iloiseksi otti paashi nuorta Leubelfingiä kädestä,

heilutti sitä edestakaisin ja sanoi nauraen: "Voikaa hyvin, neiti

serkku!"

Kornetti nauroi oikein kuollaksensa: "Lempo ollen, mitä leikkiä

kumppani laskee! Antakaa anteeksi, minulle johtui heti mieleen: oikea

vanha akka, herra serkku! ihan kaikin puolin, liikkeiltäänkin, niinkuin

meillä Suomessa kerrotaan vanhan akan ratsastaneen uuninluudalla, totta

tosiaan, lempo ollen!"

Samassa tempasi hän sukkelalla sieppauksella palvelustytöltä päähineen

ja pisti sen nuorelle Leubelfingille päähän, jossa vaan niukasti kasvoi

tukkaa. Terävä nenä ja kuoppaan painuneet posket tekivät vanhan akan

muodon täydelliseksi.

Sitte laski vähästä humaltuva kornetti kätensä paashin käsivarrelle.

Mutta paashi peräytyi askeleen ja sanoi, käsi miekan nupulla:

"Hyvä kumppani! Minä suosin varovaisuutta ja vihaan liikaa

likentelemistä!"

"Perhana!" virkkoi kornetti, mutta asettui kumminkin syrjään ja

kohottaen kohteliaasti kätensä tervehdykseen laski paashin edellensä.

Molemmat hulivilit mennä kalisivat portaita myöten alas.

Kauan vielä neuvottelivat Leubelfingit. Tietysti ei nuoremman nyt enää

ollut jäämistä Nyrnbergiin, hän kun oli menettänyt oman nimensä.

Vihdoin pääsivät isä ja poika selville. Pojan oli asetettava

kauppahuoneen haaraosasto vaaliruhtinaskuntaan Saksiin, juuri

kukoistukseensa kohoavaan Leipzigiin; ei kumminkaan katsottu

soveliaaksi hänen pitää ylhäistä Leubelfing-nimeä, joka nyt oli

mennyttä kalua, vaan oli hänen ottaminen halpa "Laubsinger"-nimi,

vähäksi aikaa vaan, kunnes nykyinen August Leubelfing kuninkaansa

sivulla jossakin tappelussa putoaisi ratsunsa seljästä surman suuhun,

jota ei suinkaan tarvinnut pitkältä odottaa -- niin isä ja poika

mietiskelivät.

Kun nimettömäksi jäänyt ja uudelleen ristitty poika pitkän neuvottelun

jälkeen nousi ylös ja sattui katsahtamaan peiliin, oli hänen

peljästyneen ja murheellisen muotonsa verhona vieläkin päähine, jonka

ruotsalainen vekkuli oli siihen sovittanut.