Sill'aikaa oli Antti laivallaan jo aloittanut uuden elämän. Hän oli
täydessä menossa Helsinkiin.
Jo keväällä oli hän päättänyt aloittaa uuden elämänsä. Hänen toverinsa
olivat vakuuttaneet, että niin pian kuin saavat valkolakin päähänsä,
alkavat he oitis elää uutta elämää. Ylioppilaaksi päästessä tapahtuu
käännekohta heidän elämässään.
Koko kesän oli Antti odottanut sitä käännekohtaa. Mutta ei sitä
kuulunut. Perheessä ei häntä kohtaan tapahtunut mitään muutosta. Äiti
ja sisaret kohtelivat häntä niinkuin ennenkin, ja isä tahtoi ihan kuin
tahallaan osoittaa, ettei hän pitänyt häntä sen suurempana herrana kuin
ennenkään. Siinä suhteessa ei siis ollut mitään käännekohtaa
huomattavana.
Oli se kuitenkin toisella tavalla tulemaisillaan. Näihin aikoihin hän
rakastui »totisesti ja vakavasti» Almaan,
Jo koulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut, mutta ei vielä
»totisesti ja vakavasti.»
Ensi kerran tapasi rakkaus hänet viidennellä luokalla ollessa. Viides
luokka vastasi entisen kimnaasin ensimmäistä luokkaa. Kimnasisteista
kävi koululaisten kesken kertomuksia, että heistä melkein jokainen oli
ollut kihloissa. Siitä puhuttiin ihmetyksellä ja kummastuksella. Antti
joutui vertailemaan itseään ja heitä, eikä tahtonut viidennelle
luokalle tultuaan saada rauhaa siltä ajatukselta, että hän, vaikka jo
sai käydä arpajaisissa ja iltahuveissa, ei ollut edes rakastunut. Olisi
hän suonut olevansa kihloissakin. Mutta mitäs nykyajan naiset! Ne
tietysti vain laskevat vuosia, milloin pääsevät rouviksi. Uskollista,
uhraavaa, odottavaa rakkautta ei enää ole olemassa, sitten kun kimnaasi
muuttui lyseoksi. Sen sai Antti kokeakin, kun hän rakastui kaupungin
kauneimpaan tyttöön, joka usein kävi sisarien luona. Vaikka hän käveli
joka päivä rakastettunsa ikkunan alaitse, vaikka pyysi häntä joka
tanssiaisissa toiseen franseesiin eikä sitten koko iltana tanssinut
muiden kuin sisariensa kanssa, tai jos tanssi, niin jonkun kaikkein
rumimman kanssa ja sillä välin pihtipielen takaa tuijotti, ei hän
kuitenkaan saavuttanut vastarakkautta.
Välistä hän kyllä luuli, että ihanne oli häneen ihastunut, välistä
hän oli siitä aivan varmakin, sillä ihanne kuunteli häntä hyvin
ystävällisesti, kun hän kertoi kouluoloistaan. Ja niistä hän
tavallisesti aina kertoi. Mutta sitten saattoi tyttö yht'äkkiä
tulla hajamieliseksi, katsella aivan toisaanne päin ja kysyä
huolettomasti, mitä se olikaan kuin herra Ljungberg oli kertonut ...
suokoon anteeksi ... mutta hän ei kuullut. Antti uudelleen kertomaan
kiltisti ja sydän solmulla samaa asiaa, vaikka ymmärsi, ettei se ollut
ollenkaan mitään erinomaista ja vaikka kertoessa kyllä huomasi, että
tyttö seurasi silmillään erästä nuorta tanssivaa maisteria. Ne
kertoivat, että maisteri oli rakastunut tyttöön ja tyttö maisteriin,
mutta sitä ei hän uskonut. Hän oli vihoissaan ihmisille, jotka eivät
osanneet muuta kuin juoruta ja panetella.
Käyköön, miten käykin, päätti Antti yksinäisillä kävelyillään
kuutamoisina öinä, kun valo loisti hänen ikkunastaan. Kun minä pääsen
kuudennelle luokalle, niin minä kosin. Minä olen silloin kuudentoista
vanha, ja hän täyttää yhdeksäntoista. Kolmen vuoden päästä ylioppilas,
se on 19 ja 22. Silloin julkaisemme kihlauksemme. Neljän vuoden
kuluttua maisteri, se on 23 ja 26 vuotta. Ei hän silloin ole liian
vanha minulle.
Mutta ennenkuin Antti ennätti kosia, kosi maisteri tutkintoluvalla, sai
tytön ja vei hänet vanhempainsa luokse maalle. Antti kulki muutaman
päivän hattu takaraivolla ja ylenkatsoi, halveksi äärettömästi koko
maailmaa. Silloin hän oli ensi kerran juovuksissa ja aloitti samalla
tupakanpolton. Erään kumppaninsa kanssa he ostivat pullon punssia ja
nousivat Kotkankallion paviljonkiin. Antti puhui eräästä suuresta
surusta, joka hänellä oli, ja lausui ulkomuistista säkeitä Runebergin
runosta »Svartsjukans nätter:»
Hvems är den stämma, som med ugglans låten
till en förvirrad harmoni sig parar,
beskrattande med återbrutna ljud din frid,
din stillhet, dina vallmodofter?
Det är den sorgsnes klagan, milda natt,
det ar den olycksaliges förtviflan.
[Kelt' ääni, huuhkajan mi huutoin kera
käy sopusointuun sekasortoiseen
sävelin särkynein sun naurain rauhaas
ja hiljaisuuttas, valmuntuoksujas?
Se valitus on kurjan, lauha yö,
oi, onnen-orvon on se epätoivo.]
Toveri tarjosi pullon suuta ja lausui vuorostaan:
Pois huolemme kaikki jo poistukohon
vain riemua varten tää maailma on.
Niin paljon, niin paljon on riemuja maan;
ken hullu siis huolista huolisikaan?
Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon
ja juokoon; jo pullomme puolillaan on.
Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa,
kun siksi vain juoda ja riemuita saa.
Kyll' lienevät kuivia Tuonelan maat,
ja viiniä turhaan ehk' etsiä saat;
mut muistaa jos voinee: nyt ne muisna juo!
Ja muistosi sielläkin riemuja luo.
Antti joi ja veti henkeensä savua, niin että rintaa kirveli. Mutta
seuraavana päivänä hän oli sairas. Äiti oli varma siitä, että hän oli
vilustunut. Ja siitä lähtien piti Antin ruveta käyttämään villapaitaa.
Kesällä haihtui tämä rakkaus, kun Antti sai pyssyn. Ja toista vuotta
piti väliä, ennenkuin uudelleen otti. Mutta silloin se ottikin
»totisesti ja vakavasti.»
Sillä Pekan sisar Alma oli totinen ja vakava. Hänen sinisissä
silmissään oli jotain äidillistä kiiltoa ja hänen koko olennossaan
pehmoista, lämmintä hellyyttä. Hänellä oli pitkä, vaalea palmikko, joka
valui alapuolelle notkahtelevia vyötäisiä ja taipui siellä niin
miellyttävästi. Häneen rakastui Antti eräänä iltana, kun pidettiin
puhdetta uunin hiiltyessä ja Alma soitteli salongissa. Hän soitteli
pianoa ja lauloi samalla: »Kultaisessa kartanossa elää Ahti syvällä
aalloissa.» Silloin tunne jo avasi silmiään, mutta heräsi vasta vähän
jälkeenpäin. Antti oli sisarineen Pekan luona, jolle Alma oli taloutta
pitämässä. Siellä oli lapsineen eräs nuori rouva. Kaikki tytöt
hellyttelivät lasta sylissään, mutta ei kukaan osannut niin kuin Alma.
Hän kietoi voimakkaat pyöreät käsivartensa lapsen ympäri ja syleili ja
suuteli sitä niin varmasti ja taitavasti, kuin olisi itse ollut äiti.
Jos tuo olisi vaimoni ja tuo lapseni, ajatteli Antti, niin kuinka
sanomattoman onnellinen voisin olla! Ja hän päätti lukea, tehdä työtä
ja pian suorittaa tutkintonsa saadakseen sanoa häntä »vaimokseen»
muutamain vuosien perästä. Ennen oli hän haaveksinut outoja seikkailuja
rakastetun olennon kanssa, oli ollut haaksirikossa ja joutunut halon
varassa autiolle saarelle, jonka rotkoissa lepäsi yönsä sen naisen
rinnalla, jonka oli saman halon päällä pelastanut. Mutta nyt hän ihaili
hiljaista kotielämää. Hän oli David Copperfield ja Alma oli Agnes.
Hän alkoi ottaa tunteja latinan kirjoituksessa Pekan luona, joka oli
väliaikainen opettaja lyseossa. Kun he olivat lopettaneet tuntinsa,
tuli Alma tavallisesti aina kahvia tuoden ja istuutui toiselle puolen
pöytää. Heistä tuli hyvät »ystävät.» Antti jutteli Almalle kaikki
asiansa ja kertoi varsinkin mielellään edellisestä rakkaudestaan, mutta
vakuutti aina samalla, että se oli ollutta ja mennyttä. Kun Almalta
pääsi herkästi nauru tulemaan, oli Antin helppo olla sukkela. Usein
saattoi tapahtua, että hän kertoi saman asian muille, mutta heihin ei
se tehnyt mitään vaikutusta. Sentähden oli Alma Antin mielestä
ymmärtäväisempi ja viisaampi kaikkia muita. Ja se nauru, mimmoiset
pyöreät kuopposet se kaivoi pehmoiseen, pulleahkoon poskeen!
Vaikka Antti olikin niin rakastunut, ei sitä kuitenkaan kukaan
huomannut, ei Almakaan. Kun iällä oli väliä kuusi vuotta, ei kukaan
tullut epäilleeksi. Mutta Antti oli jo siinä suhteessa muodostanut
varman mielipiteen ja ajatteli itsenäisesti: »Mitä muutamien vuosien
ero iässä tekee ... monessa romaanissa joutuu vanhempi nainen nuoren
miehen kanssa naimisiin, ja he voivat elää onnellisesti kaiken ikänsä.»
Ylioppilastutkinnon suoritettuaan, kun hän palajaa kotiin valkoinen
lakki päässä, oli hänen aikomus ilmoittaa rakkautensa. Keväällä
Helsinkiin lähtiessä oli jo tulla suusta tunnustuksen sana. Lähdön
edellisenä päivänä oli hän asettunut alakuloisena istumaan
kiikkulaudalle. Alma tuli noutamaan sisaria jonnekin ulos ja kysyi
kohta, mikä häntä vaivasi.
--En minä sano...
--Mikset sano?
--En voi sanoa milloinkaan.
--Etkö milloinkaan?
--Ehkä milloinkaan, mutta en nyt. Laivarannassa lähtiessään ensi kerran
Helsinkiin sai hän Almalta ruusun rintaansa, ja Helsingissä oli Alma
hänen ajatuksiensa perustus ja pohja. Se säilytti häntä pääkaupungin
viettelyksistä, joiden avatusta sylistä hän pudistuksella vetihe pois.
Sen pitää olla puhdas nuorukainen, jonka hän Almalle tarjoo... Mutta
mahtaa se kaupunki käydä ihmeisiinsä, kun kuulee hänen kihlauksensa.
Sitäkin hän mietti, olisivatko he kauan salakihloissa vai
julkaisisivatko kohta. Kihlakortteja oli hän nähnyt mielestään erittäin
sieviä kirjakaupan ikkunassa Helsingissä. Somimmat olivat sellaiset,
missä kyyhkynen kuletti suussaan kahta sormusta, joista toiseen oli
piirretty »Alma», toiseen »Antti.» Ka niin, heidän nimensähän alkavat
samoilla kirjaimilla!
Kesällä oltiin isän maatilalla, ja Almakin oli kutsuttu sinne. Eräänä
iltana elokuussa, vähää ennen Alman lähtöä, olivat he soutelemassa
Alman kanssa. »Nyt jos koskaan»! päätti Antti. Hän seisautti aironsa,
tuijotti synkästi veteen, mutta sitten hän taas alkoi soutaa ja souti
raivoisasti. Hänen täytyi se sanoa nyt! Mutta ei hän uskaltanut
aloittaa. Eikä tiennyt, miten aloittaisi. Silloin Alma käänsi rantaa
kohti. Antti pyysi, että soudeltaisiin vielä, kun oli niin kaunista.
--Mitä varten?
--Soudellaan nyt, minä pyydän.
Kun Alma suostui, niin tunsi Antti, että nyt se oli ratkaistu, että nyt
hän heittäytyi ummessa silmin kohtalonsa varaan. Samassa hän keksi,
mistä aloittaisi.
--Muistatko, Alma, sitä, kun minä keväällä puhuin asiasta, jota en
milloinkaan ilmoittaisi?
--Mutta lupasithan sinä joskus sanoa.
--Taisin luvata.
--Etkö nyt voi sanoa?
--Tahdotkos sinä sen kuulla?
--Niin no, sano nyt vain.
--Se on sitä, että minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta
ihmistä koko maailmassa...
Antti oli miettinyt ihan toisella lailla sanoakseen tämän asian. Ei
näin typerästi ja värittömästi. Nyt se meni hänestä kuin littuun koko
asia.
Alma oli vaiti. Hän katsoi sivulleen, pitkin melan vartta, jonka kärki
piirteli vettä. Vei sen sitten taaksepäin ja alkoi kääntää venettä
rantaan.
--Kuinka sinä voit Antti noin tehdä? Ole hyvä ja päästä minut maalle.
Vene rasahti rantahiedalle. Kun Alma nousi maihin, tarjosi Antti
kätensä häntä auttaakseen. Mutta Alma ei ottanut sitä vastaan.
--Etkö vastaa mitään, Alma?
--Sinä olet vielä liian nuori ja kokematon, Antti. Kyllä sinä vielä
löydät sen, joka sinulle sopii. Minä en voi olla sinulle muuta kuin
vanhempi sisar.
Hän nousi edeltäpäin pihaan, ja Antti jäi jälempänä tulemaan. Kuin
unessa veti hän veneen maihin, kalkutti tapin auki ja kuuli veden siitä
puskevan ulos.
Ei siis siitäkään tullut sitä käännekohtaa, jota hän oli toivonut.
Mutta nyt se oli tullut!
Kuopion valkoinen kirkko kaukeni kaukenemistaan. Laiva kääntyi niemen
taa, ja kirkko katosi kokonaan. Puijo vain vielä köyristi selkäänsä
muun metsän yli.
Antti käveli vinhakasti edestakaisin kantta pitkin ja käännähteli
tiukasti. Oli kuin olisi joka käänteessä joku palanen entistä elämää
hänestä karissut pois. Mitäpä hän niistä enää muistelee! Mennyt on
mennyttä, eikä tässä ole se poika, joka suree! Ja hän hujautti
kädellään ja ikäänkuin nakkasi menneisyyttä menemään taaksepäin.
Hänet valtasi voimakas tunne vapautta ja riippumattomuutta. Hyvästä
mielestä oli herahtaa vesi silmään. Alma oli sanonut hänelle: »Sinä
olet vielä nuori ja kokematon ... ja kyllä sinä vielä löydät sen, joka
sinulle sopii.» Mutta hän tahtoo näyttää, ettei hän ole nuori eikä
kokematon. Hän on jo mies. Hän suorittaa uhalla tutkintonsa ainoastaan
sen vuoksi, että Alma näkisi, mikä mies hän on. Äkkiä saa hän viran
lääninhallituksessa ja kohoaa sieltä kruununvoudiksi. Mutta vaikka
hänestä tulee varakas mies ja hänellä on pankissakin rahoja, ei hän
mene naimisiin. Alma saa nähdä, että hänen tunteensa olivat syvät ja
todelliset. Ei häntä kuitenkaan kukaan saa nähdä alakuloisena ja
kärsivänä. Kaikissa seuroissa hän esiintyy hienona Helsingin herrana,
hansikkaissa ja litistettävässä knallissa. Mutta ei tanssi kenenkään
kanssa; istuu ja puhuttelee ainoastaan rouvia Suomalaisessa Seurassa ja
silloin tällöin silmäilee pince-nez'nsä läpi jotakuta tanssivaa
neitosta.
Hän oli ihan varma siitä, että näin hän tekee. Ja hänestä alkoi tuntua,
että hän jo nyt on semmoinen hieno herra. Ja mitäs! Onhan hänellä jo
täysi vapaus olla ja elää, niinkuin itse tahtoo. Ei ole mikään
estämässä mistään. Saa kehittyä vapaasti ja itsenäisesti. Ei sitä
sellaisessa kodin saarroksessa voikaan kehittyä itsenäiseksi mieheksi.
Tästä hän tuli yht'äkkiä selville laskeutuessaan kannelta alas
ruokasalonkiin. Se oli hänen mielestään uusi itsenäinen ajatus, ja sitä
seurasi kohta paikalla toinen: kihloissa oleminen olisi ollut hänelle
esteeksi. Nämä molemmat itsenäiset ajatukset antoivat hänelle
sisällistä tyydytystä ja varmuutta, niinkuin aina, kun keksii jotain
uutta ja alkuperäistä.
Ruokasalin ovea avatessaan hän siis rypisti hiukkasen otsaansa, veti
ilmaa keuhkoihinsa, niin että rinta kohosi korkealle, ja puhalsi sen
sieltä sieraimiensa kautta takaisin kuuluvalla tohinalla.