Useimmat matkustajista olivat jo kokoontuneet aamiaista odottamaan. Ja
Anttikin oli nyt sellainen oikea matkustaja, joka odotti aamiaista.
Siellä oli kaikenlaista väkeä. Isomahaisia maakauppiaita, suurissa
korkeissa kalosseissa, matkalla Pietariin; Antti loi heihin
ylenkatseellisen silmäyksen, sillä isä oli aina sanonut, että ne ovat
niitä viho viimeisiä ihmisiä jotka säälimättä nylkevät kansaa ja
pyrkivät elämään niinkuin säätyhenkilöt. Oli siellä pari vanhaa
neitostakin, tukevasti vaatetetuita ja puolihansikkailla varustettuja,
niin että vain sormet näkyivät, pitkät elottomat ja verettömät sormet.
Ne joivat kahvia laivasta, mutta evästä heillä oli itsellään.
Juodessaan he sopottivat keskenään ja arvostelivat, silmäyksistä
päättäen epäedullisesti, kahta nuorta neitiä, jotka istuivat toisessa
päässä salonkia. Sillä neidit naureskelivat erään vanhemman herran
kanssa--nähtävästi joku merikapteeni--, joka oli asettunut
laivatuolille vastapäätä heitä ja haasteli heille kaikenlaista, vaikkei
ollut esitettykään; minkä vanhat neitoset hyvin kyllä tiesivät. Lähellä
vanhoja neitoja istui Pekka ja tutki ilmoituskalenterin sukkeluuksia.
Hän rakasti tavattomasti sukkeluuksia ja naurahti niille tuon tuostakin
hakien silmillään jotakuta, jonka saisi osalliseksi iloonsa. Toisessa
paikassa puoleksi loikoi tyhjennetyn kahvikupin ääressä eräs hienosti
puettu herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit päässä ja joka
ei näkynyt olevan ketään huomaavinaan. Kun Antti astui sisään, teki
herrasmies liikkeen niskallaan ja sihautti huulillaan bufettineidin
luokseen, jolta tilasi sikarin. Antti tuli panneeksi erityisen huomion
tähän, jota ei ollut ennen nähnyt.
Antti kun oli ripustanut palttoonsa naulaan--naula oli messingistä,
kahdella ruuvilla istutettu kiiltäväksi maalattuun seinään, ja
vastapäätä oli peili--vältti hän katsoa Pekkaan ja tervehti hyvin
kylmästi vanhoja naisia, vaikka nämä olivat hyviä tuttuja hänen
kotonaan. Mutta nuo kaksi vanhaa neitoa hyökkäsivät heti häneltä
kysymään, eikö hänen ollut ikävä kotoa lähteä ... lähteä kotoa pois
suureen maailmaan.
Antti antoi syrjäsittäin vastauksen, ettei hän juuri tiennyt, mitä hän
niin erittäin ikävöisi.
--Eihän Antti toki tarkoita, mitä Antti sanoo. Antti ei tahdo sanoa,
kuinka ikävä Antin on lähteä omiensa luota vierasten ihmisten seuraan.
Onko Antilla ollenkaan sukulaisia Helsingissä?
--Ei ole sukulaisia.
--Eikö? Olisi paljon hauskempi Antille, jos olisi joku perhe
Helsingissä, jonka luo voisi mennä.--Antin äidillä näytti olevan niin
kovin vaikea erota Antista.
Siihen ei Antti katsonut tarpeelliseksi enää vastata. Hän alkoi niin
huolettomasti kuin suinkin kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Otsa
oli hänellä rypyssä ja toinen käsi housuntaskussa, toinen sivelemässä
viiksien alkuja. Hän tunsi miellyttävän tunteen siitä, että oli hyvin
ja huolellisesti puettu. Kengät oli teetetty teräväkärkiset ja
matalakantaiset, niinkuin tiedettiin muodin olevan, ja hyvästi
kiilloitetut. Housut olivat vaaleasta kankaasta ja takki musta ja pitkä
niinkuin englantilaisella gentlemannilla. Käänteissä heilahtelivat
helmat sääriä vasten niinkuin vanhalla herralla; Antti tunsi sen
selvästi polvissaan. Peilissä, johon hän aina ohimennen katsahti,
huomasi hän olevansa ajattelevan ja miettivän näköinen mies. Hänestä
näytti, että kaikki häntä salaa tarkastelivat, myöskin neitoset. Sitä
ei tosin voinut huomata, että he häntä suorastaan katselivat, mutta hän
tiesi kyllä entisestään, että vaikka nuoret neitoset eivät olisikaan
katsovinaan, he kyllä sentään huomaavat nuoria miehiä. Mutta vaikka hän
tiesi näin olevansa kaikkien huomion esineenä--keskipisteenäkin olisi
voinut sanoa--ei hän joutunut ollenkaan hämilleen. Noin kävellessä
muistui hänelle vain mieleen, mitä sisaret olivat hänestä sanoneet, kun
hän kerran katseli itseään heidän toalettipeiliinsä.--»On se kaunis
poika tuo meidän Antti», olivat he sanoneet. Siihen oli äiti toisesta
huoneesta lempeästi torunut:--»Sanokaahan sille semmoista, on se jo
kylläksi itserakas ilmankin.»--No, mutta vähätpä nyt siitä. Miksi ne
eivät jouduta aamiaista, että saisi syödä?... Nälkäinen kuin susi! Oli
niin aikamiehen, vanhan herran tapaista sanoa: »nälkäinen kuin susi.»
--Onko aamuruoka kohta valmis? kysyi hän bufettineidiltä.
--Neljännestunnin kuluttua, vastasi tämä.
Pekka tuli puoliääneensä kysymään, syökö Antti laivasta?
--Miksen söisi! vastasi Antti tahtoen näyttää kummastuneelta.
--Minä vain ajattelin, että kun meillä on omaa evästä...
--Minä syön mieluummin laivasta.
Antti söi siis laivasta ja otti ruvetessaan ryypynkin, jota kapteeni
tarjosi. He kilistivätkin toistensa kanssa.
Kotona oli häntä ryypystä varoitettu, ja Pekka oli kuvannut sen
terveydelle vahingolliseksi. Oli hänellä kirjojakin, joissa sitä
todistettiin tieteellisesti. Äiti ja sisaret olivat yhtä mieltä Pekan
kanssa. Mutta kun isä otti ryypyn, niin otti Anttikin. Hänen täytyi
sitä paitsi itse tulla vakuutetuksi kaikista asioista. Kokea, kokea ...
ihmisen täytyy kokea. Olutta hän tilasi myöskin. Kun kapteeni pyysi
puoli pulloa, niin kutsui hänkin suun sihauksella luokseen poistuvaa
neitiä ja pyysi saada, ruotsinkielellä hänkin: »En half öl.» Joka kerta
kun hän sitten kallisti lasin huulilleen ja joi, katseli hän sen
kuvetta pitkin niitä kahta nuorta neitosta, jotka istuivat vastapäätä
häntä seinän puolella. Vaikka eivät ne hänen mielestään juuri
katsomista ansainneet. Rumanlaisia, jotenkin vähäpätöisiä. Bufettineiti
tuossa oli monta vertaa somempi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä
olemasta neitosille kohtelias. Hän tarjosi heille, mitä he eivät
ylettäneet ottamaan, ja sanoi joka kerta: »varsså go'» Siihen neitoset
yhtä monta kertaa vastasivat: »tackar», johon Antti vielä hiukan
huolettomasti lisäsi: »ja' ber.»
Mietti Antti heille jotain muutakin sanoakseen, mutta ei voinut keksiä,
millä aloittaisi. Sen sijaan onnistui hänen ottaa osaa kapteenien
keskusteluun. He puhuivat ruotsia, jota maakauppiaat tietysti eivät
pystyneet puhumaan. Kapteeni kertoi salakuljetusjuttuja entisiltä
purjehdusretkiltään merellä. Antilla oli myöskin muuan semmoinen juttu,
vanha ja kauan kulkemassa ollut. Hän kertoi sen, ja vaikka kapteenit
tietysti olivat kuulleet sen monta kertaa ennen, nauroivat he kuitenkin
hiukan. Antti tunsi siitä itsensä ylpeäksi ja samalla miltei
heltyvänsä. Ja sitä seurasi tunne miehen ryhdistä koko ruumiissa. Oli
niinkuin ei hänen ja kapteenien välillä olisi ollut mitään eroa arvossa
ja iässä. He olivat yhdenvertaisia. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut
itseään näin vakaaksi ja varmaksi. Mutta, sanoi hän itselleen, näinhän
se vasta ihmisen oikea alkuperäinen luonto ja itsenäisyys tunkeekin
esille, ja näinhän ihminen pääsee kehittymään, kun hän saa olla ja
liikkua vapaissa oloissa.
Kun noustiin pöydästä, tuli Pekka sisään ja pyysi lasin maitoa. Se oli
Antin mielestä tavattoman moukkamaista. Syödä ensin omia eväitään
kannella ja sitten tulla hampaitaan kaivellen juomaan maitoa
salongista.
--Tuokaa minulle hyvä sikari, sanoi se hienosti puettu, kultasankaisia
silmälaseja kantava herrasmies. Hän ei ollut aamiaista syödessään
ottanut osaa herrojen keskusteluun. Näytti siltä, kuin olisi hän
halveksinut koko seuraa, siitä päättäen, että hän silloin tällöin veti
toisen suupielensä ivalliseen kureeseen. Se hiukan häiritsi Anttia. Hän
kyllä osasi olla hänkin niinkuin vanha tottunut matkustaja. Mutta
milloinka voisi hän saavuttaa sen varmuuden ja vakavuuden, joka tuolla
herralla oli? Milloinka olla noin rennosti ja vapaasti ja kaikkia
halveksivasti?
Pekka sytytti paperossin ja tarjosi Antillekin. Mutta Antti sanoi
mieluummin polttavansa sikaria. Bufettineiti toi sen hänelle ja toi
myöskin hopeapäisen veitsen tarjottimella. Ottaessaan katsahti Antti
häntä suoraan silmään ja koetti saada silmäyksensä merkitseväksi. Ja
kun hän typisti sikaria, tunsi hän kätensä hiukan vapisevan.
Syötyään poistuivat kaikki matkustajat ruokasalongista, mikä minnekin.
Antti oli asettunut tyhjän pöydän ääreen ja oli tutkivinaan
ilmoituskalenteria. Neiti tyhjensi pöytää ja Antti seurasi hänen
liikkeitään: kuinka hän kumartui pöydän yli, painoi vyöhystänsä sitä
vastaan, pingoitti rintansa ja paljasti voimakkaan täyteläisen
käsivartensa. Antti olisi tahtonut sanoa hänelle jotain leikillistä,
mutta sai ainoastaan kysytyksi, koska tullaan Konnukseen.
--Kello kymmenen, vastasi neiti. Eikä Antti saanut jatketuksi
keskustelua sen pitemmälle.
Puhdistettuaan pöydän ja levitettyään sen yli vaalean liinan poistui
neiti keittiöön eikä tullut enää takaisin. Ymmärtämättä oikein syytä
siihen, joutui Antti hiukan alakuloiseksi ja nousi kannella olevaan
tupakkakammioon, jonka ikkunasta voi nähdä maiseman sekä taakse että
kummallekin kupeelle.
Hän alkoi selailla sanomalehtiä, ja ensiksi sattui »Uusi Suometar»
käsiin.
Jahah! jahah. Vai »Uusi Suometar»! Pitääpä katsoa mitä on »Uudessa
Suomettaressa.»
Pääkirjoituksena oli »Virkamiehet ja suomenkieli.» Siis kieliriita!
Antti koetti lukea sitä, mutta ei joutunut kuin muutaman kappaleen,
niin asettui poikkiteloin tielle otteita asetuksista ja pykäliä ja
numeroita. Silmä hyppäsi niiden ylitse ja jatkoi kerran liikkeelle
päästyään matkaansa parin uutisen yli »kaikenlaisiin.» Nielaisi niistä
muutamia ja palasi virvoitettuna takaisin pääkirjoitukseen. Keskemmällä
oli siinä huutomerkki erään lauseen perässä. Toisen jälessä seisoi
kysymysmerkki ja kolmanteen oli lauseen sisään pantu (sk!) noin
sulkujen väliin. Siellä ne siis jotain kummastelevat ja ivaavat.
Kenties se on hyvinkin hauskaa! Ja Antti luki ne lauseet ja luki
muutamia muitakin. Mutta taaskaan ei hän voinut pitää ajatuksiaan
koossa. Hän ei ollut koko kesänä seurannut sanomalehtiä. Ja sitäpaitsi
hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän ole oikein selvillä
kieliriidasta. Mutta niin pian kuin hän tulee Helsinkiin, alkaa hän
lukea sanomalehtiä ylioppilashuoneella ja perehtyä kieliriitaan.
--Pekka, sanoi hän tälle, jonka kuuli tulleen ruokasaliin, saahan
ylioppilashuoneella lukea kaikkia Suomen sanomalehtiä?
--On siellä kaikki oman maan lehdet, suomalaiset ja ruotsalaiset.
Kuinka niin?
--Minä aion ruveta käymään joka aamu ylioppilashuoneella lukemassa
sanomalehtiä.
--Se vie paljon aikaa nuorilta ylioppilailta tuo sanomalehtien
lukeminen ylioppilashuoneella. On paljoa edullisempi pitää Suometar
itsellään, neuvoi Pekka, otsa totisesti ja hiukan huolekkaasti
rypistettynä. Hänellä oli näissä asioissa vakaantunut kanta ja
kehittyneet mielipiteet.
--Ei se ole niin vaarallista, jos hiukan viepikin aikaa ensi
lukukaudella ... vaikka menisi kaikkikin katselemiseen.
--Jaa, jaa, mutta katso, ettei mene toinenkin lukukausi. Monelta on
mennytkin, ennenkuin ovat päässeet alkuunkaan.
--Ei minulta mene...
--Hyvä olisi, ellei niin kävisi.
--Minne sinä menet?
--Menen kokkasalonkiin lukemaan.
--Lukemaan?
--Täytyy käyttää aikaa hyväkseen. Tenttini alkavat kohta lukukauden
alussa. Ajattelin, että voin kerrata heprean kielioppia.
Heprean kielioppia! Niin kovat ajat, että täytyy lukea heprean
kielioppia jo Helsinkiin mennessäänkin! Mitä sitten itse Helsingissä?
Jos hänen, Antin, täytyisi siellä kohta paikalla istuutua kirjan
ääreen! Voisiko se olla mahdollista? Niin ne kai siellä kotona
kuvittelivat; siltä olivat ainakin isän puheet tuntuneet, Mutta ne
eivät ymmärrä näitä asioita oikein.
Niin no, kyllä hän tietysti lukee, totta kai lukee ja käy luennoilla.
Hän jakaa päivänsä lukuihin, luentoihin ja joutohetkiin. Joutohetket
hän käyttää huvituksiin. Tai miksei hän käyttäisi oikeaa sanaa: ei
huvituksiin, vaan Helsingin elämän tutkimiseen. Se on aivan
välttämätöntä sekin, kaikki tekevät samalla lailla. Pekkakin on tehnyt
sillä tavalla.
Voimakas aamiainen ja olut lämmittivät niin suloisesti sisuksia. Sikari
rauhoitti ja lauhdutti mielen. Sen savuun kietoutui ja katosi se puoli
tulevaisuudesta ja vastaisista velvollisuuksista, josta heprean
kielioppi oli muistuttanut.
Elämä alkoi tuntua niin huolettomalta ja pumpulinpehmoiselta. Se oli
kuin tällä samettisohvalla istuminen. Kuinka mukava tässä loikoa ja
nojata niskaansa selustimeen. Se jyskytti siksi parahiksi, että
viihdytti, mutta ei häirinnyt.
On tämä mukava laiva. Isällä on tässä monta osaketta. Tässä pitäisi
kaikkien kulkea. Kas, kuinka tuo seinä on kiiltäväksi maalattu! Ja
lukot ja avaimet kuinka hohtaviksi hangatut! Tuota nappulata kun
painaa, soi sähkökello bufetissa. Ei tarvitse täältä huutaa tai mennä
sanomaan, jos tahtoo tilata jotain. Joka hytissäkin on tuollainen
sähkökellon nappula. Se pitää olla matkustajien mukavuudeksi sillä
tavalla laitettu. Nykyajan matkustajat ovat vaativaisia. Ja Anttikin
oli mielestään vaativainen matkustaja. Hän olisi ollut tyytymätön, jos
ei laiva olisi ollut niin mukava, kuin se oli. Häneen olisi tehnyt
vastenmielisen vaikutuksen, jos sohva ei olisi ollut näin siististä
sametista ja joka messinkiesine noin kirkkaaksi kiilloitettu. Hänen
teki mieli koettaa valtaansa. Sikari oli sammunut, kun oli hiukan
tottumaton polttaja vielä. Ei ollut tikkuja. Liikkumatta paikaltaan
painoi hän takakäteen sähkökellon nappulaa. Virkeä kilinä kuului
bufetissa. Hän näki oven läpi, kuinka samalla putosi valkea numerolippu
yhteen niistä rei'istä, jotka olivat kellotaulussa. Bufettineiti
kiiruhti esiin.
--Saanko luvan saada tulitikkuja?
Ne saatuaan kohautti Antti itseään ylemmäksi istumaan ja nosti jalkansa
sohvalle. Hän alkoi tarkastella maisemaa. Ilma oli käynyt harmaan
haaleaksi. Kivikkoinen alava ranta vilisi ohitse. Hetken aikaa oli
kohdalla järven rannalla oleva talo ja sen saviset pellot. Siellä
näytti olevan harmaata ja ikävää. Kaivonvintti kohosi metsän yli,
töröttäen pilvessä jumottavaa syksyistä taivaanrantaa vasten.
Lämpiävästä riihestä tupruava savu painautui maata myöten menemään.
Pellolla kuukki muutamia liankarvaisia olennoita perunoita noukkimassa,
ja vaon päässä pientaren rannassa luuhotti hevonen auroineen, pää
riipuksissa.
Antille tuli ajatus, että jos yht'äkkiä täytyisi jäädä asumaan
tuollaiseen paikkaan. Nyt juuri, kun on Helsinkiin menossa, elämään sen
vilkasta elämää, tunkeilemaan Esplanaadissa, katselemaan loistavia
myymälöiden ikkunoita ja kauas pilkottavia punaisia tupakkapuotien
lyhtyjä, ja tuon tuostakin pistäymään sähköllä valaistuihin
kahviloihin--jos nyt pitäisi pysäyttää matka ja asettua tuohon taloon
koko syksyksi. Niinkuin moni hänen talonpoikaisista tovereistaan, jotka
viettävät vuotensa maalla ja lukevat siellä. Kuinka heidän oli sillä
tavalla mahdollista? Sen surkeammin tuskin voisi tapahtua ihmiselle.
Talo, pellot ja ihmiset katosivat, ja laiva pyyhkäisi niemen nenitse,
jonka päässä seisoi tanakka kivikummeli. Toiselta puolen niemen aukesi
sen kainalosta kaunis lahdelma ja lahden perältä koivikon sisästä
herrastalo. Tuo oli sentään toista. Keltainen päärakennus ja katolla
riu'un nenässä liehuva viiri. Siistit pellot, koivukäytävä rantaan,
oksitut, puhdistetut puistot ympärillä. Punainen uimahuone ja sen
edessä ankkuroituna purjevene, jonka purjeet parhaallaan lepattivat
kuivamassa.
Mielihyvällä Antti sitä katseli, pyyhki hikeä ikkunasta ja puhalteli
savua sikaristaan. Se talo oli kuin sukulaistalo. Asua semmoisessa
kesäiseen aikaan, laivakulun varrella, uida, purjehtia neitosten kanssa
ja käydä hyvästi puettuna vierailla. Loikoilla riippumatoissa ja lukea
romaaneja. Semmoista hänen elämänsä vielä kerran tuleekin olemaan. Kun
hän on edistynyt ja päässyt muutamien tuhansien tuloille, niin hän
rakentaa itselleen huvilan lähelle kaupunkia, niinkuin
varalääninsihteerikin. Hänellä on purjevene myöskin. Mutta naimisiin ei
hän sittenkään mene. Ja sen hän tekee kostoksi Almalle.
Laiva huusi tuloansa Konnuksen kanavalle ja Antti nousi kannelle.
Kapteeni seisoi perämiehen vieressä ja auttoi häntä toisella kädellään
kääntämään peräsimen kehää. Kapteenin vieressä seisoi tuo toinen
kapteeni ja se hieno herra. Antti asettui hänkin samaan ryhmään.
Kapteeni kertoi veden vähyydestä sulun suussa ja epäili, pääsisikö
viikon päästä enää täydessä lastissa läpi.
--Vai niin! Todellakin! sanoivat herrat, ja Antti oli hänkin
hämmästyvinään.
--Hiljempaa! komensi kapteeni kannen alle, ja samalla kun punakitaisen
ilmatorven läpi kuului koneenkäyttäjän vastaus, hiljeni jyskytys
koneessa. Kuului vain tasaista kalkutusta hitaassa tahdissa. Sekin
lakkasi kokonaan kanavaan tultaessa, ja laiva liukui vanhaa vauhtiaan
kapeaan sulkukamariin, niin että milteivät laidat koskeneet
kallioreunaan.
--Niinkuin veitsen terällä, sanoi Antti kapteenille, joka arvattavasti
oli kuullut samat sanat monelta muulta matkustajalta. Puskettuaan
takaisin, jolloin vesi sulkukamarissa kuohui vaahtona niinkuin
pesuammeessa saippua ja matkustajain poskia tärisytti, paneutui laiva
hetkeksi huokaamaan.
Matkustajat ilmaantuivat kannen alaisista komeroistaan katselemaan,
olisiko kanavalla mitään nähtävänä. Vanhat neitoset ottivat osaa
kalankauppaan, jota ruuanlaittaja hieroi muutaman talonpojan kanssa.
Talonpojalla olivat rinta ja polvet märkinä; hän oli juuri tullut
verkkojaan nostamasta. Nuorista neitosista toinen nojasi perän
rautakaidetta vastaan ja ihmetteli sulkuportin alta tulevan veden
pauhua; toinen oli avannut tupakkakammion ikkunan, josta avopäin ja
otsatukka hiukan epäjärjestyksessä seurasi silmillään liikettä kanavan
laiteella.
Hän oli arvattavasti nukahtanut, koska toinen poskipää oli punaisempi
kuin toinen. Kun Antti häntä tuossa kehyksessä katseli alhaalta kanavan
laiteelta, jossa hän edestakaisin käveli, niin ei hän ollut niinkään
tuo neitonen ... olihan se sentään aika sievä. Kauniit isot silmät...
Antti käveli edestakaisin kanavan laidetta, hattu tahallisesti hiukan
kallellaan. Sivumennen katsahti hän aina ikkunassa olevaan neitoseen,
ja ellei hän erehtynyt, katsahti neitonen samalla lailla häneen.
Matkalla vaihtelevat mielialat pikemmin kuin missään muualla. Ja tuota
pikaa, ennenkuin Antti ehti sitä itsekään huomata, oli hän runoillut
romaanin kokoon itsestään ja neitosesta.
Kukahan hän on ja minnekähän hän matkustaa? Arvattavasti Helsinkiin.
Ehkä hän saa Lappeenrannassa olla apuna kantamassa hänen kapineitaan.
Ehkä tutustuvatkin ja ajavat samassa hevosessa asemalle. Tavaroille
hommaa hän toisen hevosen. Jollakin rautatieasemalla vie hän uuden
tuttavansa ravintolaan ja kysyy, mitä hän saa luvan tarjota.--
»Kiitoksia paljon, te olette kovin hyvä», sanoo neitonen ja miettii
hetkisen. Sitten hän lisää ujosti: »Ehkä olette hyvä ja annatte minulle
kupin teetä.»--»Kaksi kuppia teetä!» komentaa Antti.--He istuvat
juomaan, hiukan muista erilleen. Neitonen vetää vitkalleen kädestänsä
hansikan, joka ei tahdo lähteä. Sitten tipahduttaa hän hyppysillään
pari kolme sokeripalaa kuppiin. He juovat, päät yhdessä, ja juttelevat.
Ihmiset katsovat heihin syrjäsilmällä. Asemasillalla tulee Pekka, joka
on seurannut heitä loitommalta, ja suhahtaa hirmuisen uteliaasti
korvaan:--»Kuule, Antti, kuka on tuo neitonen?»--»En minä tiedä, se on
vain satunnainen tuttavuus, pitäähän olla kohtelias.» Pekka rykäisee
merkitsevästi, ja Antti tietää, että hän jo ensi postissa kirjoittaa
kotiin. Vaan kirjoittakoon! Kotona siitä kertovat keskenään ja kertovat
muillekin, ja kohta kertoo koko kaupunki, että Antti on matkalla
tutustunut erääseen kauniiseen ja rikkaaseen nuoreen neitiin ja heidät
on nähty yhdessä istumassa ja juomassa teetä ... saa nähdä eivätkö pian
ole kihloissa! Vaan kertokoot! Hän tahtoo olla Don Juan. Hänessä on
paljon Don Juanin luonnetta.--Tyttö se häneen ensiksi rakastuu. Junassa
hän ei lakkaa katselemasta suurilla silmillään. Kuta likemmä Helsinkiä
he...
Laiva antoi lähtömerkin, ja Antin täytyi keskeyttää. Hänen olisi
pitänyt nousta laivaan. Mutta hän ei ollut tietävinäänkään. Antoi sen
lähteä liikkeelle, käveli rauhallisesti rinnalla ja hypähti sitten
huolettomalla notkahduksella laidalle juuri kun luukkua aiottiin
sulkea. Hän oli näkevinään kysymyksen neitosen silmissä siitä, jääkö
hän todella tähän, ja ilon välähdyksen, kun hän ei jäänytkään. Liekö
ollut niin, mutta ei siitä enää kannella mitään jälkeä näkynyt.
Molemmat neitoset olivat nousseet sinne ja kulkivat edestakaisin
rivakassa kävelyssä, tehden nopean käännöksen aina kannen päässä. Antti
käveli toisella puolen kantta ja koetti herättää huomiota. Välistä
käveli hän miettiväisen näköisenä ja siveli viiksiään sellaisella
sujuttavalla liikkeellä, kuin olisivat ne olleet hyvinkin pitkät.
Välistä hän taas seisahtui järveen tuijottamaan, toinen jalka penkillä
ja kyynärpää polvea vasten nojaten. Nämä ovat kauniita maisemia, nämä
Leppävirran. Mahtavatkohan ne huomata sitä, nämä neitoset? He kulkivat
useita kertoja Antin ohitse, mutta eivät katsoneet häneen sen
kummemmilla silmillä kuin perämieheen tai ohi vilahtavaan merimerkkiin.
No, eipä sillä, että Anttikaan heistä ... ei niin, että olisi viitsinyt
heitä varten päätään kääntää. Hän vain omia aikojaan ... katselee vain
huvikseen veteen ja rannalle.
Hän luuhisti lakkinsa samettia yhä huolettomamman näköiseksi ja alkoi
vihellellen kulkea edestakaisin. Sattui paperossin pätkä tielle; hän
potkaisi sen kenkänsä kärellä järveen.
--Milloinka ollaan Savonlinnassa? kysäisi hän perämieheltä.
Perämies ei kiiruhtanut vastaamaan. Käänti kehäänsä muutaman
pulikkavälin, sylkäisi suustaan mustan sylen, pyyhki hihalla huuliaan
ja virkkoi tultavan »noin kello seihtemän seuvussa.»
Neitoset olivat juuri takana, ja hän tahtoi heidän kuultensa kysyä
jotakin.
--Mikä on tuo hovi tuolla mäellä?
Mies viivytti vastaustaan niin kauan, että neitoset ehtivät jo piipun
taakse.
--Vokkolan hovi.
--Saako tällä kiikarilla katsoa?
--Herra tekköö hyvin ja kahtoo voan.
Olisi ollut hyvä tilaisuus tarjota neitosille kiikari ja päästä heidän
kanssaan puhelemaan. Antti toivoi, että he tulisivat ja jotenkin
näyttäisivät sitä haluavansa. Mutta neitoset eivät tulleet koko sillä
ajalla, kun Antti käänteli kiikaria, edes kokan puolelle piippua. Ja
yht'äkkiä kuuli hän heidän mennä humistavan kannen alle.
Leppävirroilla astui Antti halkoja otettaessa maihin ja hänellä oli
kulkulautaa myöten laskeutuessaan se pieni hetkellinen tyydytys, että
kaikkien rannalla olevain talonpoikain huomio kiintyi häneen. Hän ei
ollut heitä näkevinäänkään, loi mahtavan katseen väkijoukon yli, mutta
kuuli kuitenkin muutaman akan äänen takanaan sopottavan: »Katoppas,
minkälainen tuolla on laukku selässä.»--Vai niin, se oli siis tämä
hänen matkalaukkunsa, joka herätti heidän huomiotaan. Se häntä
nauratti, mutta oli samalla vähän mieliksikin.
Hän nousi rantatietä ylös ja katseli matkailijan silmällä ja otsan
rypistyksellä maisemaa ja alhaalla rantamakasiinien kupeessa höyryävää
laivaa, nojaten aina vähän väliä sateenvarjonsa päähän. Hänen tuolla
tavalla seisoessaan kulkivat neitoset kaksi kertaa hänen ohitsensa,
keräten ruohoja kukkakimpuiksi. Antilla oli mielestään hyvin
alkuperäinen keksintö, kun hän taittoi oksan katajasta ja kiinnitti sen
nappinsa läpeen.
Erinomaisen tyytyväisenä palasi hän takaisin rantaan. Sinne tultuaan
näki hän kaksi ylioppilasta hinaamassa suurta punaista kirstua
rattailta alas. Yht'äkkiä tuli hän huonolle tuulelle, poikkesi
halkopinon taakse ja kiersi toista tietä laivaan.
Ylioppilaat, joita hänen ei tehnyt mieli tavata, olivat molemmat hänen
tovereitaan, viime kevännä tutkinnon suorittaneita. He ovat arvatenkin
menossa Helsinkiin hekin ja tulevat siis olemaan matkakumppaneja sinne
saakka.
Saatuaan kapineensa laivaan asettuivat äsken tulleet perän puolelle
istumaan. Antti käveli edestakaisin komentokannella. Joka kerta kun hän
teki käänteen rappujen kohdalla, ajatteli hän mennäkseen alas
tervehtimään. Mutta sitten päätti hän kuitenkin tehdä vielä yhden
retken kannen toiseen päähän. Ja niin jäi hän pitkäksi aikaa siihen
edestakaisin astelemaan.
Koulussa oli hänen luokallaan, joka oli ensimmäinen puhtaasti
suomenkielinen luokka, ollut tavallaan kaksi puoluetta, »suomalaisten»
ja »ruotsalaisten». Ne olivat jätteitä niistä ajoista, jolloin vielä
oli kaksi erikielistä osastoa kullakin luokalla. Puolueet erosivat
osaksi kielenkin perusteella, mutta vielä enemmän varallisuuden ja
kotikasvatuksen. »Ruotsalaiset» olivat herrasperheistä, he kävivät
hienosti puettuina, heillä oli rahaa enemmän, he tanssivat
iltahuveissa, lauloivat kvartetteja, pitivät serenaadeja ja olivat
hienompien piirteittensä, solakampien vartaloittensa ja vapaamman
käytöksensä vuoksi kaupungin naisten suosituita. Jota vastoin
»suomalaisista» oli suurin osa vähävaraisia, heidän pukunsa oli karkea
ja kotitekoinen, käytös oli ujoa ja kömpelöä, ja suuremmissa seuroissa
he istuivat juroina seinämillä, sill'aikaa kuin toiset lattialla
isännöivät. Heidän kasvonsa olivat rosoiset, posket pyöreähköt ja
hartiat leveät.
Useimmat heistä olivat kovinkin köyhiä. Lukujensa ohella täytyi heidän
ansaita elatuksensa ruumiillisella työllä lupa-aikoina ja koulussa
oltaessa kotiopetuksella ja puhtaaksikirjoittamisella. Sill'aikaa kuin
»ruotsalaiset» kesäkuukausina antautuivat lepäämään ja huvittelemaan,
saivat toiset kulkea niityillä ja pelloilla ansaitsemassa jotain, jolla
lukukauden aikana voisi ostaa itselleen särvintä kuivan palasen
painikkeeksi.
Salainen kateus ja pahansuopaisuus kyti sen johdosta »suomalaisissa»
toisia tovereita kohtaan. Välit olivat aina hiukan kireät. Alemmilla
luokilla oli ero vain saran ja veran, ja yhteentörmäykset synnyttivät
tavallisimmasti tappelun, joka päättyi sillä, että »ruotsalaiset»,
jotka olivat vähemmistössä, piestiin perinpohjin ja heidän vaatteensa
voitonriemulla ryvetettiin. Ylemmillä luokilla tuli eripuraisuus
näkyviin olantakaisessa ylenkatseessa molemmin puolin. Luokalla
vallitsi joko jäykkä vaitiolo tai pistelevä sanasota. Suomalaiset
olivat jo oppineet sanomalehdistä ja tutkintopuheista, että he olivat
»kansan lapsia», että heitä varten oli koulu muutettu suomalaiseksi. Ja
he päättivät, että _he_ sitä oikeastaan ovat ainoat oikeutetut täällä
olemaan. Heidän joukossaan olivat sitä paitsi koulun taitavimmat
oppilaat, ne, joita opettajat nimittivät »oppilaitoksen ylpeydeksi.»
Vaikka »ruotsalaiset» melkein yleensä olivat heikommat luvuissa ja
vaikka heitä usein kehoitettiin ottamaan esimerkkiä »suomalaisista»,
olivat he kuitenkin opettajainsa lempipoikia. Heille osoittivat he
suosiota, joka ei koskaan tullut toisten osaksi. Kun oli pitoja tai
perheiltama rehtorin tai opettajain luona, pyydettiin niihin
poikkeuksetta vain »ruotsalaisia», jotka osasivat huvitella, tanssia ja
käyttäytyä. Aamulla kokoontuivat he sitten yhteen ryhmään, päät
toisissaan kiinni, kertomaan edellisen illan tapahtumista. Ne voivat
olla erittäin huvittavia. Tanssittu oli tavattomasti, pidetty iloista
iltaa neitosten kanssa, saatettu heitä miehissä kotiin, ja jos oli
kuutamo tai kaunis ilma, tehty kävelyretki ympäri kaupungin. Usein oli
eroamisen jälkeen toimeenpantu serenaadeja ikkunain alla.--Erityisessä
huoneessa oli heitä varten ollut punssia ja paperosseja, joita
valtoineen olivat saaneet nauttia. Illemmalla joskus oli joku
opettajakin vanhain herrain totihuoneesta haihtunut heidän kamariinsa
kilistämään. Tavallisesti oli hän ollut hyvällä tuulella ja lasketellut
kaikenlaista hupaista. Oli hänestä joskus pilkkaakin tehty. Jokainen
sana oli pantu tarkasti mieleen ja kerrottiin nyt kaikkien uudeksi
riemuksi. Kertominen ja nauraminen tapahtui tahallaan korkeammalla
äänellä, kuin olisi ollut tarpeellista, kun nähtiin, kuinka se harmitti
»suomalaisia.» Ne jurottivat paikoillaan ja olivat kirjoihinsa
katselevinaan, mutta kuulivat kuitenkin joka sanan. Heille oli
jokaiselle tapahtunut ikäänkuin mieskohtainen loukkaus sen kautta,
etteivät koskaan saaneet olla tällaisissa iloissa osallisina. He olivat
ikkunain läpi kuulleet iloista mellakkaa kadulta huoneisiinsa, kun
myöhään yöhön istuivat lukemassa tumman kynttilän ääressä. Ja vettä
myllyyn lisäsi vielä se, että opettajat tunnin kuluessa kohtelivat
pidoissa olleita hellävaroen ja tekivät kysymyksensä niin helposti
tajuttaviksi kuin suinkin, jopa suorastaan auttoivatkin. Tai karttoivat
kokonaan kysyä heiltä ja kysyivät sen sijaan »suomalaisilta», joilla
silloin aina oli kovempi päivä.
Oli kuitenkin aikoja, jolloin ruotsalaisten täytyi kokonaan nöyrtyä ja
jolloin heidän kaikilla ulkonaisilla eduillaan ei ollut mitään
merkitystä. Tutkintojen ja koekirjoitusten aikana tarvitsivat he
taitavampien toveriensa apua, ja silloin oli _näiden_ vuoro näkyä.
Niinkuin pöydän alle heitetyitä paloja nakkelivat he hätääntyneille
murusia matematiikasta ja latinasta. Ja niin tapahtui vielä
ylioppilaskirjoituksissakin. Useimmat »ruotsalaisista» pääsivät
ylioppilaiksi, »suomalaisten» armosta. Näinä aikoina nähtiin molempain
puolueiden miehiä enemmän yhdessä. »Suomalaisia» saatettiin joskus
kutsua »ruotsalaisten» perheisiinkin ja köyhemmille annettiin
sunnuntaipäivällisiä ilmaiseksi. Voutila, toinen noista tuolla
kannella, oli esimerkiksi koko viimeisen vuoden syönyt Antin kotona ja
saanut ilman vuokraa asua pienessä huoneessa toisella puolen kamreerin
pihan, seinäkkäin renkikamarin kanssa. Palkkioksi oli hän opettanut
Antille matematiikkaa ja auttanut häntä ylioppilaskirjoituksissa.
»Suomalaisilla» oli myöskin »isänmaallisia harrastuksia», joihin
»ruotsalaisilla» ei juuri ollut taipumusta. Lupa-aikoina keräsivät he
satuja ja muinaisesineitä, pitivät kukin paikkakunnallaan
kansantajuisia luennoita ja panivat kesillä toimeen kansanjuhlia.
»Ruotsalaiset» koettivat kyllä »harrastaa» hekin, mutta kaikki jäi
keskentekoiseksi. Antti esimerkiksi, joka luettiin »ruotsalaisiin», oli
kerran päättänyt kerätä sananlaskuja kansan suusta. Siitä oli ollut
kotona suuri homma ja puhuminen, ja sisaret ompelivat hänelle erityisen
vihkon sitä varten. Saipa hän vielä teettää varsinaisen matkapuvunkin,
johon kuului pitkävartiset lapikkaat. Mutta kun hän oli joitakuita
päiviä kierrellyt isänsä maatilan naapuritaloissa, alkoi uusi outo
kenkä hangata kantapäätä. Hän kyllästyi puuhaan, palasi kotiin, ja
saadut sananlaskut huomattiin jo ennen julaistuiksi.
Huolimatta »suomalaisten» jalommista harrastuksista, huolimatta heidän
paremmista todistuksistaan ja heille tutkinnoissa puhutuista kauniista
sanoista, joita saivat kuulla paraatipuvussa saapuville tulleen
kuvernöörinkin suusta, olivat »ruotsalaiset» kuitenkin joka paikassa
päällä päin, tutkintotilaisuuksissakin. Heihin, joilla oli tuttavia
kaikkialla kaupungissa, kiintyivät useimmat silmät todistuksia
jaettaessa. Helsinkiin lähdettäessä keväällä oli kyllä »suomalaisille»
arpajaisilla koottu matkarahat, mutta noiden toisten rintoihin
kiinnitettiin rannasta lähtiessä kukkaskimput. Sisaria, äitejä,
serkkuja ja muita naistuttavia seisoi kehänä heitä piirittämässä
laivasillalla, _heille_ toivotettiin onnet matkalle ja _heidän_
jälkeensä liehuivat nenäliinat. »Suomalaiset» seisoivat synkkinä
loitommalla, kaikilla kiitollisuudenvelka mieltä painamassa. Ja monella
syrjään jätetyn katkera tunne sydämessä. Tuolla toisten kanssa
liehakoivat ne, joita monen vuoden kuluessa oli kaukaisella ihailulla
seurannut, uskaltamatta koskaan lähestyä ja pääsemättä kertaakaan
toivotun kanssa sanaa vaihtamaan.
Kantta kävellessä vaikutti Anttiin yhä vielä se raskas suhde, joka oli
koulussa toverien kesken vallinnut. Mutta lähin syy siihen, miksi hän
äsken oli poikennut syrjään ja miksi hänessä ei pitkään aikaan ollut
menijää toverejansa tervehtimään, oli eräs tapaus, joka viime kesänä
oli kangistanut hänen välinsä Voutilaan. Antin isän maatila oli
Rautalammilla, ja he viettivät siellä kesäänsä. Pitäjän »suomalaiset»,
etupäässä Voutila, olivat toimeenpanneet kansanjuhlan. Tanssittaessa
juhlakentällä oli eräs talonpoika tullut pyytämään Antin vanhempaa
sisarta. Tämä oli kieltäytynyt. Kertomuksessa paikkakunnan lehteen
kuvattiin tapaus »osoitteena siitä, millaista ylenkatsetta kansaa
kohtaan vielä tapaa niissä, jotka haluavat nimittää itseään parempain
ihmisten lapsiksi. Heidän naisensa ovat kyllä olevinaan
kansallismielisiä, mutta kotikielenään he käyttävät ruotsia ja koko
heidän kansallismielisyytensä on vain siinä, että he ompelevat
itselleen kansallispuvut ja pukeutuvat niihin joskus huviretkiä
tehdessään. Mutta annas olla, kun talonpoika tulee puhuttelemaan,
silloin on nenä kureissa, ja tämä hieno neiti kääntää selkänsä kansan
lapselle. Häpeä meidän herrasväellemme moisesta sääty-ylpeydestä!»
Kirjoitus synnytti suurta suuttumusta ja jakoi pitäjän kahteen
puolueeseen. Sen tekijäksi merkittiin Voutila. Hän oli muka käyttänyt
tilaisuutta kostaakseen Antin sisarelle, johon hän oli turhaan
ihastunut. Antti oli moittijain puolella ja kiivastui kerran muiden
seurassa Voutilaa soimaamaan. Voutila suuttui, puhui paljon herrasväen
ylpeydestä ja epäkansallisuudesta ja lopetti sillä, että olisi parempi
olla vaiti sen, joka vielä istuisi koulun penkillä, elleivät muutamat
olisi olleet niin jalomielisiä, että he... Hän ei päättänyt lausettaan,
mutta Antti ymmärsi tarkoituksen, ja sen jälkeen eivät he olleet
toisiaan tavanneet ennen kuin tuossa äsken.
Kauan ajatteli Antti, laskeutuisiko vai eikö alas peräkannelle. Hän
tunsi itsensä jotenkin turvattomaksi yksin näiden kahden kanssa.
Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä.
--Ka, täälläkö tekin olette? Te tulitte Leppävirroilta? Minä en
ollenkaan huomannut... On vähän kylmä, niin että puistattaa ... brr...
Vai niin, te matkustatte kai myöskin Helsinkiin...
He olivat jäykkiä, melkein arvokkaita ja huulilla oli tuo hiukan
itserakas hymyily, jonka usein tapaa etevillä talonpojilla. He
tarkastivat Anttia kiireestä kantapäähän, ja Antista oli, kuin olisi
häntä kylmällä kädellä vetäisty kasvojen yli. Hän oli koettanut asettua
yläpuolelle. Mutta nyt hän tuli hätiköiväksi ja meni hiukan
hengästyksiinsä.
--Sinnehän minäkin! Joko teillä on asunto Helsingissä? Minä en tiedä
vielä ollenkaan, mihin tulen asumaan. Kai täytyy ajaa johonkin
hotelliin ensimmäiseksi yöksi.
--Ei ole meilläkään vielä tiedossa asuntoa.
He jatkoivat keskusteluaan kaksikantaan ja laiminlöivät kokonaan Antin.
Hän sai istua, ojennettuna eteenpäin, kaula kurkalla, ja kuunnella
valmista, kun ei voinut heti tultuaan poiskaan lähteä. Heillä oli
tulevista luvuistaan puhe. Olivat jo päättäneet, mitä luennoita
kuuntelevat. Professorien nimetkin oli heillä tiedossaan. Kuullessaan
luennoista ja professoreista, joita hän ei vielä ollut oikein
ajatellutkaan, tuli Antti itsensä suhteen hiukan epävarmaksi. Nuo ne
olivat ihan selvillä kaikesta, mitä he aikoivat tehdä. He tiesivät jo
vuodetkin määrätä, milloin valmistuvat. Köyhäin talonpoikain pojat
saattavat välistä kohota hyvinkin korkealle, oli hän usein kuullut
vakuutettavan ja esimerkkeinä mainittavan meidän suuria miehiämme,
joista melkein kaikki olivat syntyneet matalissa majoissa. Jota vastoin
varakkaiden vanhempain lapset usein menevät hukkaan. Ei heistä ainakaan
koskaan tule mitään suurta. Hänen ratansa oli kuitenkin jo määrätty. Se
oli jo useat kerrat valmiiksi keskusteltu isän ja koko perheen
läsnäollessa. Ja hän vartioi vain tilaisuutta päästäkseen selittämään
tovereilleen tulevaisuutensa ohjelmaa.
--Minä aion juristiksi, ilmoitti hän sopivaan puheen lomaan ja selitti
yhdessä henkäyksessä kaikki aikeensa. Hän suorittaa oikeustutkinnon,
seuraa tuomaria käräjillä siksi, että saa varatuomarin arvonimen,
praktiseeraa lääninhallituksessa, jossa tutkinnon suorittaneilla
nykyään on etuoikeus, ja sitten voi hän helposti saada hyviä virkoja.
Hänen puheensa ei tehnyt toivottua vaikutusta. Toverit kuuntelivat
häntä, ja kun hän oli lopettanut, kysyi Voutila, silmät pilkallisina,
mutta muuten hyvin viattomalla äänellä:
--Kun et sinä, Antti, ruvennut matematiikkaa lukemaan?
Antti tunsi pistoksen kärjen. Mutta silloin sattui mukava tilaisuus
poistua. Kapteeni kulki ohitse ja kääntyi Antin puoleen näyttäen
hänelle muutamata kiveä, johon eräs toinen laiva oli äskettäin
törmännyt. Puhuessaan Antille katsahti hän noihin toisiin
arvostelevalla syrjäsilmällä, ikäänkuin olisi tahtonut Antilta kysyä,
että »ketähän nuokin ovat?»
Katse tarkoitti nähtävästi heidän pukuaan, ja seisoessaan ulompana
kapteenin kanssa tuli Antti tämän luulonsa johdosta vertailleeksi
toveriensa vaateasua omaansa. Molemmilla heillä oli sarkainen
päällystakki, ja ylioppilaslakki oli päällystetty palttinalla. Takin
kaulus oli sametista ja arvatenkin koko puku jonkun maaräätälin tekemä,
joka oli koettanut saada aikaan muodin mukaista työtä, vaikka huonolla
onnella. Niskasta longistui kaulus toisella alas, niin että koko
kaulustin, aika tavalla jo käytetty, kojotti näkyä ja sen takana
rusetin nauha ja niskanappi. Mansetit eivät nekään olleet aivan
puhtaat. Housujen lahkeet olivat lyhyet ja ahtaat, jalat isot ja kengät
yhtä mukaa, sekä lisäksi kiilloittamattomat.
Jota vastoin hän ... hän oli kaikin puolin virheetön ja hieno. Silmäys
sääriin näytti, että housut niiden päällä istuivat kuin valetut. Kaulus
seurasi kaulalinjaa ja pisti pikkuisen vain valkoista raitaansa esille.
Kaikki oli parhaassa kunnossa. Hän puheli toimessaan kapteenin kanssa
ja istuutui tämän mentyä penkille vastapäätä ja alkoi vihellellä.
Sattui sitten vielä pieni tapaus, joka kerrassaan nosti hänet entisten
koulutoveriensa yläpuolelle.
He nousivat ja menivät kahvia juomaan ruokasalonkiin. Mutta heidän ovea
avatessaan aikoivat siitä samassa ulos neitoset. Molemmin puolin
seisotuttiin ja jäätiin odottamaan, kumpiko ensiksi astuisi kynnyksen
yli. Neitoset jo ottivat askeleen, mutta peräytyivät, kun ylioppilaat
samassa myöskin uhkasivat tulla. Silloin jäivät ylioppilaat odottamaan.
Mutta juuri kun neitosten taas piti astua ulos, töyttäsivät myöskin
ylioppilaat esiin, ja ovessa tapahtui pieni yhteentörmäys olkapäillä.
Neitoset katsahtivat ylenkatseellisesti jälkeensä, kun ovi oli
sulkeutunut, ja tuo kauniimpi koetteli kädellään olkapäätään, johon
nähtävästi hiukan koski.
--Ush, semmoisia moukkia! sanoi hän hienosti irvistäen, ja se silmäys,
jonka Antti samassa sai häneltä, näytti tahtovan vetää häntäkin samaan
mielipiteeseen osalliseksi.
Innolla Antti siitä tulikin osalliseksi--samalla tavoin silmäten ja
kohottamalla hänkin olkapäitään.
Hän oleskeli kannella, kunnes hopeatiuku helisti päivälliselle. Ovessa
tulivat häntä vastaan hänen toverinsa, pois salongista. Heillä ei ollut
varaa syödä laivan kalliita ruokia. Ohimennessään kysyi Antti heiltä
keveästi ja hiukan teeskennellyn reippaasti:
--No, poisko te tulettekin? Ettekö jääkään päivällistä syömään?
He ottivat tahalliseksi loukkaukseksi Antin kysymyksen. Sointu kysyjän
äänessä oli veriin saakka vihlaissut köyhäin miesten arkatuntoisuutta.
Eivät he kumpikaan vastanneet, mutta se katse, joka ampui heidän
kulmainsa alta, oli terävä, salavihainen ja kylmä kuin teräksisen
tikarin tumma välähdys. Se oli huonompiosaisten äänetön sodanjulistus
niitä vastaan, joiden edut ovat paremmat. Antti oli elinajakseen saanut
heistä salaiset vihamiehet.
--Syöhän sinä nyt siellä ... vielä sitä syömme mekin...
He menivät kokkapuolelle laivaa, purren hammasta niin, että posket
siitä jäykkenivät.