I.

Kuopion rannassa soivat lähtevien laivain kellot jo toiseen kertaan.

»Elias Lönnrot» oli isoin ja komein laiva, joka vei matkustajia etelään

päin, Helsinkiin ja muuanne, ja sen kello aloitti ensiksi. Sen soidessa

yhtyivät soimaan pienempäin laivain kellot, ja ne helistivät yht'aikaa,

kilvan keskenään.

Oli sunnuntai-aamu, jolloin joutilas väki vartavasten tulee rantaan

katsomaan, ketä lähtee. He tulevat kiireissään yli satamatorin, ovat

hommassa, niinkuin olisi heillä pelko myöhästymisestä. Laivasillalle

tultua katsellaan tuikeasti ja terävästi, niinkuin olisi asia jotain

tavata. Mutta sitten rauhoitutaan ja asetutaan vähän taammaksi

tarkastamaan niitä, jotka ovat lähtevän näköisiä.

Antti oli ylioppilas. Hän oli suorittanut tutkintonsa mennä kevännä ja

oli nyt lähdössä ensi lukukaudekseen Helsinkiin lukemaan. Hän seisoi

laivasillalla lähellä kulkulautaa. Päässä oli valkoinen rutistumaton,

sisarien puhtaaksi pesemä ylioppilaslakki ja kaulassa riippui nahkainen

matkalaukku, hiukan takana päin vasemman lanteen käänteessä. Palttoo

oli nähtävästi uusi, eilen räätälistä saatu, samettikauluksinen, ja

pienestä rintataskusta piipotti punaraitainen nenäliina, joka juuri

kotoa lähdettäessä oli siihen siististi ja varovasti hypistetty.

--Kuule, Antti, eiköhän sinun jo pitäisi nousta laivaan ... se saattaa

lähteä, ja sinä ehkä jäät ... jos ne ottavat pois laudan...

Se oli hänen äitinsä, joka häntä laivaan kiirehti. Koko perhe oli

tietysti saattamassa, nimittäin isä, äiti, kaksi sisarta ja muutamia

sukulaisia ja tuttavia. He seisoivat ahtaassa ryhmässä Antin ympärillä

ja odottivat vain kellon kolmatta kalahdusta, joka aina tuntui viipyvän

niin kauhean kauan.

Antti oli nähtävästi pahalla tuulella. Otsa rypyssä ja olkapäitään

hermostuneesti kohotellen seisoi hän äitinsä vieressä syrjittäin

häneen. Äiti oli pieni, matala ja hento eikä ylettynyt poikaansa kuin

parahiksi kainaloon. Levottomana ja huolekkaana koetti hän kuitenkin

saavuttaa häntä edes silmiin näkemään. Mutta ne harhailivat sinne tänne

yli väkijoukon, eikä äiti tahtonut saada pojan huomiota puoleensa,

jonka olisi viimeisellä eron hetkellä halunnut kokonaan omistaa.

--Ketä sinä, Antti, katselet? Onko sinulla siellä joku, jota tahdot

tavata?

--Ei ole.

Antti käänsi kasvonsa toisaanne päin haihduttaakseen noita, jotka

seurasivat jokaista hänen liikettään ja kasvojensa värettä. Mutta vähän

ajan päästä kiintyi hänen huomionsa kuitenkin taas sinne, missä oli

väkeä kokoontunut toiselle laivasillalle »Ilman» lähtöön.

--Muistitko, Antti, ottaa kalvokkaat käteesi?--Eihän sinulla niitä

olekaan!

--Kuinka minä niitä nyt käteeni?

--Minkä tähden et ... järvellä tuulee niin kylmästi avonaiseen

hihaan ... vaan ehkä sinä oletkin salongissa ... olekin vaan

salongissa, Antti!

--Kyllä, kyllä!

--Miksi sinä, Antti, olet niin kärsimätön? sanoi äiti vähän

loukkaantuneena.

--Mutta minkä tähden et sinäkään anna sen olla rauhassa? murahti siihen

isä, joka seisoi toisella puolen Anttia ja oli tyytymätön siitä, ettei

odotus loppunut.--Tottahan tuollainen iso poika jo katsoo itsensä ...

etkähän sinä sen perässä enää kuitenkaan saata sen pitemmälle hypätä.

Äidin leuka alkoi yhä tiheämmin vavahdella, ja hän koki turhaan niellä

itkuaan. Sisarienkin silmät rupesivat kostumaan, eikä nenäliinoja enää

pantu taskuun. Anttia tämä hellyys hävetti, eikä hän tuntenut

vähintäkään sääliä äitiänsä kohtaan, pikemmin harmia. Hän olisi jo

mennyt laivaan, ellei äiti olisi tarttunut hihaan ja pidellyt sitä kuin

pihtien välissä.

Ei kukaan puhunut pitkään aikaan. Ympärillä vain kuhisi ja kihisi

ihmisiä, jotka yhtämittaa survivat milloin selkään milloin kylkeen.

Joutilaita kokoontui yhä enemmän, ne jäivät seisomaan siihen

kerroksittain tukkien tien toisilta, joilla oli asiaa mennä ja tulla.

Ajurien kärryt kolisivat, hevosten kaviot kalkkoivat kiviseen

tantereeseen, ja yhä uusia ajoi kaupungista. Kapsäkeillä, kirstuilla,

kohverteilla ja kaikenlaisilla kapineilla sälytetyitä kärryjä

peruutettiin aivan laivasillan reunalle, ja siitä tavarat mätettiin

laivaan. Kapteeni hääri edestakaisin ja huusi ja komensi heikonlaisella

suomenkielellä. Ja laiva puhkui malttamattomuudesta. Piipuista ja

kupeessaan olevasta reiästä puhalsi se valkoista höyryä, joka peitti

peräpuolen sakeaan pilveen. Konekin jo hiljaa käydä jyskytteli,

koetteli voimiaan, ja köydet olivat pingollaan kuin juoksuhaluisen

syöttilään ohjakset, jota ajaja ei päästä menemään, mutta joka

hirnahtelee ja kuolaimiaan pureskellen jalkojaan nostelee.

Sitä katselivat siinä Antti, hänen isänsä ja sisaret, ajattelematta,

mitä katselivat. Mutta äiti vain katseli Anttia.

Isä oli pienenlainen, vähän kumarahartiainen mies, ja hänen palttoonsa

kaulus oli pystyssä. Kädessään oli hänellä päästään koukistettu meren

ruoko. Sisaria oli kaksi, jotenkin yhdennäköisiä. Molemmat he olivat

puetut aivan samanlaisiin vaatteisiin. Vanhempi oli vähän vakavamman ja

kuivemman näköinen. Nuoremmassa sitä vastoin näkyi vielä tuota

notkeutta ja mehua, joka on ominaista kaksikymmenvuotiaalle, mutta joka

pikkukaupungeissa tavallisesti niin pian haihtuu.

Yhdessä kohden seisominen kävi hänelle ikäväksi ja hän kääntyi

puhelemaan erään »hyvän ystävänsä» kanssa.

--Sinun veljesi menee Helsinkiin? kuuli Antti ystävän sopottavan.

--Niin hän menee.

--Tuleeko hän jouluksi kotiin?

--Kyllä hän tulee.

--No, onko sinulla ikävä häntä?

--Kyllä tuntuu tyhjältä, kun hän on poissa.

--Eikös sinulla ole muitakin ikävä...?

--Ketä muita?

--Pekkahan menee kanssa tässä laivassa ... missä hän on, kun ei häntä

vielä näy?

--Voi, voi, en minä tiedä, ja laiva kohta lähtee!

--Tuolla hän jo juoksee!

Pekka, joka sieltä tuli, oli näet Antin nuoremman sisaren sulhanen.

Eivät he kuitenkaan vielä julkikihloissa olleet. Ainoastaan

sukulaisille oli sanottu asiasta, jota ei tahdottu ilmaista ennen kuin

Pekka oli suorittanut papintutkintonsa, joka tapahtui jouluksi. Oli

Anna kertonut siitä myöskin joillekuille parhaille ystävilleen suurena

salaisuutena. Ja muuten tiesi sen sitä paitsi koko kaupunki.

Yhtäkaikki tervehti Pekka yhtä kylmästi ja kohteliaasti morsiantaan

kuin kaikkia muitakin, sillä hän osasi käyttäytyä ja taisi hillitä

tunteensa. Hän tuli kapsäkkiään kantaen, rynnisti leveillä hartioillaan

seisovia syrjään ja teki tervehdyksensä itsetietoisen tyytyväisesti.

Kun hän oli kaikkia tervehtinyt ja antanut kättä kaikille, ryhtyi hän

vilkkaasti puhelemaan ja selittämään, minkä tähden oli viipynyt. Ei

ollut saanut ajuria j.n.e. Suurella uteliaisuudella sitä sisaret

kuuntelivat ja kaikki sukulaisystävät, sillä Pekka oli aina ollut

tätien lemmikki. Hän oli siivo poika, kuului raittiusseuraan, ei

tupakoinut, joi ainoastaan kahvia, teetä ja vesiä, luki ahkeraan ja

jutteli kovin mielellään.

Vaan nyt keskeytti hänet Antin äiti. Hän pyysi Pekkaa, joka oli

vanhempi ja kokeneempi, pitämään huolta Antista ja neuvomaan häntä kuin

nuorempaa veljeään. Ja Antin piti kuulla ja ottaa vaaria siitä, mitä

Pekka hänelle sanoi.

Antti kohotti kärsimättömästi olkapäitään, sillä hän ei voinut sietää

Pekkaa. Sellainen sileänaamainen esimerkki, josta hänen alinomaa

käskettiin vaaria ottamaan. Hän ei suinkaan ollut mikään lapsi enää,

joka ei olisi kyennyt toisten taluttamatta kävelemään. Hän oli

täysikasvuinen mies ja kokenut enemmän kuin moni muu nuori mies hänen

iällään. Johan hän oli ollut onnettomasti rakastunutkin, ja oli

parhaallaan.

Pekka vastasi äidin kehoitukseen ainoastaan epämääräisellä hymyilyllä,

sillä sisaren sulhasena hän tahtoi olla hyvissä väleissä veljen kanssa,

jota kaikki kotona ihailivat.

--Minä saan sanoa terveisiä sisareltani ... minä juuri saatoin hänet

»Ilmaan» ... hän olisi tullut hyvästille tänne, mutta pelkäsi, että jos

laiva jättää.

Molemmat sisaret tietysti voivottelemaan sitä, kun eivät saaneet sanoa

Almalle hyvästiä. Jos ehtisi vielä mennä! Mutta ei nyt enää ehdi.

Kun Antti kuuli Almasta puhuttavan, tuli hänen katseensa epävarmaksi,

ja hän tunsi punastuvansa.

Pekalla oli kapsäkkinsä koko ajan kädessään, ja sisaret kehoittivat

häntä viemään sen laivaan ja tulemaan sitten takaisin vielä

juttelemaan.

Mutta silloin katsoi isä kelloaan ja ilmoitti miltei vihaisesti, ettei

ole aikaa jälellä kuin puolitoista minuuttia. Joka menee, niin sen on

parasta heittää hyvästinsä ja jäädä laivaan samalla.

Äiti tarttui Anttia napinläpeen ja veti hänet muista vähän erilleen.

--Pane sinä palttoosi kiinni, Antti ... nyt tuulee niin kylmästi... Jos

laivassa nouset kannelle, niin ota turkki hartioillesi. Mutta missä on

sinun kaulaliinasi?

--Siellä se on jossain ... en minä tiedä.

--Ja kirjoita sinä ainakin kerta viikossa, jos et joka postissa ennätä.

--Kyllä minä kirjoitan.

--Ja koeta nyt, Antti, elää niin säästäväisesti kuin mahdollista, kun

pappa tahtoo niin tarkkaa tiliä... Sinun on ehkä vaikea panna kirjaan

kaikkia pikkumenoja, niin tässä on sinulle vähän käsirahaa, joita minä

olen säästänyt ... jos sattuu mielesi tekemään leivoksia tai jos

tarvitset jonkun rusetin tai jonkun...

Mutta silloin lyödä kalahti kieli kellon laitaan kolmannen kerran, ja

kiireesti sai äiti pistetyksi paperikäärön Antin käteen.

Sitten sulki hän Antin hellään syliinsä. Ripustautui hänen kaulaansa ja

puristi, tahtomatta koskaan heittää. Hän olisi melkein tahtonut pitää

häntä kiinni niin kauan, että laiva olisi ehtinyt jättää... Nyt hän

menee, lähtee ulos suureen maailmaan, kuka tiesi minkälaisia kohtaloita

kokemaan! Ja äiti tavoitti suutelemaan poikaansa, kohosi varpailleen ja

koki kurkottautua hänen huulilleen. Mutta poika vältti. Hän piti

itseään jo liian suurena suudellakseen äitiään näin kaikkien nähden. Ja

pudisti sentähden vain hätäisesti sekä hänen kättään että muiden käsiä

ja kiiruhti huojuvaa kulkulautaa myöten laivaan.

Pekka heitti hellemmät jäähyväiset heille kaikille, kiitti ja kumarsi

matkalle toivotetusta onnesta ja koki pusertaa harmaista,

matalapohjaisista silmistään syviä silmäyksiä jokaiseen, jonka kättä

hän puristi.

--Otta landgongi pois! huusi kapteeni, ja se kiskaistiin laivasillalle

melkein Pekan jalkain alta.

Antti nousi komentosillalle ja koetti seisoa siellä niin, että hänen

asentonsa näyttäisi siltä, kuin hän olisi aikuinen mies. Äidin

liiallinen hellyys, isän vakavuus ja varmuus ja sisarien suojelevat

silmäykset, ne olivat tähän saakka estäneet hänen rinnassaan asuvia

aikamiehen tunteita oikein vaikuttamasta. Mutta nyt seisoivat holhoojat

tuolla alhaalla pieninä ja voimattomina. Hän seisoi täällä, ylempänä

heitä, lähtemässä, itsenäisen miehen merkki otsassa. Vasen käsi oli

taskussa ja oikea poveen pistettynä. Nenäliinan nurkka yhä piipotti

rintataskusta esille.

Laivaa siirrettiin ulommas, ja juopa laidan ja laivasillan välillä

suureni yhä.

Alhaalta kuului vielä ääni huutavan:

--Antti, muista nyt, mitä olen sanonut!--Hyvästi Antti! Hyvästi,

Antti!--jota seurasi melkein epätoivoisen kiihkeä nenäliinan huiskutus.

Pekka raivosi vastaan omalla nenäliinallaan, juoksi kantta pitkin,

nosteli lakkiaan ja nyökytteli päätään. Antti ei tehnyt yhtään mitään.

Hän pysyi liikkumatonna perämiehen vieressä ja koskettihan vain pari

kertaa lakkinsa lippaa.

--Huiskuta sinäkin, Antti, etkö näe, kuinka kaikki muut huiskuttavat!

Silloin täytyi Antinkin vetää nenäliinansa esille. Vitkaan kohotti hän

sitä pari kolme kertaa ja pisti sitten taas taskuunsa.

»Ilma» oli lähtenyt laituristaan samaan aikaan ja mennä suhkasi jo

täyttä vauhtia suuremman ja hitaamman laivan keulan editse.

--Hyvästi Pekka ja Antti! huudahti yht'äkkiä sulava naisääni »Ilmasta».

Alma, Pekan sisar, seisoi siellä solakkana »Ilman» perässä, piteli

viiritangosta ja liehutti hänkin toisella kädellä valkoista liinaa.

Pekka alkoi heti kohta riehua sinnepäin; mutta Antti koetti kohottaa

lakkiaan niin kohteliaasti kuin suinkin.

Alma oli se, johon hän oli ollut onnettomasti rakastunut ja oli

vieläkin. Se oli ikävä, surullinen juttu, siksi oli hän nyt jäykkä

kaikille, siksi hän ei voinut olla hellä omaisilleenkaan, sentähden

halusi hän päästä vapauteen, ja sentähden »halveksi hän koko maailmaa.»

Nyt poistui hän tuonne pohjoiseen, Antti lähti etelää kohti. Heidän

tiensä erosivat, erosivat ikuisesti. Ja kun valkoinen höyrypilvi

yht'äkkiä laski »Ilman» piipusta ja peitti vaippaansa koko peräpuolen

laivaa ja Almakin sinne katosi, niin olisi Antin tehnyt mieli levittää

kätensä ja huudahtaa katkera »haa!» Mutta kun kapteeni samassa komensi

koneen täyteen työhön ja kun propelli perän alla särpäisi vettä

rintansa täydeltä ja laiva nytkähtäen ojensihe menemään, niin vaihtui

mieliala samassa niinkuin sen, jota yht'äkkiä pudistetaan hereille

pahasta painajaisesta. Antin rinnassa hyppäsi riemun tunne päällepäin,

riippumattomuus riipaisi mukaansa ja tuntui siltä, kuin elämä nyt vasta

olisi oikein irtautunut luistamaan.

--Nyt se meni, huokaisi äiti rannalla, josta ei lähtenyt, ennenkuin

laiva katosi Väinölänniemen taa. Valkoista höyryä näkyi vielä hetkinen

puiden yli, ja sitä hän astuessaan rantatoria piti vielä silmällä,

kunnes sekin katosi.

Äänetönnä poistui perhe rannasta. Isä astui edellä, kalkutellen

rautapääkepillään katukiviin. Vähän jälempänä kulki nuorempi sisar,

mutta vanhempi odotti äitiä ja käveli hänen kanssaan rinnan. Ei kukaan

virkkanut sanaakaan. Isä ei tavallisesti juuri milloinkaan puhunut,

nuoremmalla sisarella oli omat syynsä äänettömyyteen, ja vanhempi sisar

oli vaiti siksi, että äitikin oli vaiti.

Sillä tavalla palasivat he asuntoonsa. Pääovi oli kiinni, ja isä ja

Anna jäivät odottamaan, että tultaisiin avaamaan. Odottaessaan piirteli

Anna hajamielisesti kuvioita pihahiekkaan päivävarjonsa kärellä, ja

isä, joka oli hyvin järjestystä rakastava, määräsi, että havut rappujen

edessä ovat uudistettavat. Äiti meni vanhemman sisaren kanssa keittiön

ovesta ja lähetti piian päästämään kamreeria ja neitiä.

Vähän sen jälkeen he söivät aamiaisensa, jotenkin ääneti senkin. Ei

kuulunut muuta kuin: »saanko voita?» Ja »tahtooko pappa vielä maitoa?»

Ja sitten alkoi tavallinen jokapäiväinen elämä. Isä istui

työhuoneessaan kirjoitellen, ja muuttautui sieltä virastoonsa

kirjoittelemaan. Sisaret asettuivat kamariinsa, jonka ikkunat antoivat

torille, ja kutoivat nenänvarsi suorana pitsiään kumpikin. Silloin

tällöin katsahdettiin kadulta heihin ja he katsahtivat kadulle, rihmaa

kerältä vetäessään.

Äiti oli vähän aikaa edeltä puolenpäivän makuukamarissaan. Kun hän

sieltä tuli puolipäiväkahvia laittamaan, olivat hänen silmänsä

itkettyneet, ja hän huokasi silloin tällöin syvästi. Koko perheessä

vallitsi sinä päivänä tavallista syvempi totisuus, kunnes vähitellen

totuttiin siihen niin, ettei sitä enää niin huomattu.