Puoli tuntia on kulunut. Kaksi onnetonta miestä on kulkemassa pimeätä
tietä Cameltonista Endelstowiin.
»Onko hän surrut niin, että hänen sydämensä on särkynyt?» virkkoi
Henry Knight. »Onko mahdollista, että minä olen hänet surmannut? Minä
kohtelin häntä säälimättömästi, Stephen, ja hän on kuollut! Eikö Jumala
voi minua ollenkaan armahtaa!»
»Kuinka olisitkaan surmannut häntä enemmän kuin minä?»
»Minä lähdin hänen luotansa — melkein karkasin — enkä sanonut hänelle,
etten tule enää takaisin; ja tuon viimeisen kohtaamisemme aikana minä
en edes suudellut häntä, vaan jätin hänet armottomasti. Minä olen ollut
mieletön — mieletön! Kunpa voisi kaikkein nöyryyttävin tunnustus,
lähimmäisteni kuullen esitetty, edes jossakin määrin korvata armaalleni
sitä kauheata julmuutta, jota minä olen hänelle osoittanut!»
»Armaallesi!» huudahti Stephen, äänessä jonkinlainen naurun vivahdus.
»Ken hyvänsä voi niin sanoa, ken hyvänsä. Minä tiedän, että hän
oli minun armaani ennenkuin sinun ja että hän oli minun jälleen
jälkeenpäin. Minulla, jos kenelläkään, on oikeus nimittää häntä
omakseni.»
»Sinä puhut niinkuin se, joka vaeltaa pimeydessä, kuten itse asiassa
vaellatkin. Tekikö hän milloinkaan mitään sinun tähtesi? Uskalsiko hän
esimerkiksi maineensa vaaralle alttiiksi sinun tähtesi?»
»Uskalsi kyllä», virkkoi Stephen painokkaasti.
»Ei ehdottomasti. Elikö hän milloinkaan sinua varten — osoittiko hän,
ettei voinut elää ilman sinua — nauroiko ja itkikö hän sinua varten?»
»Sen hän teki.»
»Ei milloinkaan! Uskalsiko hän milloinkaan henkeänsä sinun tähtesi —
ei! Minun armaani teki sen minun tähteni.»
»Se oli silloin pelkkää hyväntahtoisuutta. Milloin hän uskalsi henkensä
sinun tähtesi?»
»Pelastaessaan minut tuolta rantakalliolta. Lapsi rukka oli minun
kanssani katselemassa höyryalus Puffinin tuloa, ja minä luiskahdin
alas. Hädin tuskin siitä pelastuimme. Kunpa olisimme silloin kuolleet!»
»Maltahan», virkkoi Stephen kostein silmin. »Hän lähti rantakalliolle
nähdäkseen minun saapuvan kotiin; hän oli sen luvannut. Jo kuukausia
aikaisemmin hän oli sen minulle luvannut. Olisiko hän sinne lähtenyt,
ellei hän olisi minusta ollenkaan välittänyt?»
»Sinä kaiketi ajattelet, että Elfride on kuollut sinun tähtesi», sanoi
Knight synkän purevasti, mutta samalla hervottomasti.
»Olipa miten tahansa. Jos tulemme huomaamaan — että hän on kuollut
sinun tähtesi, niin minä en virka enää mitään.»
»Ja jos käy ilmi, että hän on kuollut sinun tähtesi, niin minä en virka
mitään.»
»Olkoon niin.»
Ne synkät pilvet, joihin aurinko oli uponnut, olivat alkaneet valaa yhä
enemmän sadetta.
»Voinemmeko odottaa täällä jossakin, kunnes sade on ohi?» kysyi Stephen.
»Kuten haluat. Mutta ei maksane vaivaa. Me otamme selkoa asian
yksityiskohdista ja palaamme takaisin. Älä salli kenenkään tietää,
keitä olemme. Minä en nyt paljoa merkitse.»
He olivat saapuneet tienhaaraan — toinen haara johti läntiseen kylään,
toinen itäiseen. Ehdittyään vähän matkaa kauemmaksi he huomasivat,
etteivät ruumisvaunut olleet kovinkaan paljoa heitä edempänä.
»Luulen niiden kääntyneen Itä-Endelstowiin. Voitko ne nähdä?»
»En. Olet varmaan erehtynyt.»
Knight ja Stephen saapuivat kylään. Tiellä lepäsi poikittain kirkas
valojuova, joka tulvi siihen pajan puoliavoimesta ovesta. Pajasta
kuului palkeiden puhallus ja vasaran kalke. Sade oli kiihtynyt, joten
he konemaisesti kääntyivät hakemaan suojaa tuosta lämpimästä ja
mieluisasta paikasta.
Aivan heidän kintereillään saapui eräs mies ilman päällysnuttua ja
sateenvarjoa. Hänellä oli käärö kainalossaan.
»Tulipa sateinen ilta», sanoi hän kulkiessaan ohi. Knight ja Stephen
seisoivat kauempana, mutta mies meni ahjon luo.
Seppä lakkasi takomasta ja alkoi jutella tulijan kanssa.
Mies nosti litteän käärönsä tulta vasten nähdäkseen oliko se sateessa
kastunut. Sitten hän asetti sen kulman ahjon reunalle, piteli
sitä toisella kädellä ja pyyhki toisessa kädessä pitelemällänsä
taskuliinalla kasvojansa.
»Taidattepa tietää, mitä minulla tässä on?» virkkoi hän sepälle.
»En, en tiedä», vastasi seppä lakaten jälleen palkeiden tankoa
liikuttamasta.
»Koska sade ei ole vielä tauonnut, niin näytän sen teille», sanoi mies.
Hän laski ohuen, leveän käärönsä tasaisesti alasimelle, ja seppä
lietsoi tulta, jotta olisi helpompi nähdä. Mies irroitti ensin
ruskean paperin, jonka levitti tasaiseksi. Sitten seurasi kappale
pörhökangasta, joka vuorostaan levitettiin paperin päälle. Kolmantena
peitteenä oli silkkipaperi, joka sekin silitettiin. Käärön sisältö oli
nyt paljaana, ja mies piteli sitä sepän nähtävänä.
»Ahaa — vai niin!» virkkoi seppä suurempaa mielenkiintoa osoittaen ja
astui lähemmäksi. »Nuori lady rukka — kamalan murheellinen asia — ja
vielä niin pian!»
Knight ja Stephen kääntyivät katsomaan.
»Entä mikä tuo on?» kysyi seppä.
»Se on vaakuna — erinomaista työtä, eikö totta? Se on varmaan maksanut
sievän summan!»
»Hienoa metallityötä, epäilemättä.»
»Se on peräisin samasta liikkeestä kuin kirstu, mutta ei ollut
kyllin aikaisin valmis, jotta se olisi voitu jo Lontoossa kiinnittää
paikoilleen. Minä olen saanut tehtäväkseni kiinnittää sen vielä tänä
iltana.»
Huolellisesti pidellyt esineet kuuluivat ruumiskirstuun.
Knight ja Stephen astuivat lähemmäksi. Mies, joka näki heidän yrittävän
lukea, mitä levyyn oli piirretty, käänsi sen kohteliaasti heihin
päin, ja he lukivat molemmat, melkein yht'aikaa, hehkuvien sysien
punertavassa valossa:
Elfride
Spencer Hugo Luxellianin
viidennentoista paroni Luxellianin
puoliso
kuollut helmikuun 10:nä 18——
He lukivat, lukivat jälleen ja lukivat yhä uudelleen — Stephen ja
Knight — ikäänkuin yhden ainoan sielun elähdyttäminä, ja vetäytyivät
pois keltaisesta hohteesta, yhä kauemmaksi, kunnes kylmä pimeys sulki
heidät kehäänsä ja tyyni taivas levisi heidän yläpuolellansa harmaana
ja yksitoikkoisena.
»Minne menemme?» kysyi Stephen.
»En tiedä.»
Seurasi pitkä vaitiolo... »Elfride naimisissa!» kuiskasi sitten Stephen
aivan hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt lausua tuota julki.
»Uskoton», kuiskasi Knight.
»Ja kuollut. Kieltänyt meidät kummankin. Minä vihaan sanaa 'uskoton’ —
minä vihaan sitä!»
Knight ei vastannut mitään.
He eivät nyt kuulleet mitään muuta kuin valtimoittensa aikaa mittaavat
iskut, sadepisaroiden pehmeän kosketuksen vaatteissaan ja sepän
palkeitten hiljaisen puhkamisen.
»Seuraammeko Elfrideä kauemmaksi?» kysyi Stephen.
»Emme; me jätämme hänet yksin. Hän on rakkautemme saavuttamattomissa,
olkoon hän myös tuolla puolen meidän moitteemme. Kun emme tunne
puoliakaan niistä vaikuttimista, jotka ovat saaneet hänet menettelemään
niinkuin menetteli, niin kuinka voimme nytkään väittää, ettei hänen
sydämensä ollut puhdas ja vilpitön.» Knightin ääni oli muuttunut
leppoisaksi kuin lapsen. Hän jatkoi: »Voimmeko nimittää häntä
kunnianhimoiseksi? Emme. Olosuhteet ovat, kuten yleensäkin, kumonneet
tuon hennon ja herkän olennon aikomukset, jotka hetkellisen sattuman
karkea kosketus voi tehdä tyhjiksi. Minä tiedän, että on niin käynyt —
mitä sinä arvelet?»
»Mahdollista kyllä. Lähdetään eteenpäin.»
He alkoivat suunnata askeliansa Castle Botereliin päin, jonne olivat
lähettäneet matkatavaransa Cameltonista. He astelivat vaieten useita
minuutteja. Sitten Stephen pysähtyi ja laski kätensä kevyesti Knightin
käsivarrelle.
»Kuinka hän lienee joutunut kuolemaan», kuiskasi hän värähtävin äänin.
»Emmekö palaa ja koeta saada parempaa selkoa?»
He kääntyivät takaisin, saapuivat jälleen Endelstowiin ja eräälle
avoimelle ovelle. Siinä oli vanha tuttu majatalo, ja talo näkyi
äskettäin korjatun ja uudistetun. Nimi ei sekään ollut vanhan
omistajan, vaan Martin Cannisterin.
Knight ja Stephen astuivat sisään. Majatalo oli aivan äänetön, ja
he kulkivat käytävää, kunnes tulivat keittiöön, missä paloi valtava
takkavalkea luoden lattiaan, kattoon ja äskenvalkaistuihin seiniin niin
kirkasta hohdetta, että kynttilänvalo näytti ihan joutavalta. Mustaan
pukuun ja valkoiseen esiliinaan puettu naishenkilö seisoi siellä yksin
puhtaan ruokapöydän takana. Ensin Stephen ja sitten myöskin Knight
tunsi hänet Unityksi, joka oli ollut sisäkkönä pappilassa ja myöhemmin
kamarineitinä Swancourtien kartanossa.
»Unity», virkkoi Stephen leppoisasti, »etkö tunne minua?»
Unity silmäili häntä hetkisen tutkivasti, ja sitten hänen kasvonsa
kirkastuivat.
»Kas, mr Smith!» virkkoi hän. »Ja siinä on mr Knight. Istukaa, olkaa
hyvät. Tiedätte ehkä, että viime näkemänne jälkeen olen mennyt
naimisiin Martin Cannisterin kanssa.»
»Kuinka kauan olette ollut naimisissa?»
»Pian viisi kuukautta. Me menimme naimisiin samana päivänä, jona
rakkaasta miss Elfridestä tuli lady Luxellian.» Unityn silmiin
kihosivat runsaat kyynelet, jotka hänen ponnistuksistansa huolimatta
putosivat hänen poskillensa.
Molempain päättävästi tunteitansa hillitsevien miesten oli vaikea
vallita itseänsä, kun näkivät edessään tuskan lieventämisen esimerkin.
He kääntyivät kumpikin ja astuivat muutamia askelia loitommaksi.