Ystävät-kilpakosijat olivat yhdessä aamiaisella seuraavana päivänä.
Siitä asiasta, jota edellisenä iltana oli ylen liukkaasti ja
vilpillisesti käsitelty, ei kumpikaan virkkanut nyt sanaakaan.
Stephenia askarrutti suurimman osan aikaa se toivomus, ettei hänen
tarvitsisi jäädä kaupunkiin kokonaiseksi päiväksi.
»Minä aion lähteä St. Launceen vasta huomenna, kuten tiedät», sanoi hän
Knightille aterian päätyttyä. »Mitä sinä aiot tänään toimittaa?»
»Minulla on sopimus eräästä kohtaamisesta vähän ennen kymmentä»,
virkkoi Knight harkiten, »ja sitten minun täytyy käydä tapaamassa
muutamia henkilöitä.»
»Minä käyn luonasi tänä iltana», sanoi Stephen.
»Tee se. Voithan tulla päivällisellekin kanssani, kunhan tapaamme
toisemme. Voi sattua, etten jää yöksi Lontooseen; minä en tosiaankaan
tiedä, mihin tästä liikun. Joka tapauksessa on ensimmäisenä tehtävänäni
siirtää matkatavarani täältä Bede’s Inniin. Näkemiin asti! Minä
kirjoitan, ellemme voi toisiamme tavata.»
Kello oli nyt neljännestä vailla yhdeksän. Knightin mentyä Stepheniä
alkoi sitäkin enemmän ahdistaa se seikka, että kuluisi vielä hidas,
pitkä päivä, ennenkuin hän pääsisi lähtemään niille tienoille, missä
kenties vielä eli hellä ajatus hänen varallensa. Yhtäkkiä hänen
mieleensä johtui, ettei paljoakaan haitannut, vaikka hän siirsi
tuonnemmaksi sen sopimuksenteon, jonka vuoksi hän kaupungissa oleskeli.
Tuo ajatus oli tuskin ehtinyt syntyä, kun hän jo ryhtyi sitä
toteuttamaan. Katsoessaan kelloansa hän havaitsi, että oli
neljäkymmentä minuuttia kysymyksessäolevan junan lähtöön, joten hänelle
jäi neljännestunti asemallelähdön valmisteluja varten.
Hän kirjoitti nopeasti pari kirjelippua — toinen niistä siirsi
tuonnemmaksi liikeasian, toinen pyysi Knightiltä anteeksi, ettei
Stephen voinut tulla illalla häntä tapaamaan — maksoi laskunsa, jätti
suuremmat matkalaukkunsa tavarajunalla myöhemmin kuljetettaviksi,
hyppäsi pika-ajurin rattaille ja ajoi asemalle.
Pian senjälkeen hän jo oli junanvaunussa.
Junailija viivytti hieman vihellystänsä päästääkseen viereiseen
osastoon miehen, jonka Smith oli nähnyt vilahdukselta hänen viime
hetkessä juostessaan poikki asemasillan.
Smith painui paikalleen ankaran hämmästyksen valtaamana. Mies muistutti
Knightiä — oli merkillisesti hänen näköisensä. Oliko se mahdollista?
Tänne ehtiäkseen hänen oli täytynyt tuulen nopeudella kiitää
huoneistoonsa ja tuskin vaunuista astuttuaan jälleen ajaa pois. Mutta
eihän se ollut mahdollista; se ei ollut hänen tapaistansa.
Alkumatkan aikana Smith mietti erinäisiä asioita, kunnes hänen päätänsä
alkoi pakottaa. Eräs seikka koski hänen lähimpiä toimiansa. Hän saapui
päivää aikaisemmin kuin oli vanhemmilleen lähettämässään kirjeessä
ilmoittanut, ja hän oli aikaisemmin järjestänyt asian siten, että he
kohtaisivat hänet Plymouthissa. Tämä suunnitelma olikin arvoisalle
pariskunnalle erinomaisen mieluinen. Kerran aikaisemmin oli ollut
samanlainen sopimus, jonka hän sitten oli tehnyt mitättömäksi, kun
oli saapunut jo aikaisemmin. Tällä kertaa hän päätti lähteä Castle
Botereliin, kuljeskella tutussa seudussa illalla ja aamulla, asioita
tiedustellen, ja palata sitten Plymouthiin kohdatakseen siellä
vanhempansa sopimuksen mukaisesti. Sellainen järjestys ei tulisi
rikkomaan heidän hellimäänsä suunnitelmaa, mutta auttaisi toisaalta
häntä itseänsä kärsimättömyydestä vapautumaan.
Chippenhamissa pysähdyttiin vähäksi aikaa ja vaihdettiin joitakin
vaunuja.
Stephen katsahti ulos. Samassa pisti viereisestä ikkunasta esiin erään
toisen miehen pää. He katsahtivat toisiinsa.
Knight ja Stephen olivat siinä vastakkain.
»Sinäkö täällä!» virkkoi nuorempi mies.
»Niin. Ja näytätpä olevan sinäkin», vastasi Knight oudosti.
»Epäilemättä.»
Tuo hetki ilmaisi erittäin selvästi rakkauden itsekkyyttä ja
mustasukkaisuuden säälimättömyyttä. Kumpikin mies katseli ystäväänsä
niinkuin ei ollut milloinkaan ennen häntä katsellut. Kumpaakin häiritsi
ja kiusasi toisen läsnäolo.
»Minä luulin sinun sanoneen, että tulet vasta huomenna», huomautti
Knight.
»Niin sanoinkin. Mutta jälkeenpäin päätin lähteä jo tänään. Oliko tämä
matka se sopimus, josta puhuit?»
»Ei. Minäkin päätin jälkeenpäin toisin. Minä kirjoitin sinulle
selittäen, etten voinutkaan tavata sinua tänä iltana, kuten olimme
sopineet.»
»Samoin minä sinulle.»
»Sinä et näytä terveeltä; huomasin sen jo tänä aamuna.»
»Päätäni kivistää. Sinä olet tänään tavallista kalpeampi.»
»Minunkin päätäni on kivistänyt. Meidän pitänee odottaa tässä muutamia
minuutteja.»
He astelivat edestakaisin asemasillalla, kumpikin tuntien toisen
läsnäolon yhä rasittavammaksi. He saapuivat sillan päähän ja
pysähtyivät, tietämättä mitä sanoa Stephenin tyhjä katse kiintyi
eräiden asemamiesten puuhiin.
He olivat irroittamassa junan loppupäästä erästä mustaa ja
omituisennäköistä vaunua siirtääkseen sen edessä olevan vaunun
sivuraiteelle. Kun tuo oli tehty, palasivat kumppanit oman vaununsa
viereen.
»Etkö tule tänne?» kysyi Knight verrattain kylmäkiskoisesti.
»Minulla on peite ja matkalaukku ja sateenvarjo mukanani; on hieman
hankalaa ryhtyä nyt muuttamaan», virkkoi Stephen vastahakoisesti. »Etkö
sinä voi tulla tänne?»
»Minulla on myöskin kimpsuni. Ei maksane vaivaa ruveta niitä
siirtämään. Näemmehän toisemme kumminkin, eikö totta?»
»Epäilemättä.»
Kumpikin lähti omaan osastoonsa. Lähtöhetkenä eräs virkailija
asemasillalla kohotti kätensä ja pysähdytti junan.
Stephen katsoi ulos saadakseen selville, mikä oli syynä.
Eräs virkailijoista huusi toiselle: »Tuo vaunu on liitettävä jälleen
junaan. Ettekö näe, että se kuuluu päälinjalle? Pitäkää kiirettä!
Millaisia mielettömiä maailmassa onkaan!»
»Kirottu kiusa näistä pysähdyksistä!» huudahti Knight kärsimättömästi,
osastonsa ikkunasta kurkistaen. »Mitä ne nyt siellä?»
»Näyttävät epähuomiossa irroittaneen junasta sen omituisen vaunun,
jonka näimme», vastasi Stephen.
Hän katseli nyt, kuinka vaunu jälleen liitettiin junaan. Vaunu, jonka
hän nyt muisti nähneensä jo Paddingtonissa ennen lähtöä, oli pikemmin
juhlallinen kuin synkeä. Se näytti olevan ihan uusi ja nykyaikainen, ja
sen vaikuttava ulkomuoto herätti muidenkin henkilöiden huomiota. Hän
näki, kuinka kaksi miestä työnsi sitä hitaasti eteenpäin; se näytti
lähenevän hitaasti ja murheellisesti; sitten tuntui pieni sysäys, vaunu
kiinnitettiin, ja niin lähdettiin eteenpäin.
Stephen istui koko iltapäivän miettien Knightin odottamattoman lähdön
syitä. Oliko hän ehkä matkalla Castle Botereliin. Jos niin oli laita,
niin hänellä voi olla yksi ainoa tarkoitus: käydä Elfrideä tapaamassa.
Ja millainen ajatus se olikaan!
Plymouthissa Smith nautti jotakin virkistyksekseen ja siirtyi sitten
sille taholle, mistä junat lähtivät Cameltoniin, Castle Boterelin ja
Endelstowin läheisyydessä sijaitsevalle uudelle asemalle.
Knight oli jo siellä.
Stephen pysähtyi hänen viereensä sanaakaan virkkamatta. Samassa sukelsi
kaksi miestä esiin odottavan junan pyörien välistä.
»Eihän tuo vaunu paljoa paina», virkkoi toinen ilkeään sävyyn. »Se on
kevyt kuin turhuus; tyhjyyttä täynnä.»
»Jos ei siinä olekaan paljon painoa, niin on sentään koko joukko
merkitystä», vastasi toinen mies, puheeltaan ja käytökseltään
kirkkaampi.
Smith havaitsi, että heidän junaansa oli liitetty se tumma ja
juhlallinen vaunu, joka oli heitä seurannut koko matkan Lontoosta
lähtien.
»Sinä kaiketi matkustat eteenpäin?» virkkoi Knight kääntyen Stephenin
puoleen välinpitämättömästi silmäiltyään samaa esinettä.
»Niin.»
»Voimmehan yhtä hyvin matkustaa lopun matkaa yhdessä, eikö totta?»
»Tietysti.» He astuivat samasta ovesta.
Ilta läheni nopeasti. Sattui olemaan Valentinin päivän aatto — nuorille
rakastajille merkillinen — ja aurinko paistoi tumman pilvenlongan
alitse valaen maiseman korkeampiin kohtiin kullankeltaista hohdetta.
Junan eräässä käänteessä vaihtaessa suuntaa samat säteet tulvahtivat
sisään ikkunasta pakottaen Knightin avaamaan puolittain umpeutuneet
silmänsä.
»Sinä arvatenkin jäät St. Launceen?» lausui hän hiljaa.
»En», vastasi Stephen. »Minua odotetaan vasta huomenna.» Knight oli
vaiti.
»Entä sinä — lähdetkö sinä Endelstowiin?» kysyi nuorempi mies terävästi.
»Koska sitä kysyt, niin minä voin vastata ainoastaan myöntävästi,
Stephen», jatkoi Knight hitaasti ja päättävämmin kuin koko päivänä.
»Minä menen Endelstowiin näkemään, onko Elfride Swancourt vielä vapaa;
ja jos on niin laita, niin pyydän häntä vaimokseni.»
»Samoin minä», virkkoi Stephen Smith.
»Luulen, että vaivaudut suotta», lausui Knight päättävästi.
»On luonnollista, että niin luulet.» Stephenin äänessä oli ankarampi
katkeruuden sävy. »Olisit voinut sanoa paremmin sitä toivovasi», lisäsi
hän.
»Sitä en olisi voinut tehdä. Lausuin vain mielipiteeni. Elfride
Swancourt on kenties sinua kerran rakastanut, epäilemättä, mutta
se tapahtui hänen ollessaan niin nuori, että hän tuskin tunsi omaa
mieltänsä.»
»Kiitos vain», virkkoi Stephen lyhyesti. »Hän tunsi mielensä yhtä
hyvin kuin minä. Me olemme yhdenikäiset. Ellet sinä olisi tullut meitä
erottamaan —»
»Älä sano niin, Stephen — älä sano niin! Kuinka voitkaan väittää, että
minä olen teidät erottanut? Ole oikeamielinen!»
»Hän oli minun ennenkuin sinun, sinä tiedät sen!» virkkoi hänen
ystävänsä. »Ja katkeralta tuntui havaita, että hän oli sinun ja
että kaikki olisi voinut kääntyä hyväksi, ellei sinua olisi ollut.»
Stephen puhui pakahtuvin sydämin ja katseli ulos ikkunasta salatakseen
mielenliikutusta, joka ilmeni hänen kasvoissaan.
»On mieletöntä», sanoi Knight, »että katselet asiaa tuossa valossa.
Mitä sanon, sanon sinun hyvääsi silmällä pitäen. Sinä et tietenkään
mielelläsi suostu asiaan sellaisena kuin se todellisuudessa on: että
hänen kiintymyksensä sinuun oli vain tytön ensimmäinen mieltymys, jolla
ei ole juuria eikä elinvoimaa.»
»Se ei ole totta!» virkkoi Stephen kiihkeästi. »Sinä minut syrjäytit.
Ja nyt sinä jälleen aiot työntyä meitä erottamaan ja koetat riistää
minulta mahdollisuuden! Minun oikeuteni! Menettelet kovin epäjalosti
yrittäessäsi jälleen hänet minulta viedä! Kun olit hänet voittanut,
niin minä en asiaan kajonnut. Nyt voisitte te, mr Knight, menetellä
samoin!»
»Älä minua teitittele; maailmassahan olemme kumpainenkin.»
»Ensimmäinen rakkaus on syvin ja se oli minun.»
»Kuka sinulle sen on sanonut?» kysyi Knight kopeasti.
»Hänen ensimmäinen rakkautensa kuului minulle. Ja minun tähteni hän
sinusta erosi. Sen arvaan liiankin hyvin.»
»Niin teki. Ja jos minä ottaisin selittääkseni, millä tavalla se
vaikutti meidän eroamiseemme, tulisit varmasti vakuutetuksi siitä,
että teet aivan väärin käyttäytyessäsi nyt tungettelevasti — että
vaivaudut suotta, kuten jo sanoin. Minä en huoli asiaa selittää, koska
yksityiskohdat ovat kiusallisia. Mutta ellet tahdo minua kuulla, niin
tee tahtosi. Minua se ei liikuta, poikaseni.»
»Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta näytellä herran osaa. Vain siitä
syystä, että minä poikasena pidin sinua mestarinani ja sinä minua
hieman autoit — josta hyvästä minä olin sinulle kiitollinen ja pidin
sinusta — sinä nyt esiinnyt liian vaateliaasti ja astut minun edelleni.
On julmaa — on väärin — että minua niin loukkaat!»
Tuo näytti kovin koskevan Knightiin. »Kuulehan, Stephen, nuo sanat
ovat liian väärät ja arvottomat kenenkään lausuttaviksi, ja ne ovat
arvottomat sinun sanoiksesi. Sinä tiedät minua loukkaavasi. Jos olet
joskus hieman hyötynyt minun opetuksestani, niin olen vain iloinen sen
kuullessani. Sinä tiedät, että olen sitä antanut mielihyvin, ja tiedät,
etten ole milloinkaan ajatellut senvuoksi pitää sinua velallisenani.»
Tuo vetosi Stephenin luontaiseen hyväsävyisyyteen, ja hän virkkoi
hämmentynein äänin: »Niin, niinpä kyllä. Minä menettelin siinä kohden
väärin — myönnän sen.»
»Tämä on luullakseni St. Launcen asema. Astutko junasta?»
Knightin palatessa varsinaiseen asiaan Stephen jälleen tointui.
»En, minähän jo sanoin sinulle lähteväni Endelstowiin», vastasi hän
päättävästi.
Knightin piirteet näyttivät turtuneilta, ja hän ei virkkanut enää
mitään. Juna vieri eteenpäin, ja Stephen painui nurkkaansa sulkien
silmänsä. Illan keltavärit olivat muuttuneet ruskeiksi, hämärän
varjot tihentyivät, ja toisinaan syöksyi ikkunasta sisään pölypilvi
— koillisesta puhaltavan kylmän viiman kiidättämänä. Aikaisemmin
kultautuneet, mutta nyt himmeät kukkulat alkoivat menettää päiväisen
pyöreytensä ja piirtyä sakaraisina taivasta vasten.
Pitkän vaitiolon jälkeen Stephen säpsähti hereille, ja kesti vähän
aikaa, ennenkuin hän kunnolla tointui.
»Aivan kuin todellisuudessa!» huudahti hän pyyhkäisten kädellään
silmiänsä.
»Mistä on kysymys?» tiedusteli Knight.
»Unesta. Vaivuin uneen muutamaksi minuutiksi, ja näin unen — eloisemman
kuin milloinkaan ennen.»
Hän silmäili väsyneesti pimenevää maisemaa. He olivat nyt
Cameltoniin saapumassa. Illan varjon takana näkyivät syttyvän lyhdyt
— ne välkähtivät esiin toinen toisensa jälkeen ja häilähtelivät
puuskapäisessä tuulessa.
»Millaista unta näit?» kysyi Knight.
»Enpä mitään kertomisen arvoista. Se oli jonkinlainen painajainen. Unet
eivät milloinkaan mitään merkitse.»
»Tuskinpa merkitsee mitään sinunkaan unesi.»
»Tietenkään ei. Mutta jos haluat kuulla, niin kerron sinulle, mitä
unessani ylen selvästi näin. Oli kirkkaista kirkkain aamuhetki itäisen
Endelstowin kirkossa, ja me, sinä ja minä, seisoimme kastemaljan luona.
Kaukana kuorissa seisoi lordi Luxellian yksinään, kylmäkiskoisena
ja aivan toisenlaisena kuin tavallisesti; mutta minä tiesin, että
henkilö oli juuri hän. Alttarinkaiteen luona seisoi omituinen
pappismies, kädessään avattu kirja. Hän loi katseensa ylös ja kysyi
lordi Luxellianilta: 'Missä on morsian?’ Lordi Luxellian sanoi: ’Ei
ole morsianta.’ Samassa astui joku sisään ovesta, ja minä tiesin hänen
olevan lady Luxellian-vainajan. Lordi kääntyi ja sanoi hänelle: 'Minä
luulin sinun olevan alhaalla hautaholvissa, mutta olenhan voinut
vain uneksiakin. Tulehan.’ Lady astui likemmäksi. Ja kun hän kulki
valitsemme, hänestä uhosi minuun sellainen kylmyys, että huudahdin:
'Minusta on henki lähtenyt!’ Samassa minä heräsin. Mutta nythän olemme
Cameltonissa.»
Juna vieri hitaasti kohti asemaa.
»Mitä aiot tehdä?» kysyi Knight. »Aiotko tosiaankin käydä Swancourtien
luona?»
»En suinkaan. Minä tiedustelen asioita aluksi. Sinä luullakseni lähdet
suoraa päätä Endelstowiin?»
»Tuskin voin sitä tehdä tähän aikaan päivästä. Et nähtävästi ota
huomioon, että perhe — joka tapauksessa hänen isänsä — kantaa kaunaa
minulle samoinkuin sinullekin.»
»Sitä en ole tietänyt.»
»Ja etten minä voi syöksyä taloon vanhana tuttavana paremmin kuin
sinäkään. Etäisen sukulaisen erioikeudet minulla luonnollisesti on,
olivatpa ne millaiset tahansa.»
Knight laski ikkunan alas ja katsoi eteenpäin. »Asemalla näkyy olevan
paljon väkeä», sanoi hän. »Näyttävät kaikki odottavan meitä.»
Junan pysähtyessä voivat puolittain vieraantuneet ystävykset
lyhtyjen valossa erottaa joutilaan joukon, jonka keskellä oli ryhmä
mustapukuisia miehiä. Asemasillan vierellä oli sivuportti auki, ja sen
ulkopuolella seisoivat tummat ajoneuvot, joiden laatua he eivät aluksi
saaneet selville. Sitten Knight näki sen yläosan kuvastavan taivasta
vasten seetrimäisiä sakaroita ja tunsi vaunut kohta ruumisvaunuiksi.
Vaunujen ovilla ei ollut montakaan henkeä ottamassa vastaan matkustajia
— useimmat olivat kerääntyneet junan toiseen päähän. Knight ja Stephen
astuivat alas ja kääntyivät hekin aluksi samaan suuntaan.
Kävi ilmi, että se synkkä vaunu, joka oli seurannut heitä koko päivän
Lontoosta lähtien, oli kulkenut kohti samaa päämäärää kuin he. Se oli
siirretty avoimen portin kohdalle. Katselijat peräytyivät muodostaen
selvän kujanteen veräjältä vaunun luo, johon mustapukuiset miehet
astuivat.
»Ne ovat luullakseni työmiehiä», sanoi Stephen. »Kummallista; mutta
minä tunnen kolme niistä Endelstowin miehiksi. Sangen merkillistä.»
Sitten miehet alkoivat tulla ulos, kaksi vierekkäin, ja lyhdyn valossa
voi nähdä heidän kantavan välissään vaaleata, kirkkaaksi kiilloitettua
ruumiskirstua, jossa ei näkynyt yhtäkään naulaa. Kahdeksan miestä
kohotti taakan hartioillensa, ja niin he hitaasti kantoivat sen
veräjälle.
Knight ja Stephen lähtivät ulkopuolelle ja tulivat lähelle saattoa sen
alkaessa liikkua. Eräät saattoon kuuluvat vaunut kääntyivät lyhdyn
alla. Valo sattui Endelstowin kirkkoherran mr Swancourtin kasvoihin.
Hän näytti monia vuosia vanhemmalta kuin heidän viimeksi kohdatessaan
toisensa. Knight ja Stephen vetäytyivät vaistomaisesti takaisin.
Knight puhutteli erästä lähelläseisovaa henkilöä. »Mitä on mr
Swancourtilla näiden hautajaisten kanssa tekemistä?»
»Hän on ladyn isä», vastasi puhuteltu.
»Minkä ladyn isä?» kysyi Knight niin kumein äänin, että mies ihmeissään
katsahti häneen.
»Kirstussa lepäävän ladyn isä. Lady, nähkääs, on kuollut Lontoossa, ja
hänet on tuotu tänne tällä junalla. Hänet viedään kotiin tänä iltana ja
haudataan huomenna.»
Knight tuijotteli tyhjin katsein siihen kohtaan, missä ruumisvaunut
olivat olleet, ikäänkuin olisi nähnyt ne tai jonkun henkilön siinä.
Sitten hän kääntyi ja näki Stephenin kumaraisena kuin vanhan miehen.
Hän tarttui nuoren ystävänsä käsivarteen ja kuljetti hänet pois lyhdyn
valokehästä.