»Jäädään tänne hänen luoksensa», kuiskasi Knight ja sanoi käännyttyään:
»Ei, me tahdomme jäädä tänne. Haluaisimme levätä ja kuivata
vaatteitamme, jos sallitte.»
Surevat ystävykset istuivat sen illan valtaisan takkavalkean ääressä
emäntänsä seurassa, Knight uuninkamanan muodostamassa syvennyksessä,
missä hän peittyi varjoon. Osoittamalla hieman luottamusta he voittivat
Unityn luottamuksen, ja hän kertoi heille, mitä he olivat jääneet
kuulemaan — onnettoman Elfriden myöhemmän tarinan.
»Eräänä päivänä — senjälkeen kuin te, mr Knight, olitte lähtenyt meiltä
viimeisen kerran — hän oli poistunut kartanosta, ja hänen isänsä lähti
hänen jälkeensä ja toi hänet kotiin sairaana. En tiedä, minne hän oli
lähtenyt, — mutta hän oli sairaana viikkokausia. Ja hän sanoi minulle,
ettei välittänyt, kuinka hänen tulisi käymään, ja sanoi toivovansa
kuolemaa. Kun hän oli hieman toipunut, sanoin hänelle, että hänen
piti elää ja mennä vielä naimisiinkin, ja hän sanoi siihen: 'Niin;
minä teen mitä suinkin voin sukulaisteni hyväksi, jotta hyödyttömällä
elämälläni olisi jotakin käytännöllistä merkitystä.’ Niin, ja kuinka
olikaan, sitten alkoi lordi Luxellian häntä kosia. Ensimmäinen lady
Luxellian oli kuollut, ja lordi oli kovin huolissaan, kun pienet tytöt
olivat jääneet äidittömiksi. Vähän ajan kuluttua he alkoivat käydä
miss Elfrideä tervehtimässä, sillä he pitivät hänestä yhtä paljon tai
enemmänkin kuin omasta äidistänsä. Heillä oli tapana nimittää häntä
'pikku äidiksensä’. Lapset tekivät hänen elämänsä hieman hupaisemmaksi,
mutta hän ei ollut sama tyttö kuin ennen — minä sen kyllä näin —
ja laihtui melkoisesti. Niin, lordi tuli yhä useammin kutsumaan
Swancourteja päivällisille — ei ketään muita tuttavistansa — ja vihdoin
kirkkoherran perhe oli siellä alinomaa, kaikkina päivän aikoina.
Sanotaan pikkutyttöjen pyytäneen isäänsä ottamaan miss Elfriden
heidän luoksensa asumaan, ja hänen kerrotaan luvanneen, jos he olivat
kilttejä lapsia. Aika meni menojansa, ja eräänä päivänä minä sanoin:
'Miss Elfride, te ette näytä niin terveeltä kuin tavallisesti, ja
vaikka kukaan muu ei näytä sitä huomaavan, niin minä sen huomaan.’ Hän
naurahti ja sanoi: 'Minä ehdin vielä naimisiinkin, niinkuin sanoit.’»
'Niinkö, miss? Se ilahduttaa minua’, sanoin minä.
'Kenen kanssa luulet minun menevän naimisiin?’ kysyi hän.
'Arvatenkin mr Knightin kanssa’, vastasin minä.
'Oh!' huudahti hän ja kalpeni äkkiä, ja ennenkuin ehdin hänen luoksensa
hän vaipui permantoon kuin vaate ja siihen taintui. Vähän ajan kuluttua
hän tuli jälleen tajuihinsa ja sanoi: 'Unity, nyt voimme jatkaa
keskustelua.’
’On parempi, jos emme jatka sitä tänään’, sanoin minä.
'Jatketaan vain’, virkkoi hän. 'Kenen kanssa luulet minun menevän
naimisiin?’
'En tiedä’, sanoin minä tällä kertaa.
'Koeta arvata’, sanoi hän.
'Ehkä lordin kanssa?’ sanoin minä.
'Niin; oikein arvasit’, sanoi hän, kipeästi, rajusti.
'Mutta eihän hän tule useinkaan kosiskelemaan’, sanoin minä.
'Ah, sinä et tiedä’, sanoi hän ja kertoi sen tapahtuvan lokakuussa.
Sitten hän hieman kohentui — en tiedä, johtuiko se siitä, että hän
ajatteli pääsevänsä pois kotoa, vai mistä lienee johtunut. Saanen
puhua peittelemättä ja sanoa teille, ettei koti ollut hänelle enää
koti. Hänen isänsä oli katkera ja tyly, ja vaikka mrs Swancourt olikin
tavallansa hyvä, se oli kumminkin eräänlaista kylmää kohteliaisuutta,
joka ei ole juuri minkään arvoista, ja tyttö raukka siinä kiusasi ja
kidutti itseänsä. Kuukauden päivät ennen häitä Elfride ja lordi ja
molemmat tyttöset olivat usein ratsastamassa, ja soma heitä olikin
katsella. Ja uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta minä en nähnyt lordia
milloinkaan hänen seurassaan, elleivät lapsetkin olleet mukana — ja se
sai koko kosinta-ajan näyttämään omituiselta. Lordi, kuten tiedätte,
on kaunis, ja lopulta miss Elfride luullakseni hänestä pitikin; minä
näin hänen hieman hymyilevän ja punastuvankin lordin hänelle puhuessa.
Lordi tarvitsi häntä sitä enemmän, kun hän oli lapsille tarpeellinen,
sillä jokainen voi havaita, että hänestä tulisi kaikkein hellin äiti
ja ystävä ja leikkikumppanikin. Ja lordi ei ole ainoastaan kaunis,
vaan anteliaskin kosiskelija ja tietää hyvin kaikki keinot. Hän
toi miss Elfridelle mitä hienoimpia lahjoja; erään niistä muistan
erikoisesti — se oli soma rannerengas, timanteilla ja smaragdeilla
kaunistettu. Kuinka hänen kasvonsa punastuivatkaan, kun hän sen näki!
Entiset ruusut silloin palasivat hänen poskipäihinsä parin minuutin
ajaksi. Minä autoin häntä pukeutumaan sinä päivänä, jolloin meidät
molemmat vihittiin — se oli viimeinen palvelus, jonka suoritin hänelle,
lapsirukalle! Kun hän oli valmis, juoksin yläkertaan ja sukaisin ylleni
oman vihkimispukuni, ja niin he lähtivät, ja niin lähdimme mekin,
Martin ja minä. Ja tuskin olivat lordi ja miss Elfride vihityt, kun
meidätkin jo vihittiin. Se tapahtui kaikessa hiljaisuudessa — tuskin
kukaan siitä tiesi. Niin, toivo se tahtoo pitää puolensa nuoressa
sydämessä, jos suinkin voi, ja ladymme virkistyi hieman, sillä lordi
oli _kovin_ sievä ja hyvä.»
»Kuinka hän joutui kuolemaan — ja poissa kotoa?» kysyi Knight hiljaisin
äänin.
»Nähkääs, sir, he eivät olleet kauankaan naimisissa, kun hän jo taas
alkoi riutua, ja lordi vei hänet vaihteen vuoksi matkoille. He olivat
palaamassa kotiin ja olivat ehtineet Lontooseen, kun hän sairastui niin
vaikeasti, ettei käynyt muualle siirtäminen, ja sinne hän kuoli.»
»Pitikö lordi hänestä hyvinkin?»
»Lordiko? Sen takaan!»
»Rakastiko hän häntä sydämestänsä?»
»Aivan rajattomasti. Ei heti aluksi, vaan vähitellen. Ladymme oli sitä
lajia, että ihmiset kiintyivät häneen sitä enemmän, mitä paremmin
oppivat hänet tuntemaan. Lordi olisi mennyt kuolemaan hänen edestänsä,
sen uskon. Lordi raukka, nyt hänen sydämensä on murtunut!»
»Ovatko hautajaiset huomenna?»
»Ovat. Mieheni on nyt muurarien kanssa hautaholvissa he avaavat portaat
ja valkaisevat seinät.»
<tb>
Seuraavana päivänä kaksi miestä asteli pitkin tuttua laaksoa Castle
Boterelista itäisen Endelstowin kirkolle päin. Kun hautajaiset olivat
päättyneet ja kaikki olivat poistuneet nurmikkomaiselta hautausmaalta,
he astelivat hiljaa Luxellianien hautakammioon, niiden matalain
holvikaarten alle, jotka he olivat nähneet jo kerran ennen, valaistuina
samoinkuin nyt. Hautakammion uudessa komerossa lepäsi verrattain uusi
kirstu, joka oli ehtinyt hieman menettää loistoansa, ja sitäkin uudempi
arkku, jonka pinnan kirkkautta ei häirinnyt vähäisinkään himmentymisen
häivä.
Viimeksimainitun vieressä näkyi tummana hahmona mies, joka oli
polvillaan kostealla permannolla, kirstun yli heittäytyneenä, kädet
ristissä ja koko olemus ilmeisesti äärimmäisen murheen valtaamana. Hän
oli vielä nuori — kenties nuorempi kuin Knight — ja hänen ruumiinsa
esiintyi siinäkin asennossa soreana ja sopusuhtaisena. Hän hymisi
puoliääneen rukousta ollenkaan havaitsematta, että molemmat tulijat
seisoivat vain muutaman askelen päässä.
Knight ja Stephen olivat edenneet siihen kohtaan, missä he olivat
toisensa kohdanneet seisten Elfriden vieressä, ennenkuin hän oli
lähtenyt esivanhempiensa hiljaiseen lepoon iäksi sulkien kirkkaat
siniset silmänsä. Vasta siinä he näkivät polvistuvan hahmon
kynttilöiden himmeässä valossa. Knight tunsi hänet heti lordi
Luxellianiksi, Elfriden surevaksi puolisoksi.
He tunsivat olevansa tungettelijoita. Knight veti Stephenin takaisin,
ja he poistuivat yhtä äänettömästi kuin olivat tulleet.
»Lähdetään», virkkoi hän murtunein äänin. »Meillä ei ole mitään
oikeutta viipyä täällä. Eräs toinen on ennen meitä — lähempänä kuin me!»
Niin he kääntyivät yhdessä takaisin Castle Boterelin hiljaiseen
hämyiseen laaksoon.