Stephenin mieltä askarrutti melkoisesti vanha ystävä ja rakastettu
esikuva. Hän oli pahoillaan, sillä viimeksikuluneiden vuosien
kirjavissa vaiheissa oli hänessä edelleenkin soinut hiljainen
uskollisuuden ääni Knightia kohtaan. Se kenties johtui siitä, että
Knight oli aina kohdellut häntä pelkkänä oppilaana, jopa toisinaan
häntä nuhdellutkin — ja oli vihdoin, joskin tietämättään, rangaissut
häntä mitä ankarimmin riistämällä hänen mielitiettynsä. Stephenin
olemuksen tunteenomainen puoli oli rakenteeltaan pikemmin naisellinen
kuin miehekäs, ja tuo Knightin käden iskemä haava oli kenties omansa
pitämään yllä lämpöä, jonka osaaottava huolenpito olisi tyystin
hävittänyt.
Knight puolestaan oli harmissaan siitä, ettei ollut kohdellut Stepheniä
hieman vanhaan tapaan. Ne jonkun henkilön aikaisempia vaatimuksia
koskevat sanat, jotka Stephen oli tullut lausuneeksi, olisivat
yllyttäneet jonkun nuoremman miehen sanomaan: 'Annahan kuulua, mitä
asiasta tiedät, veikkoseni’, ja Stephen olisi muitta mutkitta kertonut
kaikki, mitä tiesi.
Stephen, vilpitön nuorukainen, jonka tosin nyt ulkonaisesti himmensi
Stephen valmiina miehenä, palasi tuona iltapäivänä selvin piirtein
Knightin mieleen. Knight oleskeli nyt vain tilapäisesti Lontoossa,
ja kun hän oli toimittanut ne pari asiaa, jotka hänellä oli päivän
ohjelmassa, hän asteli hajamielisenä British Museumin synkissä
käytävissä puoli tuntia ennen niiden sulkemista. Smithin kohtaaminen
oli liittänyt toisiinsa nykyisyyden ja menneisyyden sulkien hänen
poissaolonsa aiheuttaman juovan ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan,
kunnes alkoi tuntua siltä kuin hänen aikaisempi oleskelunsa Lontoossa
olisi ollut eilispäivän asia. Elfride Swancourtia koskeva ristiriita
heräsi niinmuodoin jälleen eloon, unensa virkistämänä. Vaikka hän tuona
monta kuukautta kestäneenä poissaoloaikanansa olikin tukahduttanut
aikomuksensa ottaa hänet vaimokseen, hän ei kumminkaan ollut voinut
unohtaa, että Elfride oli juuri sellainen nainen, joka oli hänelle
soveltuva. Niinpä hän ei ollutkaan pyrkinyt häivyttämään pois kaikkia
häneen kohdistuvia ajatuksia, vaan oli alkanut pitää niitä heikkoutena,
joka täytyi sietää.
Knight palasi hotelliin paljoa aikaisemmin kuin tavallisissa oloissa.
Hän ei huolinut ajatella, johtuiko tuo ystävällisestä halusta
silloittaa se juopa, joka oli vähitellen auennut hänen ja hänen
varhaisimman tuttavansa välille, vai oliko ehkä syynä kiehtova toive
saada kuulla, mitä tarkoittivat ne hämärät sanat, jotka Stephen oli
nopeasti lausunut ja jotka osoittivat hänen tietävän Elfridestä enemmän
kuin Knight oli otaksunut.
Hän aterioi viivyttelemättä, tiedusteli Smithiä ja tuli opastetuksi
nuoren miehen luo, jonka tapasi istumassa miellyttävän liesitulen
luona pöydän ääressä, jolle oli levitetty muutamia tieteellisiä
aikakauskirjoja ja taiteellisia julkaisuja.
»Minä tulin kumminkin», sanoi Knight. »Minä käyttäydyin tänä aamuna
omituisesti, joten oli syytäkin tulla; mutta tiedän, että sinulla on
kyllin hyvä vaisto tuon tajutaksesi, Stephen. Voithan ajatella, että
syynä ovat vaellukseni Ranskassa ja Italiassa.»
»Ei sanaakaan siitä; istu, ole hyvä. Olen kovin iloinen saadessani
jälleen sinut nähdä.»
Stephen olisi tuskin mielellään kertonut Knightille, että oli vastikään
lukenut muutamia Elfriden vanhoja kirjeitä. Niitä ei ollut paljon,
ja ne olivat aina tähän iltaan saakka olleet sinetöityinä hänen
nahkaisen matkalaukkunsa pohjalla eräiden toisten muistojen keralla,
jotka olivat häntä seuranneet hänen retkillänsä. Lontoon tutut näyt
ja äänet ja ystävän kohtaaminen olivat herättäneet hänessä eloon sen
säilyvän jatkuvaisuuden tunnon Elfrideen ja rakkauteen nähden, jonka
hänen oleskelunsa maapallon toisella puolella oli jossakin määrin
heikontanut, mutta ei suinkaan täysin hävittänyt. Aluksi hän aikoi
vain silmäillä kirjeiden ulkopuolta; sitten hän luki erään niistä,
sitten toisen, kunnes ne kaikki olivat tulleet käytetyiksi alakuloisten
muistelojen virikkeinä. Hän taittoi ne jälleen kokoon, pisti ne
taskuunsa, unohti ryhtyä tarkastelemaan taiteellisen maailman nykyistä
tilaa ja jäi miettimään sitä merkillistä seikkaa, ettei Knight hänen
palatessaan ollutkaan Elfriden aviomies.
Jonkin tyydytyksen mahdollisuus saa sen tuntumaan vähitellen yhä
välttämättömämmältä. Stephen antoi kuvittelullensa täyden vallan ja
tunsi voimallisemmin kuin oli tuntenut moneen kuukauteen, ettei hänen
elämänsä ilman Elfrideä voisi milloinkaan muodostua suureksi iloksi
hänelle itselleen eikä kunniaksi hänen Luojallensa.
He istuivat lieden ääressä jutellen ulkokohtaisista ja satunnaisista
seikoista. Kumpikaan ei huolinut ensimmäisenä kosketella asiaa,
josta molemmat kovin mielellään halusivat keskustella. Pöydällä,
aikakauskirjojen vieressä, oli pari muistiinpanokirjaa, joista toinen
oli avoin. Knight, joka huomasi niiden sisältönä olevan pelkkiä
luonnoksia, alkoi huolettomasti käännellä lehtiä. Kun Stephen myöhemmin
oli poissa huoneesta, Knight ryhtyi silmäilemään luonnoksia tarkemmin.
Erinäisille sivuille oli karkein piirtein kuvattu kaikenlaisten
rakennusten perusviivoja. Muistiinpanoja oli jäljennetty: intialaisten
pylväiden ja jättiläiskuvapatsaiden osia, Elephantan ja Kennerin
temppelien omituisia ornamentteja ahdistelivat samoille lehdille
kuvatut uudenaikaiset ovet, ikkunat, katot, keittoliedet ja
talouskalustot, sanalla sanoen kaikenlaiset esineet, joita joutuu
näkemään avoimin silmin liikkuva käytännöllinen arkkitehti. Niiden
ohella näkyi siellä täällä karkein ääriviivoin kuvattuja keskiaikaisen
puunleikkaus- tai kuvakoristetaiteen tuotteita — pyhien neitsyiden,
pyhimysten ja profeettojen päitä.
Stephen ei ollut mikään nimenomainen vapaallakädelläpiirtäjä, mutta
hän osasi piirtää ihmishahmon moitteettomasti ja taidokkaasti. Lehtien
reunoissa ja sivuilla esiintyvissä henkilökuvissa Knight piankin
havaitsi erään omituisuuden. Kaikki naispuoliset pyhät henkilöt
muistuttivat toisiansa. Heidän kumartuneiden päittensä yläpuolella
oli suurempia ja pienempiä sädekehiä, mutta kasvot olivat aina samat.
Kuinka hyvin Knight tunsikaan tuon profiilin!
Jos tuo tuttu sivukuva olisi esiintynyt yhden ainoan kerran, niin hän
olisi voinut jättää sen satunnaisena huomiotta; mutta sen alinomainen
toistuminen merkitsi jotakin enempää. Knight ajatteli jälleen Smithin
edellisenä päivänä lausumia kiireisiä sanoja ja silmäili luonnoksia yhä
uudelleen.
Nuoren miehen astuessa huoneeseen Knight kysyi ilmeisesti levottomana:
»Kuulehan, Stephen, ketä nuo kuvat tarkoittavat?»
Stephen katsahti vihkoihin ylen huolettomasti: »Pyhimyksiä ja
enkeleitä; olen niitä joutohetkinäni piirrellyt. Ne olivat tarkoitetut
erään englantilaisen kirkon lasimaalausten malliksi.»
»Mutta ketä ihannoi tuo naistyyppi, jota olet aina käyttänyt Neitsyttä
kuvatessasi?»
»Ei ketään.»
Samassa syöksähti Knightin mieleen ajatus, ja hän katsahti ystäväänsä.
Stephen oli kuvannut Elfriden kasvojenpiirteitä siinä määrin
itsetiedottomasti, ettei hän aluksi ollenkaan käsittänyt, mitä hänen
ystävänsä tarkoitti. Kynä samoinkuin kielikin oppii varsin helposti
toistelemaan ulkomuistista, kutsumatta ensinkään ajatusta avuksensa, ja
niin oli ollut tässä laita. Nuoret miehet, jotka eivät osaa kirjoittaa
säkeitä Rakkaimmastansa, tavallisesti ryhtyvät häntä kuvaamaan, ja
Smith oli kiintymyksensä alkuaikoina väsymättä jäljentänyt Elfriden
piirteitä. Stephenin luonnosten jäsennukke teki nyt mahdolliseksi
asettaa paljonkin asioita paikoillensa. Knight oli hänet tuntenut.
Tilaisuus muistiinpanojen vertailemiseen oli tullut etsimättä.
»Elfride Swancourtia, jonka kanssa minä olin kihloissa», virkkoi hän
rauhallisesti.
»Stephen!»
»Minä ymmärrän, mitä tarkoitat noin puhuessasi.»
»Oliko hän Elfride? Ja _sinäkö_ olit se mies, Stephen?»
»Niin; ja sinä ajattelet, miksi minä salasin sinulta tuon asian silloin
Endelstowissa, eikö totta?»
»Niin — ja paljon muuta.»
»Minä tein sen kaikkein parhaassa tarkoituksessa; moiti minua, miten
hyväksi näet. Sanohan nyt itse, kuinka olisin voinut suhtautua sinuun
jälkeenpäin niinkuin olin suhtautunut aikaisemmin?»
»En tiedä; en osaa sanoa.»
Knight mietti yhä samaa asiaa ja lausui vihdoin hiljaa:
»Minä ajattelin tänään iltapäivällä, että voi piillä jotakin
tarkoitusta siinä, kun sanoit minun hänet riistävän. Mutta minä en
siitä välittänyt. Kuinka sinä tulit hänet tuntemaan?» kysyi hän
samassa, melkein jyrkästi.
»Minä olin siellä kirkon vuoksi, jo vuosia sitten.»
»Hewbyn luona ollessasi, niin, tietysti. Nyt sen ymmärrän.» Hän alkoi
puhua kuuluvammin. »Enpä tiedä, mitä sanoa siitä, että olet pitänyt
sidettä silmilläni näin pitkän ajan!»
»En tiedä ollenkaan pitäneeni sidettä silmilläsi.»
»Niin, niin, mutta —»
Knight nousi ja alkoi käyskellä huoneessa edestakaisin. Hänen kasvonsa
olivat sangen kalpeat ja ääni hämmentynyt, kun hän lausui:
»Sinä et menetellyt niinkuin minä olisin menetellyt, jos olit sinä
kysymyksessä sellaisessa tapauksessa. Minä tunnen sen syvästi ja sanon
sinulle suoraan, etten voi sitä milloinkaan unohtaa!»
»Mitä?»
»Käyttäytymistäsi kohdatessamme toisemme hautaholvissa, kun ilmoitin
sinulle, että aioimme mennä naimisiin. Petosta ja epärehellisyyttä
kaikkialla; koko maailma on samaa lajia!»
Stepheniä ei miellyttänyt tämä hänen vaikuttimiensa väärä
tulkitseminen, vaikka se olikin vain kiihkeän tunneliikunnon
hämmentämän ystävän hätäinen päätelmä.
»Minä en voinut menetellä toisin kuin menettelin, kun pidin silmällä
häntä», virkkoi hän jyrkästi.
»Niin tosiaankin!» sanoi Knight, äänessä mitä katkerimman moitteen
sävy. »Häntä silmällä pitäen sinä nähtävästi et myöskään voinut mennä
naimisiin hänen kanssaan! Minä olen toivonut — hartaasti toivonut
— että _hän_, joka nyttemmin on osoittautunut _sinuksi_, olisi sen
vihdoinkin tehnyt.»
»Minä kiitän sinua parhaimmin tuosta toivosta. Mutta sinä puhut kovin
salaperäisesti. Luulenpa, että minulla oli kaikkein parhain syy
maailmassa olla se tekemättä.»
»Mikä syy se oli?»
»Etten voinut sitä tehdä.»
»Sinun olisi pitänyt ottaa tilaisuudesta vaarin; sinun pitäisi tehdä se
nyt, yksin siitä syystä, että siten menettelet oikeamielisesti häntä
kohtaan, Stephen!» huudahti Knight voimatta itseänsä enää hillitä.
»Sinä tiedät sen varsin hyvin, ja minua loukkaa ja haavoittaa enemmän
kuin voit aavistaakaan, ettet nähtävästi ole milloinkaan yrittänytkään
hyvittää sellaista naista — niin luottavaista, niin taipuisaa
tottelemaan omia tunteitansa — pientä houkkiota; sitä pahempi hänelle!»
»Sinähän puhut kuin mieletön! Sinähän riistit hänet minulta, eikö
totta?»
»Sen poimaisemista, minkä toinen on viskannut pois, voidaan tuskin
nimittää 'riistämiseksi’. Mutta koska nähtävästi emme voi päästä
yksimielisyyteen tässä asiassa, lienee parasta, kun eroamme.»
»Mutta minä olen aivan varma siitä, että sinä käsität jotakin mitä
surkeimmalla tavalla väärin», sanoi Stephen, sydänjuuria myöten
järkytettynä. »Mitä olen tehnyt; sano se minulle! Olen menettänyt
Elfriden, mutta onko se suurikaan synti?»
»Johtuiko se hänestä vai sinusta?»
»Mikä?»
»Että erositte.»
»Sanon sen sinulle suoraan. Se johtui hänestä, yksinomaan hänestä.»
»Mikä oli hänen vaikuttimenansa?»
»Sitä tuskin tiedän sanoa. Mutta minä kerron tarinan peittelemättä.»
Stephen oli tähän saakka ehdottomasti uskonut, että Elfride oli
kyllästynyt häneen ja suostunut Knightiin; mutta nyt hän ei halunnut
tuota vakaumustansa ilmaista, eipä edes niin ajatellakaan. Toisenlaiset
mietteet soveltuivat paremmin siihen toivelmaan, jonka Knightin
vierautuminen oli Stephenissä synnyttänyt: ettei hänen ystäväänsä
kohdistuva rakkaus ollut vanhan rakkauden taukoamisen suoranainen syy,
vaan pikemmin sen seuraus.
»Sellaiset seikat eivät saa aiheuttaa epäsopua meidän välillemme»,
vastasi Knight painuen jälleen asenteeseen, joka kerrassaan säläsi
hänen todelliset tunteensa, ikäänkuin luottamus ei olisi voinut
nyt tulla kysymykseenkään. »Minä huomaan nyt, että hautaholvissa
minua kohtaan osoittamasi vaiteliaisuus saattoi johtua järkevistä
harkinnoista.» Hän päätti lausumansa teennäisesti: »Olihan se
kerrassaan merkillinen juttu; mutta näin pitkän ajan kuluttua se
luullakseni ei paljoa merkitse, ja eihän se minua nyt koskekaan, vaikka
kyllä mielelläni kuuntelen tarinaasi.»
Knight lausui nuo sanat nimenomaisin alistumisen- ja
välinpitämättömyyden ilmein ja yllytti siten Smithiä jatkamaan
— kenties hieman tyytyväisenä — kertomusta vanhasta salaisesta
kihlauksestansa. Hän kertoi sen alkuvaiheet ja ne jyrkät sanat ja teot,
joiden avulla Elfriden isä oli yrittänyt sammuttaa heidän rakkauttansa.
Knight säilytti asiaankuulumattoman katselijan sävyn ja käytöksen.
Oli käynyt entistä välttämättömämmäksi salata tunteensa Stepheniltä,
koska nuori mies muussa tapauksessa olisi vähemmän vilpitön ja heidän
kohtauksensa muodostuisi jälleen katkeraksi. Mitäpä auttoikaan esiintyä
kömpelön vilpittömänä?
Stephen oli nyt ehtinyt avomielisessä kertomuksessaan siihen kohtaan,
jossa hän lähti pappilasta Elfriden isän käyttäytymisen vuoksi.
Knightin mielenkiinto lisääntyi. Heidän rakkautensa näytti siihen
saakka aivan viattomalta ja lapselliselta.
»Onpa tosiaankin vaikea mennä lopullisesti ratkaisemaan, teitkö väärin
vai et, kun et kertonut Swancourtille, että sukulaisesi olivat hänen
seurakuntalaisiansa. Inhimillistä epäilemättä oli, ettet niissä oloissa
mitään virkkanut. Kuinka kävikään sitten, kun hän oli lähettänyt sinut
pois?»
»Me päätimme olla salaisuudessa toisillemme uskolliset. Ja asian
varmentamiseksi päätimme mennä naimisiin.»
Knightin jännitys ja levottomuus lisääntyi Stephenin alkaessa kertoa
tästä asian vaiheesta.
»Onko sinun vaikea jatkaa kertomustasi?»» kysyi hän yrittäen puhua
värähtämättömin äänin.
»Ei, ei ollenkaan.»
Sitten Stephen kertoi yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli kohdannut
Elfriden rautatieasemalla ja kuinka heidän täytyi lähteä Lontooseen,
elleivät mielineet toimituksen siirtyvän tuonnemmaksi. Koko iltapuolen
kestävä pitkä matka, Elfriden arkuus ja hänen mielialansa vaihtuminen,
tilanteen kärjistyminen Lontooseen saavuttua, juoksu toisella
puolella olevalle asemasillalle ja välitön takaisinlähtö Elfriden
nimenomaisen toivomuksen mukaan, koko yön kestävä matkustus, heidän
pelokas päivännousun odottelunsa, saapumisensa St. Launceen — kaikki
tuo esitettiin seikkaperäisesti. Stephen kertoi vielä, kuinka eräs
Jethway-niminen maalaisnainen oli ainoa henkilö, joka oli heidät
tuntenut, ja kuinka tuo kamalasti pelotti Elfrideä. Hän kertoi, kuinka
oli odottanut vainiolla soimailevan sydänkäpysen lähtiessä hakemaan
ratsuansa ja kuinka hän suuteli häntä kaikkein viimeisimmän kerran
peninkulman päässä kaupungista, Endelstowiin johtavalla tiellä.
Nuo seikat Stephen kertoi tahallisesti. Hän uskoi niin menetellen sana
sanalta todistavansa, kuinka järjellinen oli hänen Elfrideen kohdistuva
vaatimuksensa.
»Kirottu olkoon hän! Kirottu se nainen! Tuo onneton kirje meidät
erotti! Hyvä Jumala!»
Knight oli jälleen alkanut astella huoneessa edestakaisin ja lausui nuo
sanat huoneen toisessa päässä.
»Mitä sanot?» kysyi Stephen kääntyen häneen päin.
»Sanoin? Sanoinko mitään? Minä tässä vain, ajattelin kertomustasi
ja sitä eriskummallista seikkaa, että minä mielistyin jälkeenpäin
samaan naiseen. Ja että minä nyt — olen hänet melkein unohtanut ja
ettei kumpikaan meistä nyt hänestä välitä, ajattelemmehan häntä vain
ystävänä, eikö totta?»
Knight viipyi yhä huoneen toisessa päässä, osittain varjossa.
»Epäilemättä», virkkoi Stephen salaa riemuiten, sillä Knightin käytös
oli tosiaankin hänet pettänyt.
Pettävänä tekijänä ei kumminkaan ollut niinkään Knightin teeskentelyn
totuudenmukaisuus kuin se vakuuttava voima, joka sisältyi siihen
tosiasiaan, ettei Knight ollut häntä koskaan ennen millään tavalla
pettänyt. Se otaksuma, että hänen kumppaninsa oli lakannut Elfrideä
rakastamasta, kevensi niinmuodoin sanomattomasti sitä painoa, joka oli
kallistanut vaakakupin hänen vahingoksensa.
»Jos otaksumme, että Elfride olisi voinut rakastaa myöhemmin jotakin
toista henkilöä», virkkoi Knight yhä edelleen verhoten sanansa
huolettoman kritiikin vaippaan, »niin kertomasi kokemukset eivät
suinkaan olleet häntä huonontaneet.»
»Huonontaneet? Kuinkapa ne olisivat häntä huonontaneet?»
»Oletko milloinkaan pitänyt hänen menettelyänsä hurjana ja
ajattelemattomana tekona?»
»En milloinkaan», vastasi Stephen. »Minähän hänet siihen suostuttelin.
Hän ei huomannut siinä mitään arveluttavaa, ennenkuin päätti kääntyä
takaisin, yhtä vähän kuin minäkään. Eikä siinä mitään arveluttavaa
ollutkaan; korkeintaan sopii puhua varomattomuudesta.»
»Niinpiankuin hän ajatteli sen olevan väärin, hän ei halunnut lähteä
kauemmaksi?»
»Niin oli laita. Minä olin itse vastikään johtunut samaa ajattelemaan.»
»Pahantahtoiset henkilöt olisivat voineet tulkita väärin sellaista
lapsellista karkaamista, eikö totta?»
»Olisivatpa kylläkin, mutta minä en ole milloinkaan sellaista kuullut.
Kaikkien asiaan liittyvien seikkojen tuntija olisi välttämättä vain
hymyillyt. Vaikka koko maailma olisi sen tietänyt, Elfride olisi
sittenkin ollut ainoa henkilö, joka piti menettelyänsä syntinä. Hän,
lapsi rukka, tahtoi välttämättä niin ajatella ja oli ylenmäärin
peloissaan.»
»Kuulehan, Stephen, rakastatko häntä vieläkin?»
»Minä pidän hänestä, epäilemättä, ja tulen aina pitämään», vastasi
Stephen vältellen ja käyttäen rakkauden sanelemaa oveluutta. »Mutta
on kulunut niin pitkä aika siitä, kun hänet näin, että voi tuskin
edellyttää minun häntä rakastavan. Rakastatko sinä häntä yhä vielä?»
»Kuinka vastaisin tuntematta häpeää? Millaisia häilyväisiä olentoja
olemmekaan me miehet, Stephen! Miehet kenties rakastavat kiihkeämmin
vähän aikaa, mutta naiset rakastavat kauemmin. Minä olen rakastanut
häntä — tavallani, tiedäthän sen.»
»Niin, minä ymmärrän. Minä olen rakastanut häntä minäkin omalla
tavallani. Minä rakastin häntä tosiaankin eräänä aikana; mutta
matkustaminen taipuu hälventämään varhaisempia kiintymyksiä.»
»Epäilemättä — niin on laita.»
Tämän keskustelun merkillisimpänä ominaisuutena oli se seikka, että
vaikka kumpikin keskustelija aluksi erinäisten pienten merkkien nojalla
epäili kytevän valtatunteen heränneen eloon toisessa, kumpikaan ei
tahtonut ottaa oivaltaakseen, että ystävä saattoi nyt puhua yhtä
petollisesti kuin hän itse.
»Stephen», virkkoi Knight, »kun asiat nyt ovat välillämme selvät,
luulen olevan parasta, että lähden. Ethän pane pahaksesi, vaikka
riennän tästä omiin suojiini?»
»Jäänethän illalliselle? Minkätähden et tullut päivällisaterialle?»
»Sinun pitää tosiaankin suoda minulle anteeksi tämä kerta.»
»Tulethan ainakin huomenna aamiaiselle?»
»Minulla ei taida olla paljoakaan aikaa liikenemään.»
»Varhaiselle aamiaiselle, joka ei muita suunnitelmiasi mitenkään
häiritse?»
»Minä tulen», sanoi Knight, niin alttiisti kuin suinkin oli
mahdollista, kun ei ollenkaan tehnyt mieli. »Niin, minä tulen varhain,
vaikkapa jo kahdeksan aikaan; se käynee päinsä, kun olemme saman katon
alla.»
»Milloin hyväksi näet. Sanotaan siis kahdeksan aikaan.»
Knight lähti. Naamioituminen, tunteittensa salaaminen, kuten viimeisen
surkean keskustelun aikana, oli sellainen piina, ettei hän voinut sitä
enää sietää. Ensi kerran elämässään Knight oli niin yksinomaisesti
esittänyt vierasta osaa. Ja hänen siten pettämänsä mies oli Stephen,
joka oli nuoruudestaan saakka kunnioittaen pitänyt häntä ehdottomimman
vilpittömyyden esikuvana.
Knight meni makuulle ja salli kiihtymyksensä kuumeen raivota
rajattomasti. Stephen — vain hän oli hänen kilpakosijansa — vain
Stephen! Siinä oli mielettömyyden huippu, jonka Knight onnettomana
ja omantunnontuskia potevana välttämättä havaitsi. Stephen oli
häneen verrattuna pelkkä poikanen. Syvän murheen aiheuttajana oli
se seikka, että nimenomaan Elfriden viattomuus — hänen pitäessään
pientä virhettänsä ylen ankarana — oli johtanut hänet, Knightin,
kohtalokkaasti harhaan. Jos Elfride olisi vähänkin tyynemmin
vakuuttanut, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, niin mrs Jethwayn
myrkylliset vihjailut olisivat olleet tehottomat. Minkätähden hän ei
ollut yllyttänyt pientä tottelevaista tyttöänsä kertomaan enemmän?
Jos hän olisi siinä asiassa menetellyt yhtä käskevästi kuin kaikissa
muissa, niin kaikki olisi voinut selvitä. Hänen sydämeensä koski
kipeästi, kun hän muisti, kuinka sävyisästi Elfride oli sietänyt hänen
vitsovat puheensa lausumatta hänelle vastaukseksi yhtäkään moitteen
sanaa ja vain vakuuttaen hänelle rajatonta rakkauttansa.
Knight siunasi Elfriden sävyisyyttä ja unohti hänen vikansa. Hän
kuvaili eloisasti mieleensä kauniit kesäiset kohtaukset. Hän näki
hänet jälleen sellaisena kuin ensi kerran kohdattaessa: arastelevana,
mutta vasten tahtoansakin ajatuksiansa ilmaisevana, koska tahtoi
innokkaasti asioita selittää. Kuinka hän olikaan ulkosalla odottanut
toista tulevaksi osoittamatta naisen tavanomaista teeskentelyä tai
välinpitämättömyyttä! Kuinka ylpeä hän olikaan ollut, kun heidät
oli nähty yhdessä kävelemässä, ja kuinka ilmeisenä olikaan hänen
silmissänsä ollut luettavana se ajatus, että hän, Knight, oli maailman
suurin nero!
Hän teki päätöksensä, ja senjälkeen ei nukkumisesta voinut olla
puhettakaan. Hän nousi ja pukeutui ja istuutui odottelemaan
päivänkoittoa.
Stephenkin oli sinä yönä levoton. Ei senvuoksi, että hänen oli jälleen
sopeuduttava englantilaiseen ympäristöönsä, ei myöskään siitä syystä,
että hän tulisi pian kohtaamaan vanhempansa ja asettumaan vähäksi
aikaa maaseudun elämään. Hän eli haaveissa, joiden rinnalla Bombayn
tavaratalot ja Punahin tasangot ja linnoitukset olivat pelkkää varjon
varjoa. Hänen haavelmansa perustui tähän ainoaan tosiasiahituseen:
Elfride ja Knight olivat eronneet, ja heidän kihlauksensa oli rauennut
olemattomiin. Rikkoutumisen oli täytynyt tapahtua pian senjälkeen,
kun Stephen oli havainnut heidän liittonsa, ja Stephen ajatteli, että
syynä voi hyvinkin olla Elfriden harhailevan kiintymyksen kohdistuminen
jälleen häneen.
Stephenin ajatukset olivat tässä kohden rakastajan eivätkä
tyynesti arvioivan, puolueettoman tarkastelijan. Hänen luontainen
herkkämielisyytensä rakensi toivon toisensa varaan, kunnes hän oli
melkein varma siitä, että Knight oli jotenkin huomannut Elfriden
mielessä hänelle, Stephenille, kytevän hellyyden ja että tuo seikka oli
aiheuttanut välienrikkoutumisen.
Vastustamattomat virikkeet yllyttivät lähtemään Elfriden luo. Joka
tapauksessa hän päätti kiiruhtaa St. Launcesta Castle Botereliin ja
haamun lailla liikkua heidän entisissä olopaikoissansa salaa hänestä
tiedustellen. Siten hän ajatteli voivansa viehättävällä tavalla viettää
ne muutamat tunnit, jotka hänellä olisi käytettävinään ylihuomenna,
kotiin saavuttuansa.
Hän oli nyt rikkaampi mies kuin ennen ja riippumaton, ja hänen
saavuttamansa määrätty asema teki tyhjiksi vanhat paikalliset
luokittelut. Hänestä oli tullut kuuluisa, jopa _sanguine clarus_,
mikäli sai luottaa St. Launceen hyvinarvoisan pormestarin käyttelemiin
lauseparsiin.