Knight lähti harhailemaan etelään muka tutkiaksensa mannermaan
muinaismuistoja.
Hän asteli Amiensin tuomiokirkon korkeiden holvikaarien alla, oleskeli
Ardennien apottiluostarin vaiheilla, kiipesi Laonin merkillisiin
torneihin, tutki Noyonia ja Rheimsiä. Sitten hän lähti Chartresiin
ja tarkasteli sen suomuisia huippuja ja omituisia veistokoruja ja
oleskeli Coutancen seutuvilla. Hän souteli Mont St. Michelin juurella
saaden näkyviinsä sen pintaa koristavien rappeutuvien rakennusten
vaihtelevat ääriviivat. St. Ouensissa ja Rouenissä hän viipyi
useita päiviä, samoin Vezelayssä, Sensissa ja monen muun pyhitetyn
muistomerkin luona. Sitten hän luopui varhaisranskalaisen taiteen
tutkimisesta yhtä tarkoituksettoman äkillisesti kuin oli sen aloittanut
ja lähti kauemmaksi, Ferraraan, Paduaan ja Pisaan. Keskiaikaisten
asiain kyllästämänä hän koki Rooman Forumin vaikutusta. Sitten hän
katseli kuun ja tähtien valon väikkeitä Napolin lahdella. Hän kääntyi
Itävaltaan, hermostui ja masentui Unkarin ja Böömin tasangoilla ja
virkistyi Karpaattien rinteiden raikkaissa tuulissa.
Sitten hän löysi itsensä Kreikasta. Hän kävi Maratonin kentällä ja
yritti kuvailla mieleensä persialaisten häviötä, nousi Mars-kukkulalle
kuvitellakseen Paavalin puhumassa muinaisille ateenalaisille, lähti
Thermopylain solaan ja Salamis-salmeen kerratakseen persialaisten
toisen hyökkäyksen tapahtumia — hänen tarkoitustensa ollessa sangen
sekasortoisia. Knight kyllästyi näihin seutuihin niinkuin kaikkiin
muihinkin. Sitten hän koki maanjäristyksen Joonian saaristossa ja lähti
Veneziaan. Siellä hän puikkelehti gondolassa pitkin Canale Grandea ja
oleili kaduilla ja toreilla yön aikaan, jolloin laguunit lepäsivät
rasvatyyninä eikä kuulunut muuta ääntä kuin keskiöiset kellonlyönnit.
Sitten hän vietti viikkoja Wienin, Berliinin ja Pariisin museoissa,
taidekokoelmissa ja kirjastoissa ja palasi vihdoin kotiin.
Niin me vierimme ajan keralla helmikuiseen ehtoopäivään, jota erottaa
viisitoista kuukautta siitä hetkestä, jolloin Elfride ja hänen
rakastajansa erosivat toisistaan ruskealla sänkipellolla lähellä meren
rannikkoa.
Kaksi miestä, jotka ilmeisesti eivät olleet lontoolaisia ja joiden
ulkonäössä oli jonkinlaista muukalaisuuden leimaa, kohtasivat
toisensa sattumalta käyskellessään erästä Hyde Parkin läpi johtavaa
hiekkapolkua. Nuorempi, joka silmäili ympärilleen enemmän kuin
vastaantulija, näki hänet hieman aikaisemmin kuin toinen kohotti
katseensa maasta, johon se näytti yleensä kiintyvän miehen ollessa
vaipuneena omiin mietteisiinsä.
»Mr Knight — totisesti!» huudahti nuorempi mies.
»Kas, Stephen Smith!» vastasi Knight.
Kummankin mielessä tapahtui nyt liikuntoja, joiden samanaikaisena
tuloksena oli, että heidän kasvojensa avoin ja ystävällinen ilme näytti
jähmettyvän. Seuraavat heidän lausumansa sanat ilmeisesti peittivät
molemminpuolista väkinäisyyden tuntoa.
»Oletteko ollut kauan Englannissa?» kysyi Knight.
»Vain kaksi päivää», sanoi Smith.
»Kaiken aikaa Intiassa?»
»Melkein kaiken aikaa.»
»Viime vuonna pitivät teistä melua St. Launcessa. Taisi olla lehdessä
jotakin sentapaista.»
»Niin, minä luulen, että kirjoittivat minusta jotakin.»
»Minun täytyy onnitella teitä saavutuksistanne.»
»Minä kiitän, mutta ne eivät ole mitään kovin erinomaista. Luonnollinen
asiainkulku ammattiuralla, kun ei satu mitään esteitä tielle.»
Sanat tuntuivat alkavan loppua, kuten ainakin, kun keskustelijoina
ovat nimelliset ystävät, jotka havaitsevat lakanneensa olemasta
todellisia, mutta eivät ole vielä vaipuneet pelkän tuttavuuden tasoon.
Kummankin katse harhaili pitkin puistoa. Knightin mielessä lienee
kuluneena aikana ollut Stephenin käytös heidän viimeksi kohdatessaan,
ja hän lienee yrittänyt tukahduttaa aikaisempaa Stephenin menestykseen
kohdistuvaa mielenkiintoansa, koska piti sitä asiaankuulumattomana.
Stepheniä taas varmaan vallitsivat tunteet, joiden aiheena oli se usko,
että Knight oli riistänyt häneltä rakastetun naisen.
Sitten Stephen Smith esitti kysymyksen, käytöksessä ja äänensävyssä
eräänlainen häikäilemättömyys, jonka piti salata sitä tosiasiaa, että
seikka oli hänelle paljoa merkityksellisempi kuin hänen ystävänsä oli
voinut milloinkaan kuvitella.
»Oletteko naimisissa?»
»En ole.»
Knight puhui sanomattoman katkeraan sävyyn, joka vaikutti melkein
jurolta.
»Enkä ole milloinkaan oleva», lisäsi hän päättävästi.
»Entä te?»
»En», virkkoi Stephen, alakuloisesti ja tyynesti, niinkuin sairaalassa
makaava henkilö. Ollenkaan tietämättä, tunsiko Knight hänen aikaisempia
Elfrideen kohdistuvia vaatimuksiansa, hän kuitenkin päätti uskaltaa
lausua vielä joitakin sanoja asiasta, joka häntä kiusasi ja viehätti
samalla kertaa.
»Kihlauksenne on siis purkautunut», sanoi hän. »Muistattehan, että
kohtasin teidät kerran miss Swancourtin seurassa?»
Stephenin ääni hieman petti, vaikka hän tarmokkaasti yrittikin sitä
estää. Toiminta Intiassa ei ollut vaimentanut hänen tunteitansa siinä
määrin, että hän olisi kyennyt niitä täysin vallitsemaan.
»Se on purkautunut», vastasi Knight nopeasti. »Useinhan kihlausten käy
niin, — onneksi tai onnettomuudeksi.»
»Niin, niinpä kyllä. Mitä olette viime aikoina toimitellut?»
»Toimitellut? En mitään.»
»Missä olette ollut?»
»Sitä osaan tuskin sanoa. Pääasiallisesti olen liikkunut Euroopassa, ja
teitä kenties huvittaa se tieto, että olen yrittänyt vakavasti tutkia
mannermaan keskiaikaista taidetta. Jokaista tutkimaani muistomerkkiä
koskevat muistiinpanoni ovat käytettävänänne. Minulla ei niistä ole
mitään hyötyä.»
»Olen kovin iloinen, kun saan ne nähdä... Siis matkustelemassa lähellä
ja kaukana!»
»Ei kaukana», virkkoi Knight harmistuneen huolettomasti. »Tiedättehän
luullakseni, että lampaat toisinaan joutuvat päästään pyörälle
— vesirakkulat syövät aivoja, ja eläin, omituista kyllä, pyörii
pyörimistään kehässä. Minä olen matkustellut samalla tavalla — pyörinyt
pyörimistäni niinkuin sairas pässi.»
Se häikäilemätön, katkera ja epävakainen tapa, jota Knight jutellessaan
käytteli — ikäänkuin olisi halunnut pikemmin vain ilmaista
mielikuviansa kuin esittää Stephenille ajatuksiansa — vaikutti nuoreen
mieheen kiusallisesti. Hänen aikaisemman ystävänsä päivät olivat
joutuneet jollakin tavoin piloille; Knight oli muuttunut mies. Hän itse
oli hänkin muuttunut, mutta ei siinä määrin kuin Knight.
»Minä tulin eilen kotiin», jatkoi Knight, »ja päässäni ei ole puolta
tusinaa uutta ajatusta, joita kannattaisi säilyttää.»
»Te voitatte hamletmaisessa synkkämielisyydessänne itsensä Hamletin»,
virkkoi Stephen alakuloisen avomielisesti.
Knight ei vastannut mitään.
»Ajatelkaahan» jatkoi Stephen, »minä olisin näkemäni nojalla ollut
melkein valmis vannomaan, että olette jo naimisissa.»
Knightin kasvot kävivät jäykemmiksi. »Niinkö?» sanoi hän.
Stephen ei kyennyt irtautumaan tästä masentavasta, houkuttelevasta
asiasta.
»Niin; ja minä kerrassaan ihmettelen sitä.»
»Kenen kanssa otaksuitte minun menevän naimisiin?»
»Sen henkilön kanssa, jonka näin seurassanne.»
»Minä kiitän teitä siitä ihmettelystä.»
»Pettelikö hän teitä?»
»Kuulkaa, Smith, minä en vastaa teille enää», virkkoi Knight
päättävästi. »Älkää milloinkaan minulta kyselkö tuota asiaa. Minulla
on syytä teiltä sitä pyytää. Ja jos sittenkin kysytte, niin minä en
vastaa.»
»Minä en suinkaan halua kysyä sellaista, mikä on teille epämieluista
— en suinkaan. Mutta minussa oli hetkellinen tunto, että mielelläni
selittäisin jotakin omasta puolestani ja kuulisin teiltä samanlaisen
selityksen. Mutta olkoon selittämättä.»
»Mitä tahtoisitte selittää?»
»Minä menetin sen naisen, jonka kanssa aioin mennä naimisiin; tekään
ette ole mennyt naimisiin niinkuin aioitte. Olisimme voineet vertailla
laskujamme.»
»Minä en ole milloinkaan kysynyt teiltä mitään asiastanne.»
»Sen tiedän.»
»Ja sen nojalla on helppo päätellä hieman enemmän.»
»Epäilemättä.»
»Totta puhuen, Stephen, minä olen jäykästi päättänyt olla milloinkaan
asiaan viittaamatta — ja minulla on siihen erittäin pätevä syy.»
»Sen uskon. Yhtä hyvä syy kuin siihen, ettette mennyt naimisiin hänen
kanssaan.»
»Te puhutte ilkeästi. Minulla oli hyvä syy — surkean hyvä!»
Smithin pelko sai hänet uskaltamaan vielä erään kysymyksen.
»Eikö hän rakastanut teitä riittävästi?» Hän pidätti henkeänsä ja
odotti vastausta pelon- ja toivonsekaisin tuntein.
»Stephen, te tosiaankin jännitätte ankarasti tavanomaista
kohteliaisuutta, kun vaaditte minua vastaamaan tuollaisiin kysymyksiin
senjälkeenkuin olen sanonut, mitä olen sanonut. Minun täytyy nyt
lähteä.»
»Hyvä Jumala!» huudahti Stephen kiihkeästi. »Te puhutte ikäänkuin ette
olisi milloinkaan häntä riistänyt toiselta, joka voi vaatia hänet
omakseen paljoa paremmin kuin te!»
»Mitä tuolla tarkoitatte?» kysyi Knight hämmästyneen näköisenä. »Mitä
olette kuullut.»
»En mitään. Minunkin täytyy nyt lähteä. Hyvästi.»
»Jos tahdotte lähteä», virkkoi Knight, nyt vastahakoisena, »niin mikäpä
siinä auttaa. En tosiaankaan voi käsittää, miksi käyttäydytte tuolla
tavalla.»
»Minä ymmärrän yhtä huonosti teidän käytöksenne. Olen aina ollut
teille kiitollinen, ja mikäli asia minusta riippuu meidän ei olisi
tarvinnut milloinkaan vieraantua toisistamme siinä määrin kuin olemme
vieraantuneet.»
»Enkö sitten ole aina ollut teille suopea, Stephen? Tiedät varmaan,
että on ollut niin laita. Kylmäkiskoisuus alkoi sinusta; sinä tiedät
sen.»
»Ei, ei! Te ymmärrätte kerrassaan väärin suhteemme. Te olitte
alunpitäen pidättyväinen, vaikka minä käyttäydyin luottavaisesti. Se
luullakseni oli luonnollinen tulos erilaisesta asemastamme elämässä. Ja
kun sitten minä, oppilas, kävin yhtä umpimieliseksi kuin te, opettaja,
niin se ei teitä miellyttänyt. Joka tapauksessa ajattelin pyytää teitä
käymään luonani.»
»Missä te asutte?»
»Grosvenor hotellissa, Pimlicossa.»
»Samoin minä.»
»Sehän on mukavaa, tekeepä mieli sanoa merkillistä. Niin, minun täytyy
jäädä Lontooseen päiväksi tai pariksi; sitten lähden tapaamaan isääni
ja äitiäni, jotka nyt asuvat St. Launcessa. Käyttekö luonani tänä
iltana?»
»Mahdollisesti, mutta en tahdo lupautua. Minä ajattelin olla yksin
pari tuntia, mutta tiedänhän joka tapauksessa, mistä teidät löydän.
Näkemiin.»