»En ollenkaan ymmärrä, mikä näitä St. Launcen asukkaita on alkanut
vaivata.»
»Tarkoitatko heidän 'hyviä päiviänsä’?»
»Juuri niitä, 'hyviä päiviä’ ja kädenpudisteluja, vieraaksi kutsumisia
ja sinun vointiasi koskevia helliä tiedusteluja, John.»
Nuo sanat muodostivat osan John Smithin ja hänen vaimonsa välisestä
keskustelusta eräänä lauantai-iltana Knightin Englannista-lähdön
jälkeisenä keväänä. Stephen oli jo aikoja sitten lähtenyt takaisin
Intiaan, ja tämä uuttera pariskunta oli muuttanut lordi Luxellianin
puistosta Endelsstowista mukavaan tien vieressä sijaitsevaan asumukseen
lähelle St. Launcea, missä John oli omissa nimissään avannut pienen
kiviveistämön.
»Kun tulimme tänne kuusi kuukautta sitten», jatkoi mrs Smith, »niin
kauppiaat puhuttelivat minua ainoastaan myymäläpöytänsä yli, vaikka
olinkin jo monena vuotena maksanut heille kauniit rahat ostoksistani.
Jos satuin tapaamaan heidät kadulla puolisen tuntia jälkeenpäin, niin
he tuijottelivat kasvoihini ikäänkuin olisin ollut heille ihan outo.»
»Katsoivat läpi kuin ikkunasta?»
»Niin tekivät, hävyttömät. Kylmäkiskoiset silmäilivät päälakeni
yli, sivuitseni, olkapäitseni, mutta ei erehdyksestäkään silmiini.
Hyvänluontoisemmat käänsivät kasvonsa etelään, jos minä tulin idästä,
pujahtivat poikkikadulle, jos minä uhkasin jakaa heidän kanssaan
katukivityksen. Korea nuori kirjakauppias teki samoja temppuja,
teurastajan tyttäret ja verhoilijan nuoret miehet niinikään. Ylen
ystävällisiä, kun ollaan kaupoissa kenenkään näkemättä, mutta viisi
välittäen vanhasta akasta, kun ovat ylhäisiä olevinaan».
»Totta kyllä, Maria!»
»Mutta nytpä on kaikki toiseksi käännähtänyt. Tuskin olin ehtinyt
torille, kun mrs Joakes kaiken kaupungin nähden syöksyi luokseni ja
sanoi: 'Mrs Smith kulta, te olette varmaan matkasta väsynyt! Tulkaa
sisään hieman haukkaamaan! Teidän pitää tulla, välttämättä, vanhan
tuttavan! Muistattehan, kuinka kävimme etsimässä pöllön höyheniä Linnan
raunioista?’ Kun ei voi koskaan tietää, mitä joutuu tarvitsemaan,
niin vastasin kohteliaasti. Olin tuskin ehtinyt kadunkulmaan, kun
lupaava nuori asianajaja, Sweet, joka on täysi teikari, hengästyneenä
juoksi jälkeeni. ’Mrs Smith’, sanoo hän, 'suokaa anteeksi
häikäilemättömyyteni, mutta hameenne helmassa on takkiainen, jonka
olette tuonut maalta mukananne; sallikaa minun ottaa se pois.’ Usko jos
tahdot, se tapahtui ihan kaupungintalon edustalla. Mitä tämä äkillinen
ystävällisyys oikeastaan tarkoittaa?»
»Enpä tiedä; ellei tuo liene katumusta.»
»Katumusta! Onko muuta sinunlaistasi hölmöä, John? Oletko kuullut
katuvan sellaisen miehen, jolla on rahaa taskussa ja viisikymmentä
vuotta elettävänä?»
»Niin tuota, olen sitä minäkin ajatellut», virkkoi John, syrjäyttäen
kysymyksen tuskin asiaankuuluvana, »että minun osakseni on tänään
tullut enemmän sydämellisyyttä kuin koko sinä aikana, jonka olemme
täällä asuneet. Vanha raatimies Tope astui keskelle katua pudistamaan
kättäni — totisesti. Minä kun oli työasussani, niin pidin tuota
merkillisenä. Niin, ja sitten tuli nuori Werrington.»
»Kuka se on?»
»Sieltä Hill Streetin varrelta; soittaa ja myy huiluja, torvia ja
viuluja. Hän jutteli Egliskerryn, sen erittäin pienen vanhanpojan
kanssa, jolla on rahoja osakkeissa. Minä olin kulkemassa ohi mitään
ajattelematta ja odottamatta päännyökkäystäkään sellaisilta pomoilta,
työasussani kun olin —»
»Aina sinä menetkin kaupunkiin työvaatteissasi. Pyysipä sinua
vaihtamaan kuinka koreasti tahansa, siitä ei ole mitään apua.»
»No niin, minä olin joka tapauksessa työasussani. Werrington näki
minut. 'Kas, mr Smith! Kaunis aamu, erinomainen työilma’, sanoo
hän niin äänekkäästi ja ystävällisesti kuin olisin hänet kohdannut
jossakin syvässä onkalossa, missä hänellä ei olisi ollut ketään muuta
puhekumppania. Se oli merkillistä, sillä Werrington on pomomiesten
ensimmäisiä.»
Samassa kuului ovelle koputettavan. Oven avasi kohta mrs Smith itse.
»Suotte varmaan anteeksi, mrs Smith, mutta tämä kaunis kevätsää
houkutteli meitä liiaksi. Niin, me emme pysyneet alallamme; minä
tartuin mrs Trewenin käsipuoleen kohta, kun olimme juoneet kupin teetä,
ja niin me lähdimme. Kun sitten näimme teidän krookuslavanne kauniissa
kukassa, niin uskalsimme käydä sisään. Me katselemme puutarhaa, ellette
pane pahaksenne.»
»Emme ollenkaan», sanoi mrs Smith; ja niin he katselivat puutarhaa.
Kohta heidän toisaalle käännyttyänsä mrs Smith kohotti hämmästyneenä
kätensä. »Siunatkoon!» sanoi hän.
»Keitä ne olivat?» kysyi hänen miehensä.
»Totisesti mr Trewen, pankinjohtaja, ja hänen rouvansa.»
Ällistynyt John Smith lähti ulos ja nojasi puutarhan aitaan,
ajatuksiansa keräillen. Hän ei ehtinyt siinä olla kahta minuuttia, kun
kuului pyörien kolinaa, ja pian tulivat näkyviin vaunut. Niissä istui
hienonnäköinen lady, asennollansa kreivittären kaltainen. Ehdittyään
Smithin veräjälle hän käski ajomiestä pysähdyttämään.
»Ah, mr Smith, olenpa iloinen nähdessäni teidät niin terveenä. En
voinut olla hetkiseksi pysähtymättä onnitellakseni teitä ja mrs Smithiä
siitä onnesta, joka on tullut osaksenne. Voit ajaa eteenpäin, Jooseppi.»
Vaunut vierivät kohti St. Launcea.
Mrs Smith syöksyi esiin laakeripensaan takaa, missä oli seisonut
mietteissään.
»Olinpa vähältä nostaa hattuani», virkkoi John, »ihan samoin kuin
olisin tehnyt lady Luxellianin kohdatessani vuosia sitten.»
»Hyvä isä! Kuka hän on?»
»Majatalon emäntä — mikäs hänen nimensä olikaan? Mrs — mrs — 'Haukan’
emäntä!
»Majatalon emäntä! Sitä Smithin suvun kömpelyyttä! Olisihan sopinut
sanoa Haukan hotellin rouva, koska kerran kohteliaisuutta harrastamme.
Ihmiset ovat kyllä naurettavia, mutta anna heille, mitä heille kuuluu.»
On mahdollista, että mrs Smith oli tahtomattansakin leppymässä noiden
St. Launcen väestön keskuudessa ilmenneiden ylen ystävällisten
seikkojen vuoksi. Ja niiden kannalta katsoen oli varsin toivottavaakin,
että niin kävi. Se harrastus, jota tuon kaupungin tottumattomat
asukkaat osoittivat ylen omituisella tavallansa, oli aito mielenkiintoa
ja sinänsä yhtä arvokas kuin laajempien yhteisöjen hiotummat hymyilyt.
Mr ja mrs Trewen palasivat nyt puutarhasta.
»Minä kysyn heiltä, paukautan», kuiskasi John eukollensa. »Minä sanon:
’Me vaellamme pimeydessä — sallinette minun kysyä jotakin, mr ja mrs
Trewen. Mistä johtuukaan, että olette kaikki tänään niin ystävällisiä?’
Mitä arvelet? Tuo kuulostaisi oikealta ja oivallettavalta, eikö totta?»
»Ei sanaakaan! Hyvä isä, oppiiko tuo mies milloinkaan oikein
käyttäytymään!»
»Täytyy varmaan olla ylpeä hetki teille, mr ja mrs Smith, kun poikanne
on tullut niin kuuluisaksi», virkkoi pankinjohtaja lähestyessään.
»Ahaa, Stephenistä on kysymys — sen arvasin!» sanoi mrs Smith riemuiten
itsekseen.
»Me emme tunne asian yksityiskohtia», sanoi John.
»Ette tunne!»
»Emme.»
»Siitähän puhuu koko kaupunki. Arvoisa pormestarimme viittasi siihen
puheessaan eilen illalla klubissa.»
»Mitä siis Stephenistä kuuluu?» tutkaili mrs Smith.
»Mitä? Teidän poikaanne ovat juhlineet varakuvernöörit ja
parsilaisprinssit ja ties kutka kaikki Intiassa. Hän on hyvä tuttava
nabobien kanssa, ja hänen tehtäväksensä on annettu piirustaa iso
palatsi, tuomiokirkko, sairaaloita, kouluja ja kaupungintaloja
ja linnoituksia hallitsevien valtojen, kristittyjen samoinkuin
pakanoidenkin, yhteisestä suostumuksesta.»
»Niinhän sille pojalle täytyi käydä», virkkoi mr Smith vaatimattomasti.
»Se oli luettavana eilisissä _St. Launcen Uutisissa_, ja meidän
hyvinarvoisa pormestarimme liitti asian puheeseensa eilen illalla
kerrassaan mestarillisesti.»
»Siinä hyvinarvoisa pormestarimme teki varsin kauniisti, epäilemättä»,
sanoi Stephenin äiti. »Minä toivon, että pojalla on älyä pitää, mitä
hänellä on; mutta miehet ne ovat niissä asioissa yksinkertaisia. Joku
nainen hänet varmaan onkii omaksensa.»
»Niin, mr ja mrs Smith, jopa joutuu ilta, ja meidän täytyy tästä
lähteä. Mutta muistakaa, että joka lauantai, kun tulette torille,
olette meillä aivan kuin kotonanne. Siellä on aina kupponen teitä
varten, niinkuin on ollut jo monta kuukautta, vaikka olette ehkä sen
unohtaneet. Minä olen suorapuheinen nainen ja sanon mitä ajattelen.»
Kun vieraat olivat lähteneet, aurinko oli laskenut ja kuu alkoi
valaista asumuksen seiniä, istuutuivat John Smith ja hänen vaimonsa
tutkimaan sanomalehteä, jonka olivat kiireesti hankkineet itselleen
kaupungista. Ja kun lukeminen oli päättynyt, he harkitsivat, kuinka
parhaalla tavalla sopeutuisivat heille asetettaviin uusiin sosiaalisiin
vaatimuksiin, ja mrs Smith arveli sen voivan tapahtua ainoastaan uusia
huonekaluja hankkimalla ja asumusta avartamalla.
»Ja sitten, John, paina mieleesi eräs asia», lausui hän lopuksi. »Kun
Stephenille kirjoitat, älä missään tapauksessa milloinkaan mainitse
Elfride Swancourtin nimeä. Me olemme siirtyneet pois paikkakunnalta
emmekä tiedä hänestä mitään, paitsi jos satumme jotakin kuulemaan.
Poika näyttää alkavan hänestä irtautua, ja minä olen siitä iloinen.
Pimeä oli se hetki, jona hän ensi kerran iski silmänsä tyttöön. Se
perhekunta ei ole kohdellut häntä ollenkaan hyvin, niin että pitäkööt
verensä, jos haluavat. Minä tiedän, että poika häntä vielä ajattelee,
mutta ei niin lohduttomasti. Älä siis yritä saada hänestä mitään
tietää; me emme osaa vastata pojan kysymyksiin. Sillä tavalla hän
vihdoin mielestä hälvenee.»
»Se tapahtukoon», sanoi John.