Endelstowista lähdettyään Knight oli seuraavan päivän iltana
huoneessaan Lontoossa. Vihmasade peitti kaupungin kosteaan vaippaansa
muodostaen alakuloisen hohtelun jokaisen hyvinvalaistun kadun
yläpuolelle. Sade ei ollut vielä kestänyt riittävän kauan saadakseen
nopeasti liikkuvat ajoneuvot raikkaasti kolisemaan puhtaaksi pestyllä
katukivityksellä, vaan teki käytävät ja ajotiet liukkaiksi ja jalkoihin
ja pyöriin tarttuviksi.
Knight seisoi tulisijan luona silmäillen sen sammuvaan hiillokseen,
ennenkuin lähti suorittamaan ikävää matkaa kotiinsa Richmondiin.
Hänellä oli hattu päässään, ja kaasuvalo oli sammutettu. Kadunpuolisen
ikkunan uudin ei ollut vedetty alas, ja valon mukana, joka lankesi
huoneen kattoon, tuli tavanomaisen jaarittelun asemesta vain nopeasti
lausuttuja sanoja, jotka olivat pikemmin välttämättömyyden kuin
valinnan aiheuttamia.
Hänen seisoessaan siinä odottamassa niiden muutamien minuuttien
kulumista, jotka hänellä vielä oli junanlähtöön, hänen korvaansa
kuuluviin ääniin sekaantui ovelta kuuluva kevyt koputus. Se oli aluksi
niin heikko, että kadun hälinä sen melkein hukutti. Kun se uudistui,
niin Knight lähti läpi eteishuoneen, joka oli täynnä kirjoja ja
rihkamaa, ja avasi oven.
Porrastasanteella, kaasulampun alla seisoi hento naishenkilö. Hän
syöksähti eteenpäin, kiersi käsivartensa Knightin kaulaan ja huudahti
pidätetyin, valittavin äänin:
»Harry, sinä surmaat minut! Minä en voinut olla tulematta. Älä aja
minua pois, ethän! Suo anteeksi, että Elfridesi on tullut — minä
rakastan sinua!»
Knight joutui hetkiseksi kiihtymyksen ja hämmästyksen valtoihin.
»Elfride!» huudahti hän. »Mitä tämä tarkoittaa? Mitä oletkaan tehnyt?»
»Älä loukkaa minua äläkä minua rankaise — ethän sitä tee! Minä en
voinut olla tulematta; tuska oli minut tappaa. Eilen illalla, kun sinä
et palannut, minä en voinut sitä kestää — en voinut! Salli minun vain
olla luonasi ja nähdä kasvosi, Harry, minä en pyydä mitään muuta.»
Hänen silmäluomensa olivat kuumat ja tulehtuneet ylenmääräisestä
itkemisestä, ja hänen poskiensa herkän ruusunpunan oli tärvellyt
alinomainen taskuliinan hankaus hänen pyyhkiessään runsaita kyyneliänsä.
»Kuka on sinun mukanasi? Vai oletko tullut yksin?» kysyi Knight äkkiä.
»Olen. Kun sinä et tullut illalla, minä istuin ja odotin sinua
tulevaksi — ja yö oli minulle pelkkää tuskaa — ja minä odotin
odottamistani, ja sinä et tullut! Kun sitten oli aamu, ja kirjeesi
sanoi, että olit mennyt, niin minä en voinut sitä kestää; minä karkasin
St. Launceen ja tulin tänne junalla. Olen matkustanut koko päivän, ja
ethän sinä lähetä minua takaisin, ethän, Harry, sillä minä rakastan
sinua aina kuolemaani asti?»
»On sittenkin väärin, jos jäät. Mitä oletkaan tehnyt, Elfride? Sinä
tärvelet hyvän maineesi, kun karkaat tuolla tavoin luokseni! Eikö
ensimmäinen kokemuksesi riittänyt pidättämään sinua?»
»Maineeni! Harry, minä kuolen pian, ja mitä hyötyä minulla sitten on
maineestani? Kunpa vain _minä_ olisin mies ja _sinä_ olisit nainen,
niin minä en hylkäisi sinua sellaisen pienen virheen vuoksi! Et saa
ajatella, että karkaamiseni silloin oli mikään erinomaisen paha asia.
Ah, kuinka toivonkaan, että sinä olisit karannut kahdenkymmenen naisen
keralla ennenkuin tunsit minut, jotta voisin sinulle osoittaa, etten
pidä sitä minään vikana, vaan olisin iloinen siitä, että olen sinut
vihdoin saanut omakseni! Kunhan vain tuntisit minut oikein, Harry,
kun tietäisit, kuinka vilpitön minä olen. Enkö voi olla sinun omasi?
Sano, että rakastat minua kaikesta huolimatta äläkä erota minua enää
itsestäsi, ethän. Minä en voi sitä kestää — pitkät tunnit ja päivät ja
yöt kuluvat, ja sinä et ole luonani, vaan poissa, koska vihaat minua!»
»Minä en sinua vihaa, Elfride», virkkoi Knight leppoisasti, tukien
häntä käsivarrellaan. »Mutta sinä et voi nyt jäädä tänne — minä
tarkoitan: juuri nyt.»
»Voipa niin olla — mutta toivoisin voivani jäädä. Minä pelkään, että
jos — sinä et enää minua näe — tapahtuu jotakin synkkää, ja me emme
enää kohtaa toisiamme. Jos en ole kyllin hyvä sinun vaimoksesi, Harry,
niin tahtoisin olla palvelijanasi ja elää luonasi, jotten joudu kauas
pois, missä en saa sinua milloinkaan nähdä. Kunhan vain saan olla
luonasi, en muusta välitä!»
»Ei, minä en voi lähettää sinua pois; en voi. Jumala tietää, millainen
synkkä tulevaisuus voi koitua tämän illan työstä, mutta minä en voi
lähettää sinua pois! Sinun pitää istua, ja minä koen koota ajatuksiani
nähdäkseni, mitä on paras tehdä.»
Samassa kuulivat molemmat ulko-ovelta voimakasta koputusta ja
kellonsoittoa, joka kaikui talon perustuksista aina ullakolle asti. Ovi
kuului kohta aukenevan, eteisessä lausuttiin joitakin kiireisiä sanoja,
ja sitten nousi joku raskain askelin portaita ylös.
Porrastasanteelle ilmaantuivat mr Swancourtin punastuneet, harmistuneet
ja ankarat kasvot. Hän nousi ylemmäksi ja tuli heidän molempien luo.
Närkästyneenä silmäten Knightin yli ja ohitse hän kääntyi vapisevan
tytön puoleen.
»Elfride! Löydänkö sinut vihdoinkin? Sellaisiako temppuja teetkin,
neitiseni? Milloin tuleekaan loppu typeryykseesi ja milloin alat
käyttäytyä niinkuin kunniallisen naisen tulee? Pitääkö minun nimeni
ja sukuni joutua häpeään tekojen vuoksi, jotka olisivat mahdottomat
pesijättären tyttärellekin? Tulehan, neitiseni, tule!»
»Hän on kovin väsynyt!» virkkoi Knight, äänessä äärimmäinen tuska.
»Älkää kohdelko häntä ankarasti, mr Swancourt — sallikaa minun pyytää
teitä olemaan hänelle hyvä ja rakastamaan häntä!»
»Teille, herraseni», sanoi mr Swancourt kääntyen hänen puoleensa
ikäänkuin nimenomaisesta olosuhteiden pakosta, »minulla on varsin
vähän sanottavaa. Voin vain huomauttaa, että mitä pikemmin pääsen
poistumaan läheisyydestänne, sitä iloisempi olen. En ymmärrä, miksi
ette voineet kohdella tytärtäni kunniallisen miehen tavoin. Minkätähden
hän — typerä, kokematon tyttö — on tähän mielettömyyteen houkuteltu, on
minulle käsittämätöntä. Jos hän ei olisikaan osannut paremmin menetellä
kuin karata kotoansa, niin teidän olisi pitänyt osata se estää.»
»Syy ei ole hänen; hän ei ole minua houkutellut, isä! Minä olen tullut
hänen tietämättään.»
»Jos halusitte kihlauksen purettavaksi, miksi ette sanonut sitä
suoraan? Ellette ensinkään ajatellut mennä naimisiin, miksi ette
jättänyt häntä rauhaan? Totisesti kirvelee sydäntäni, kun on pakko
ajatella niin huonoa miehestä, jota on luullut ystäväkseen!»
Knight, jonka mieli oli kuoleman-väsynyt, ei ponnistautunut tuohon
vastaamaan. Kuinkapa hän olisikaan voinut itseänsä puolustaa, kun hänen
puolustautumisensa olisi ollut Elfriden syyttämistä? Niin ollen hän
tunsi murheellista tyydytystä salliessaan Elfriden isän ajatella ja
puhua väärin. Heikko ilonsäde tuikahti hänen synkkään mieleensä, kun
hän ajatteli, että kirkkoherra tulisi aina luulemaan hänen vietelleen
Elfriden karkaamaan.
»No, tuletko?» sanoi mr Swancourt jälleen. Hän tarttui Elfriden
vastustelemattomaan käteen, pisti sen kainaloonsa ja talutti hänet
portaita alas. Knightin katse seurasi Elfrideä, viime hetkenä
synnyttäen hänessä kiihkeän toivon, että Elfride kääntyisi katsomaan
taaksensa. Mutta Elfride meni menojansa kertaakaan taaksensa
katsahtamatta.
Knight kuuli oven avautuvan — ja jälleen sulkeutuvan. Kääntyvien
ajoneuvojen pyörät raapaisivat väistökiveä, sitten kuului mainittavan
matkan päämäärä. Ovi iskettiin kiinni, pyörät lähtivät vierimään, ja he
olivat poissa.
<tb>
Elfriden käynnin jälkeen Knightin mielessä raivosivat kamalan
ristiriitaiset tunnot. Hänen vaistonsa, tunteensa — tai miten sitä
nimitettäneenkään — yllytti häntä ottamaan Elfriden omaksensa ja
olemaan hänen hellänä suojelijanansa halki elämän. Sitten hänen
mieleensä johtui se hävittävä ajatus, että Elfriden lapsellinen,
harkitsematon ja varomaton hänen luoksensa pakeneminen vain osoitti,
kuinka se, mikä on soveliasta, ilmeni hänelle pelkkänä kuolleena
kirjaimena, että hänen piittaamattomuutensa merkitsi ainoastaan
sopivaisuuden laiminlyömistä ja että oli varsin luonnollista, jos
sellainen nainen oli joutunut aikaisemmin petetyksi. Hän sanoi
itsekseen, katkeran kyynillisesti: »Epäluuloinen, varovainen
nainen, joka kuvittelee lähimmäistensä taipuvan tekemään pimeitä ja
pahoja tekoja, on aivan liian ovela joutuakseen miehen pettämäksi;
Elfridenlaiset luottavaiset olennot ne lankeavat.»
Tunnit ja päivät kuluivat, ja Knight pysyi yhä toimettomana. Ajan
kuluminen, joka heikensi hänen läsnäolonsa sydäntä-avaavaa vaikutusta,
lisäsi ymmärryksen hajottavaa kykyä. Elfride rakasti häntä, hän tiesi
sen, ja hän puolestaan ei voinut lakata häntä rakastamasta, mutta
naimisiin hän ei ajatellut hänen kanssaan mennä. Kunpa hän olisikin
voinut jälleen olla hänen oma Elfridensä — se nainen, joka hän oli
näyttänyt olevan — mutta se nainen oli kuollut ja kuopattu, ja hän ei
tuntenut häntä enää! Ja kuinkapa hän voisikaan naida tämän Elfriden,
joka ei olisi ollut hänelle muuta kuin pelkkä mielenkiintoinen,
surkuteltava tuttavuus, jos hän olisi nähnyt hänet alunpitäen
sellaisena kuin hän oli.
Knightin mieltä kalvoi ajatus, että hänellä oli nyt mitä vereksimpänä
omana kokemuksena asiaintila, jonka veroista hän ei ollut milloinkaan
kuvitellut mieluisassa yhteiskuntafilosofiassaan enempää kuin
satiirisissa kirjoitelmissaankaan.
Tämän miehen elämän moraalinen moitteettomuus ansaitsi kaikkea
kiitosta, mutta älyllisestä terävyydestään huolimatta Knightissä oli
joltinenkin annos sitä vääräpäisyyttä, joka on ylen vilpittömissä
henkilöissä enimmälti havaittavissa. Hänen mielestään totuus oli
liian kirkas ja puhdas asia joutuakseen sekoitetuksi erehdyksiin niin
toivottomalla tavalla kuin käytännöllisten henkilöiden tapana on.
Huomattuaan nyt erehtyneensä otaksuessaan Elfriden moitteettomaksi,
mikään maailmassa ei voinut saada häntä uskomaan, ettei neito
sittenkään ollut niin kehno.
Knight viipyi kaupungissa pari viikkoa tuskin mitään muuta tehden kuin
häilyen tunteittensa ja mielipiteittensä välimaalla. Yksi ainoa ajatus
pysyi järkkymättömänä: että oli parempi Elfridelle ja samoin hänelle
itselleen, etteivät he enää toisiansa kohdanneet.
Kun hän silmäili kirjahyllyissään olevia nidoksia (joista vain
harvoja oli avattu senjälkeenkuin Elfride oli ottanut hänen sydämensä
valtoihinsa), niin niiden koskematon ja moitteeton järjestys soimasi
häntä nuoruutensa ja varhaisen miehuusikänsä uskon luopioksi. Ne
tuntuivat hänelle sanovan, että hän oli hylännyt pettämättömät
ystävänsä häilyvään naiseen kohdistuvan epävakaisen ilon vuoksi,
joka nyt oli kääntynyt katkeruudeksi. Se askeettisuuteen taipuva
itsekieltäytymyksen henki, joka oli elähdyttänyt Knightia entisinä
aikoina, oli luopunut hänestä lemmen syttyessä, ja sen mukana oli
hävinnyt se itsensäkunnioituskin, joka oli korvannut omiin saavutuksiin
kohdistuvan tyydytyksen tuntoa. Pikku Elfride rukka, jolla aikaisemmin
oli ollut sija hänen uskonnossaan, alkoi nyt saada kiusauksen sävyä.
Oli kenties inhimillistä ja täysin luonnollista, ettei Knight
milloinkaan tullut ajatelleeksi, eikö hänellä kenties olisi ollut syytä
pieneen uhrautumiseen sen pelkäämättömän antaumuksen vuoksi, jota
Elfride oli osoittanut pelastaessaan hänen henkensä.
Tuntien Antoniuksen tavoin suutelemalla menettäneensä kuningaskuntia ja
provinsseja Knight ryhtyi aprikoimaan, kuinka oli tullut ilmaisseeksi
Elfridelle syvempiä salaisuuksiansa ja tarkoituksiansa. Kenellekään
miehelle hän ei olisi milloinkaan sellaisia tunnustuksia esittänyt.
Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän ollut kyennyt pidättymään
kertomasta hänelle suunnitelmista, jotka oli kätkenyt mielensä
salaisimpiin komeroihin?
Knightilla oli vankka äly, joka voi kohota sydämen ilmakehän
yläpuolelle ja havaita, että hänen samoinkuin toistenkin ihmisten
rakkautta kykenivät muuntamaan paikka ja olosuhteet. Samalla tuo
havainto oli surun lisänä:
»Oi murhe viimeinen: voi kaipauskin kuolla!»
Mutta koska hän oli vakuutettu siitä, että tämän kaipauksen kuolema
oli parasta, mitä hänelle saattoi tapahtua, hän ei säikkynyt sen
edistämistä. Hän sulki huoneensa, katkaisi toistaiseksi suhteensa
kustantajiin ja jätti Lontoon lähteäkseen mannermaalle. Me jätämme
hänet vaeltelemaan — vailla tarkoitusta, ellemme ota huomioon
nimellistä seikkaa: Elfriden unohtumisen jouduttamista.