Knight käänsi päänsä väsyneesti kohti kartanoa. Maaperä kohosi
nopeasti sitä pensaikkoa kohti, missä hän seisoi, joten se oli melkein
kartanon ensimmäisen kerroksen tasossa. Elfriden huone sijaitsi
sille puolelle ulkonevassa kulmassa, ja sitä valaisi kaksi ikkunaa,
jotka olivat sellaisessa asennossa, että Knight voi paikaltansa
nähdä huoneeseen. Elfride oli siellä; hän oli pysähtynyt ikkunoiden
keskivälille ja katseli itseänsä kuvastimessa. Hän katseli itseään
kauan ja tarkkaavasti, kääntyi, heitti päänsä taaksepäin ja silmäili
kuvajaistansa olkapäänsä yli.
Kukaan ei voi sanoa, mitä hän siinä lienee tarkoittanut tai haaveillut;
hän teki sen kenties syvän alakuloisuuden aiheuttaman hajamielisyyden
tilassa. Hän kenties huokasi sydämensä pohjasta: »Kuinka onneton
olenkaan!» Mutta Knightin saama vaikutelma ei ollut edullinen. Hän
siirsi katseensa harmistuneena toisaalle. Kuolleen naisen kirje
vaikutti hetken sattuman nojalla paljoa voimallisemmin kuin se sinänsä
olisi vaikuttanut. Olosuhteet loivat pahoihin sanoihin armottoman
oikeuden kaikua, joka kuului hänen korviinsa haudan syvyydestä. Knight
ei voinut pitää niitä hallussaan. Hän repi kirjeen kappaleiksi.
Hänen takanansa olevista pensaista kuului kahinaa, ja kääntyessään
katsomaan Knight näki Elfriden tulevan hänen jäljessään. Kauniin
tytön kasvoissa oli kaihoisa toivon hymy liian teennäisen toivorikas
voidakseen syrjäyttää sen pohjalla olevaa lujasti perusteltua pelkoa.
Knightin edellisenä iltana lausumat ankarat sanat painoivat vielä
raskaasti hänen mieltänsä.
»Minä näin sinut ikkunastani, Harry», sanoi hän arasti.
»Kaste saa jalkasi märiksi», huomautti Knight ikäänkuin ei olisi mitään
kuullut.
»Se ei haittaa.»
»Se on vaarallista.»
»Niin... Harry, mikä sinua vaivaa?»
»Eipä mikään. Onko minun ryhdyttävä jatkamaan eilistä vakavaa
keskustelua? Tuskinpa; lienee parempi olla se tekemättä.»
»En tiedä! Kuinka onnetonta kaikki onkaan! Kunpa olisit oma itsesi
jälleen ja olisit suudellut minua tullessani! Minkätähden et kysy sitä
minulta nyt?»
»Koko lailla liian vapaa käytös», kuuli Knight äänen mielessään
hymähtävän.
»Syynä on tuo ilkeä eilinen keskustelu», jatkoi Elfride. »Voi niitä
sanoja! Viime yö oli minulle musta yö.»
»Suudella! — Minä vihaan tuota sanaa! Älä puhu suutelemisesta, Jumalan
nimessä! Arvelenpa, että sinulle olisi ollut edullisempaa olla
puhumatta suuteloista, kun ajattelet entisiä.»
Elfride kalpeni, ja hänen kasvoihinsa tuli jäykkä ja eloton ilme.
Nuo kasvot olivat nyt niin herkät, että voi hyvin ajatella sormen
kosketuksen jättävän niihin valkean täplän.
Knight asteli eteenpäin ja Elfride hänen kerallaan, vaieten ja
vastustelematta. Knight avasi veräjän, ja he lähtivät kulkemaan
sänkipellon poikki johtavaa polkua.
»Häiritsenkö ehkä sinua?» kysyi Elfride hänen sulkiessaan veräjää.
»Pitääkö minun lähteä pois?»
»Ei. Kuulehan, mitä sanon, Elfride.» Knightin ääni kaikui matalana
_ja_ värähdellen. »Minä olen käyttäytynyt rehellisesti sinua kohtaan;
tahdotko sinä menetellä samoin? Jos jokin — omituinen — suhde on
vallinnut sinun ja jonkun edeltäjäni kesken, sano se nyt. On parempi,
että minä sen nyt tiedän, vaikka se meidät erottaisikin, kuin jos minä
saisin sen tietää vasta tuonnempana. Minussa on herännyt epäluulo. En
mielelläni sano, millä tavoin, koska halveksin sellaista keinoa. Jonkin
vanhan salaisuuden ilmitulo katkeroittaisi meidän elämämme.»
Knight odotti tyynen näköisenä. Hänen silmänsä olivat surulliset ja
käskevät. He astelivat eteenpäin pitkin polkua.
»Annatko minulle anteeksi, jos kerron sinulle kaikki?» huudahti Elfride
anelevasti.
»En voi luvata; se riippuu suuressa määrin siitä, mitä sinulla on
sanottavana.»
Elfride ei voinut sietää seuraavaa vaitioloa.
»Etkö rakasta minua?» puhkesi hän puhumaan. »Harry, Harry, rakasta
minua ja puhu minulle niinkuin ennenkin! Tee se; minä rukoilen sinua,
Harry!»
»Aiotko kohdella minua rehellisesti», kysyi Knight yhä
harmistuneempana, »vai etkö? Mitä olenkaan tehnyt, jotta kohtelet minua
näin? Minä olen kuin lintu paulassa; kaikki tahdotaan minulta salata!
Miksi niin, Elfride? Sitä minä sinulta kysyn.»
He olivat kiihdyksissään poikenneet polulta ja kulkivat nyt märässä ja
hankalassa sängessä sitä huomaamatta ja siitä välittämättä.
»Mitä olenkaan tehnyt?» lausui Elfride tukehtuvin äänin.
»Mitä? Kuinka voit niin kysyä, kun varsin hyvin sen tiedät? Sinä
tiedät, että minulta on tahallisesti salattu eräitä seikkoja, jotka
olisivat saaneet minut käyttäytymään toisin, jos olisin ne tietänyt. Ja
sinä kysyt, mitä?»
Elfride näytti masentuvan eikä virkkanut enää mitään.
»Minä en suinkaan usko pahansuopia kirjeitten kirjoittajia ja
kuiskailijoita. Minä tiedän, että sydämessäni oli rakentumassa
horjumaton luottamus sinuun. Minä katsoin silmiisi ja olin niissä
näkevinäni totuutta ja puhtautta niin täydellistä kuin Luoja on
konsanaan naiselle suonut. Täydellistä totuutta ei sovi odottaa, mutta
tavallisen totuudellisuuden minä vaadin, tai sitten ei mitään. Sano
siis: onko se asia, jota salaat, mitä tärkein, vai eikö?»
»En ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos olen sinulta jotakin
salannut, olen tehnyt sen siitä syystä, että sinua sydämestäni rakastan
ja pelkäsin — pelkäsin — sinut menettäväni.»
»Koska et osoita minulle luottamusta, haluan esittää sinulle muutamia
selviä kysymyksiä. Sallitko?»
»Tee se», virkkoi Elfride, ja hänen kasvoihinsa tuli väsyneen
alistumisen ilme. »Sano karuimmat sanasi; minä kestän ne!»
»Ilmassa on sinua koskevaa häpeänhälinää, Elfride, ja minä en voi sitä
edes vastustaa, kun en nimenomaisesti tiedä, mitä se on. Se ei kenties
koske sinua yksin tai ei ollenkaan.» Knight laski leikkiä tunteensa
katkeruudesta huolimatta. »Ranskan vallankumouksen aikana mestattiin
erehdyksestä balettimestari Pariseau kuninkaan kaartin kapteenin
Parisotin asemesta. Minä toivoisin, että lähistöllä olisi toinenkin ’E.
Swancourt’. Katsohan tätä.»
Knight ojensi hänelle hänen mrs Jethwayn pöydälle jättämänsä kirjeen.
Elfride silmäili sitä tyhjin katsein.
»Se ei merkitse niin paljoa kuin voisi luulla!» selitti Elfride. »Se
näyttää nyt kovin petolliselta, mutta sen alkuaihe oli luonnollisempi
kuin osaat ajatella. Minun ainoana ajatuksenani oli varjella
rakkauttamme. Kuule, Harry, se oli ainoana ajatuksenani. Eihän siinä
ollut mitään erikoisempaa pahaa.»
»Niin, mutta tuon onnettoman olennon huomautuksia lukuunottamattakin
siihen näyttää sisältyvän jotakin — väärää.»
»Mitä huomautuksia?»
»Niitä, jotka hän esitti minulle kirjoittamassaan kirjeessä — minä
revin sen äsken kappaleiksi. Elfride, oletko karannut kotoasi
rakastettusi kanssa? Onko tuo syytös todenperäinen, Elfride?»
»On», kuiskasi Elfride.
Knightin kasvot synkkenivät. »Mennäksesi naimisiin hänen kanssansa?»
kuului käheästi hänen huuliltansa.
»Niin. Suo se minulle anteeksi, minä pyydän. Minä en ollut vielä nähnyt
sinua, Harry.»
»Lontooseenko karkasit?»
»Niin; mutta minä —»
»Vastaa minun kysymyksiini; älä sano mitään muuta, Elfride. Aioitko
asiaa harkiten mennä hänen kanssaan salaa naimisiin?»
»En; minä en ollut asiaa harkinnut.»
»Mutta aioit sittenkin sen tehdä?»
Elfriden kasvoihin levisi heikko puna.
»Niin», sanoi hän.
»Ja myöhemmin sinä kirjoitit hänelle nimittäen häntä mieheksesi, ja hän
nimitti sinua vaimoksensa?»
»Kuulehan, kuulehan! Se tapahtui —»
»Vastaa minulle; minä en tahdo kuulla mitään muuta!»
»Niin, me menettelimme siten.» Hänen huulensa värähtelivät; mutta
sitten hän jatkoi hieman arvokkaammin: »Olisin sen mielelläni sinulle
kertonut, sillä tiesin ja tiedän, että olin menetellyt väärin. Mutta
minä en uskaltanut; rakastin sinua liian paljon. Sinä olet ollut minun
kaikkeni — ja olet vieläkin. Etkö anna minulle anteeksi?»
On surullista ajatella, että miehet, jotka eivät aluksi salli
lausumaansa sydänkäpyjensä täydellisyyttä koskevaan arvosteluun
vaikuttavan isän Jumalankaan vastakkaisen todistuksen, myöhemmin,
aljettuaan heidän moitteettomuuttansa epäillä, moraalisesti heidät
hirttävät sellaisen todistuksen nojalla, jota häpeisivät hyväksyä, kun
on kysymyksessä koiran tuomitseminen.
Elfriden vaikeneminen, joka johtui siitä, että hän lapsellisessa
yksinkertaisuudessaan otaksui olevansa paljoa syyllisempi kuin
todellisuudessa olikaan, oli tehnyt kohtalokasta työtä Knightin
mielessä. Nyt, kun ensimmäinen mahdottomia tavoitteleva haave oli
särkynyt, tuo aaterikas mies häilähti liian kauas vastakkaiseen
suuntaan. Jokainen Elfriden ilme ja ele — jokainen säikähdys —
jokainen hämmennyksen sana — merkitsi Knightille hänen arvottomuutensa
todistusta.
»Kuulehan, Elfride, meidän täytyy jättää kaikki kohteliaisuudet»,
sanoi Knight. »Katso minua silmiin, ja niin totta kuin uskot taivaan
Jumalaan, sano minulle vielä yksi asia. Olitko karatessasi yksin hänen
kanssaan?»
»Olin.»
»Palasitko kotiin samana päivänä, jona olit lähtenyt?»
»En.»
Sana iski kuin ukonnuoli, ja maa ja taivaskin tuntui kärsivän. Knight
käänsi kasvonsa pois. Elfriden ilme osoitti äärimmäistä epätoivoa,
jonka aiheena oli se, ettei hän kyennyt esittämään asioita todellisessa
hahmossaan — epätoivoa, joka ei ainoastaan luovu tavoittelemasta
suoranaista selitystä, vaan väsyneenä jättää vielä mainitsematta kaikki
mahdolliset lieventävät seikat.
Tämä näky oli monet vuodet Knightin silmien verkkokalvoon piirtyneenä:
Kuollut, ruskea sänkipelto, siinä rikkaruohoja, ja etäällä rivi
pyökkejä, jotka peittivät kartanon näkyvistä ja joiden lehdet nyt
olivat punaiset ja kuolemansairaat.
»Sinun täytyy unohtaa minut», sanoi Knight. »Me emme mene naimisiin,
Elfride.»
Elfriden äärimmäisen kidutettu ilme osoitti, millaista pelontuskaa nuo
sanat hänen sielussaan aiheuttivat.
»Mitä tarkoitatkaan, Harry? Sinä vain sanot niin, eikö totta?»
Hän loi epäillen katseensa Knightiin ja yritti nauraa, ikäänkuin noiden
lausuttujen sanojen epätodellisuuden olisi täytynyt olla ihan varma.
»Sinä et puhu vakavissasi, minä tiedän sen — toivon sitä. Minä kuulun
varmasti sinulle, ja pidäthän sinä minut omanasi?»
»Elfride, minä olen puhunut sinulle liian karusti; olen sanonut, mitä
minun olisi pitänyt vain ajatella. Minä pidän sinusta; salli minun
antaa hyvä neuvo. Mene naimisiin miehesi kanssa niin pian kuin suinkin.
Kuinka lienettekin toisiinne kyllästyneet, te kuulutte toisillenne,
ja minä en aio astua teidän väliinne. Luuletko, että voisin sen tehdä
— että voisin sitä ajatellakaan? Jos et voi nyt mennä hänen kanssaan
naimisiin ja jos joku toinen ottaa sinut vaimoksensa, älä ilmaise
hänelle salaisuuttasi naimisiin mentyäsi, ellet ole sitä ilmaissut
aikaisemmin. Rehellisyys muodostuisi silloin kiroukseksi ja tuomioksi.»
Hänen lausumansa sai Elfriden yhä suuremman hämmingin valtaan. Elfride
huudahti:
»Ei, ei; minä en tahdo olla kenenkään vaimo, ellen ole sinun vaimosi;
ja minun täytyy kuulua sinulle!»
»Jos olisimme menneet naimisiin —»
»Mutta ethän voi tarkoittaa — että — että — lähdet pois ja jätät minut
etkä ole minulle enää mikään — ethän, ethän!»
Hänen sanansa hukkuivat suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin. Hän vaikeni
ja silmäili yhä edelleen Knightin kasvoja etsien niistä sitä toivon
sädettä, jota niistä oli mahdoton löytää.
»Minä lähden sisään», sanoi Knight. »Älä sinä lähde kanssani, Elfride;
minä en sitä halua.»
»En, enpä tietenkään.»
»Ja sitten minä lähden Castle Botereliin. Hyvästi.»
Hän lausui jäähyväisensä ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä yksi ainoa
päivä — kevyesti, kuten hän oli monesti ennen lausunut sellaisia
tilapäisiä jäähyväisiä — ja Elfride näytti ne sellaisiksi käsittävän.
Knightilla ei ollut voimaa sanoa hänelle avoimesti lähtevänsä iäksi;
hän tuskin tiesi itsekään varmasti, että oli niin laita, ei tietänyt,
tulisiko hän kenties syöksymään takaisin, vastustamattoman tunnevirran
viemänä, vai kykenisikö riittävässä määrin voittamaan itsensä — ja
Elfriden sellaisena kuin hän eli hänen sielussaan — voidakseen tehdä
tuosta erosta lopullisen ja esiintyä maailmalle jälleen kehenkään
naiseen sitomattomana.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän lähti kartanosta jättäen jälkeensä
määräyksen, että ellei hän palaisi illalla, hänen matkatavaransa tulisi
lähettää hänen huoneistoonsa Lontoossa, mistä hän aikoi kirjoittaa mr
Swancourtille selittääkseen äkillisen lähtönsä syyn. Hän laskeutui
laaksoon eikä voinut olla kääntämättä päätänsä. Hän näki sänkipellon
ja sen keskellä hoikan tytön — taivasta vasten kuvastumassa. Elfride,
totellen kuten ainakin, oli liikahtanut tuskin askeltakaan, koska
Hän oli käskenyt jäämään. Knight katsahti ja näki hänet jälleen —
näki hänet viikkoja ja kuukausia varten. Sitten hän käänsi katseensa
toisaalle, pyyhkäisi kädellään silmiänsä ikäänkuin olisi tahtonut
pyyhkäistä pois tuon näyn, huokasi tuskaisesti ja kulki eteenpäin.