Hän koetteli sitä jälleen. Se oli hieman lämmin. Knightin verta heti
hieman hyyti.
On kylläkin hämmästyttävää, kun edellytetyn lämmön sijassa tapaa
elottoman aineen kylmyyden; mutta koska tavalliset aineet yleensä ovat
ihmisruumista kylmemmät, se ei sittenkään vaikuta niin järkyttävästi
kuin lämmön löytäminen siitä, missä edellytetään olevan nimenomaista
kylmyyttä.
»Jumala yksin tietää, mikä se on», virkkoi hän.
Hän tunnusteli sitä vieläkin, ja hänen kätensä tapasi hetkisen kuluttua
ihmisen kasvot. Ne olivat lämpimät, mutta liikkumattomat. Kuituinen
massa oli hänen tukkansa — pitkä ja suortuvainen, mistä päättäen pää
oli naisen.
Knight seisoi hetkisen ymmällä ja keräili ajatuksiansa. Kirkkoherra
oli kertonut työmiesten kaivanneen kaiken päivää tornin perustuksia ja
jättäneen sen iltasella aikoen suorittaa loppurynnistyksen seuraavana
aamuna. Puoli tuntia myöhemmin oli osa tornia luhistunut. Naisen, joka
oli puolittain hautautunut, oli täytynyt olla tornin vieressä sen
sortuessa.
Knight ryhtyi poistamaan soraa käsin. Ruumista peittävä kasa oli
hienoa ja toimimaista, mutta sitä oli tavattomat määrät. Säästyisi
varmaan aikaa, jos juoksisi hakemaan apua. Knight lähti kirkkomaalta ja
kiiruhti kukkulanrinnettä alas.
Hieman alempana kulki toinen tie yli pienen harjanteen, joka nyt
kuvastui tummana kuutamon taustalle, ja tämä tie muodosti eräänlaisen
loven taivaanrantaan. Saavuttuaan teitten risteykseen Knight näki tien
korkeimmassa kohdassa miehen, joka asteli häntä kohti. Knight kääntyi
tulijaan päin.
»Kirkon luona on tapahtunut onnettomuus», sanoi Knight ilman
esipuheita. »Torni on kaatunut jonkun henkilön päälle, joka on maannut
raunioissa siitä lähtien. Tuletteko auttamaan?»
»Tulen», vastasi mies.
»Se on eräs nainen», sanoi Knight, kun he kiiruhtivat kirkon luo,
»ja minä luulen, että me kaksi voimme kaivaa hänet esiin. Tiedättekö
jossakin lapion?»
»Haudankaivajan lapiot ovat siellä jossakin. Niitä säilytettiin
aikaisemmin tornissa.»
»Ja täytyyhän siellä olla työmiehillekin kuuluvia aseita.» He etsivät
ja löysivät eräästä portin kulmauksesta kolme sinne huolellisesti
talletettua lapiota. Sitten he kiersivät länsipuolelle, ja Knight
osoitti onnettomuuspaikan.
»Meidän olisi pitänyt tuoda lyhty», huudahti hän. »Mutta ehkäpä
suoriudumme tästä ilmankin.» Hän ryhtyi poistamaan sorakerrostumaa.
Toinen mies, joka aluksi näytti hieman avuttomalta, noudatti nyt
Knightin esimerkkiä ja poisti soran seassa olevat isommat kivet. Vaikka
he ponnistelivat parhaansa mukaan, kesti kumminkin kymmenen minuuttia,
ennenkuin onnettoman olennon ruumis oli saatu ilmoille. He nostivat
sen niin huolellisesti kuin osasivat ja kantoivat hengästyneinä Felix
Jethwayn hautapaadelle, joka oli vain muutaman askelen päässä.
»Onko hän tosiaankin kuollut?» kysyi vieras.
»Näyttää olevan», vastasi Knight. »Mikä on lähin ihmisasumus?
Luullakseni pappila.»
»Niin; mutta kun meidän joka tapauksessa täytyy kutsua lääkäri Castle
Boterelista, pitäisin parempana kuljettaa hänet siihen suuntaan eikä
kaupungista poispäin.»
»Eikö lähin asumus sillä suunnalla ole paljoa kauempana kuin pappila
tai Swancourtin kartano?»
»Ei paljoa kauempana», vastasi vieras.
»Jospa siis kuljetamme hänet sinne. Minä luulen, että parhain tapa on
tämä, jos viitsitte liittää kätenne minun käsiini.»
»Tietysti; minä autan mielelläni»
He laskivat kätensä ristiin muodostaen siten eräänlaisen kätkyen ja
kantoivat sitten elotonta ruumista kulkien vieretysten polkua, jonka
osoitti vieras, ilmeisesti hyvin tuntien nämä seudut.
»Minä olin istunut kirkossa suunnilleen tunnin ajan», virkkoi Knight,
kun he olivat ehtineet pois kirkkomaalta.
»Sitten lähdin kaatuneen tornin sijalle ja löysin hänet. On kiusallista
ajatella, että hukkasin tietämättäni niin paljon aikaa tuhoutuvan
olennon läheisyydessä.»
»Torni kaatui hämärissä, eikö totta? Tasan kaksi tuntia sitten,
luullakseni?»
»Niin. Hän on varmaankin ollut siellä yksinään. Missä tarkoituksessa
hän lieneekään kirkkomaalle lähtenyt?»
»Sitä on vaikea tietää.» Vieras silmäili tutkivasti heidän
kannettavanansa olevan liikkumattoman hahmon kasvoja. »Tahdotteko
kääntää hänen päätänsä, niin että valo lankee hänen kasvoihinsa?»
He käänsivät kasvot kuutamoon, ja vieras silmäili lähempää vainajan
kasvojenpiirteitä. »Minä tunnen hänet!» huudahti hän.
»Kuka hän on?»
»Mrs Jethway. Asumus, johon hänet viemme, on hänen omansa. Hän on
leski; minä puhuttelin häntä vielä tänään iltapäivällä. Olin Castle
Boterelin postitoimistossa; ja hän tuli sinne tuomaan kirjettä. Sielu
parka! Pidetäänpä kiirettä.»
»Pidelkää ranteestani hieman kiinteämmin. Eikö se hauta, jonka kivelle
hänet laskimme, ole hänen ainoan poikansa hauta?»
»On. Niin, nyt ymmärrän. Hän oli siellä haudalla käymässä. Poikansa
kuoleman jälkeen hän on ollut yksinäinen, arka nainen — on alinomaa
surrut poikaansa. Hän oli farmarin leski, varsin sivistynyt —
luullakseni alkujaan kotiopettajatar.»
Knightin sydäntä liikutti myötätunto. Elfriden vaikutus häneen ja
lesken onnettomaan poikaan tuntui jollakin omituisella tavalla punovan
yhteen hänen ja tuon perheen kohtalot. Hän ei vastannut mitään, ja he
riensivät eteenpäin.
»Alkaa tuntua käsivarsissa», virkkoi vieras keskeyttäen hiljaisuuden.
»Luulen kohdanneeni teidät ennen, vaikka en nyt muista missä.
Sallitteko kysyä, kuka olette?»
»Epäilemättä. Minä olen lordi Luxellian. Kuka te olette?»
»Minä olen vieraana Swancourtin kartanossa — mr Knight.»
»Minä olen kuullut teistä, mr Knight.»
»Samoin minä teistä, lordi Luxellian. Olen iloinen, kun saan tavata
teidät.»
»Minä voin sanoa samaa. Olen usein nähnyt teidän nimenne painettuna.»
»Samoin minä teidän nimenne. Olemmeko perillä?»
»Olemme.»
Ovi oli lukossa. Knight mietti hetkisen, kaiveli sitten kuolleen naisen
taskua ja löysi sieltä avaimen, joka vaivatta avasi oven. Tuli oli
liedestä sammunut, mutta ikkunasta huoneeseen lankeava kuutamo kuvioi
permantoa. Kuun valossa voi nähdä, että huone oli varsin sievästi
sisustettu — se oli sama huone, jossa Elfride oli käynyt pari kolme
iltaa aikaisemmin. He laskivat hiljaisen taakkansa vanhanaikaiseen,
seinällä sijaitsevaan vuoteeseen, ja Knight alkoi etsiä lamppua tai
kynttilää. Hän löysikin hyllystä kynttilän, sytytti sen ja asetti
pöydälle.
Knight ja lordi Luxellian silmäilivät tutkivasti kalpeita kasvoja, ja
molemmat olivat jokseenkin vakuutetut siitä, ettei mitään toivoa ollut
olemassa. Heidän toimittamansa tilapäinen tarkastus ei osoittanut
minkäänlaisia väkivallan merkkejä.
»Kun tiedän, missä tohtori Granson asuu», sanoi lordi Luxellian,
»lienee parasta, että juoksen hänen luoksensa, ja te jäätte siksi aikaa
tänne.»
Knight suostui. Lordi Luxellian lähti, ja hänen kiireisten askeltensa
ääni häipyi pois. Knight tarkasteli yhä ruumista ja oli muutaman
minuutin kuluttua aivan varma siitä, että nainen oli leikkausveitsen ja
rohtojen saavuttamattomissa. Hänen raajansa alkoivat jo jäykistyä ja
kylmetä. Knight peitti kasvonsa ja istuutui.
Minuutit kuluivat. Knight mietiskeli edelleen yön tapahtumia. Hänen
katseensa suuntautui pöydälle, missä hän oli havainnut kirjoitusneuvoja
hajallaan. Nyt hän näki ne selvemmin; siinä oli mustepullo, kynä,
imupaperia ja kirjepaperia. Toisista erilleen oli työnnetty eräitä
kirjepaperiarkkeja, joihin oli aloiteltu kirjeitä ne kumminkin
keskeyttäen, ikäänkuin niiden muoto ei olisi kirjoittajaa tyydyttänyt.
Musta lakkatanko ja sinetti näkyivät siinä myös olevan, ikäänkuin
ei tavallista sulkemista olisi katsottu riittävän varmaksi. Kun nuo
hylätyt arkit lepäsivät avoinna pöydällä, niin Knight voi paikaltansa
lukea niihin kirjoitetut muutamat sanat. Eräs kirjeenalku kuului näin:
»Arvoisa herra. — Naisena, jolla oli kerran onnenansa rakas oma poika,
minä pyytämällä pyydän teitä kuulemaan varoitustani —»
Toinen:
»Arvoisa herra. — Jos suvaitsette saada varoittavan sanan vieraalta,
ennenkuin teidän käy mahdottomaksi peräytyä, niin kuulkaa —»
Kolmas:
»Kunnioitettu herra. — Minä liitän tähän kirjeeseeni toisen, joka
selityksiäni kaipaamatta kertoo teille hämmästyttävän tarinan.
Tahdon kumminkin lisätä puolestani muutaman sanan, jotta teille käy
selvemmäksi, kuinka teitä on petetty —»
Oli selvää, että näiden hylättyjen aloittelujen jälkeen oli kirjoitettu
ja lähetetty neljäs kirje, jota oli pidetty kelvollisena. Pöydällä oli
kaksi lakan pisaraa, ja lakkatanko oli asetettu pöydän reunalle; sen
pää oli venynyt pitkäksi, mistä näkyi, että se oli sijoitettu siihen
lämpimänä. Pöydän ääressä oli tuoli, jossa kirjoittaja oli istunut,
imupaperissa näkyi kirjeen osoitteen jälki, ja leski rukka, joka oli
noiden seikkojen aiheuttaja, lepäsi kuolleena siinä lähellä. Knight oli
nähnyt riittävästi päätelläkseen, että mrs Jethway, jolla oli ollut
tärkeä asia ilmoitettavana jollekin tuttavalle tai sukulaiselle, oli
kirjoittanut erittäin huolellisen kirjeen ja lähtenyt itse viemään sitä
postiin ja ettei hän senjälkeen ollut palannut kotiin, ennenkuin lordi
Luxellian ja hän itse olivat tuoneet hänet sinne vainajana.
Koko näkymön sanomaton alakuloisuus, hänen siinä odotellessaan, vaieten
ja yksinään, ei ollut nimenomaisessa ristiriidassa Knightin mielialan
kanssa, vaikka hän olikin kauniin ja viehättävän neidon sulhanen ja
oli vastikään ollut hänen seurassaan. Hävitetyn tornin raunioilla
istuessaan hän oli tullut ajatelleeksi, että se pitkä toimettomuuden
aika, johon hän oli Elfriden vuoksi joutunut, ei luultavasti ollut
hyväksi hänelle, miehelle, jolla oli työ suoritettavanaan. Se voitiin
nopeasti lopettaa, jos hän joudutti naimisiinmenoa.
Knigth oli omasta mielestään henkilö, joka ei ollut saavuttanut
tarkoituksiaan, koska oli tavoitellut liian paljoa. Koska hän nyttemmin
oli suurelta osalta luopunut aatteellisista tavoitteluistansa, hän
halusi vakavasti suunnata voimansa käytännöllisempiin uomiin siten
korjatakseen niitä itsehuomioivia taipumuksia, jotka eivät olleet
milloinkaan tuottaneet hänelle itselleen paljoa onnea eivätkä tehneet
hänen lähimmäisilleen mitään erinomaista hyvää. Se, ajatus, että hän
aloittaisi uuden suuntautumisen menemällä EIfriden kanssa naimisiin,
oli aikaisemmin tuntunut hänestä ylen viehättävältä, mutta tänä
iltana siinä ei enää ollut entistä tenhoa. On sangen luultavaa, että
Elfrideä koskevien haavelmien luhistuminen oli jossakin yhteydessä
tämän vastavaikutuksen ja ajantuhlaamista koskevien vanhojen tuntojen
palaamisen kanssa. Vaikka sydän olikin suuressa määrin Knightiä
vallinnut, ei sen valta kumminkaan ollut niin täydellinen, että se
olisi voinut helposti säilyä keskinkertaisen älyllisen virkoamisen
tapahduttua.
Hänen haaveensa keskeytyivät, kun ulkoa kuului pyörien ja hevosten
kavioiden ääni. Ovi aukeni, ja sisään astuivat lääkäri, lordi Luxellian
ja mr Coole, ruumiintarkastaja (joka oli samana päivänä ollut Castle
Boterelissa ja oli parhaillaan pakinoinut lääkärin kanssa, kun lordi
Luxellian oli saapunut); heidän jäljessään tuli vielä pari hoitajatarta
ja muutamia joutilaita.
Nopeasti ruumista tarkastettuaan mr Gianson selitti naisen kuolleen
tukehtumiseen, jonka oli aiheuttanut hengityselimiin kohdistuva ankara
puristus. Asiat järjestettiin siten, että tutkimus tulisi tapahtumaan
seuraavana aamuna, ennenkuin mr Coole palaisi St. Launceen.
Pian senjälkeen kaikki elossa olevat poistuivat lesken asumuksesta, ja
hän jäi kuoltuaan ihan yksin, niinkuin oli ollut yksin eläessään kaksi
viimeksikulunutta vuotta.