Kun Knightiä ei suoranaisesti askarruttanut Elfriden seura, hänellä
oli tapana kävellä suunnilleen puoli tuntia aterian ja makuullemenon
välillä, ja tuo tottumus oli kaikkien hänen endelstowilaisten
tuttaviensa, muiden muassa Elfriden, tiedossa. Kun Knight oli auttanut
hänet hautausmaan aidan yli, Elfride sanoi ystävällisesti: »Minä voin
juosta yksin kotiin, jos tahdot lähteä kävelemään, kuten ainakin,
Harry.»
»Kiitos, Elfie; siinä tapauksessa minä sen teen.»
Elfriden hahmo häipyi tummaksi täpläksi kuutamossa, ja Knight, joka oli
jäänyt muutamaksi minuutiksi kirkkomaan aidalle, kääntyi jälleen kohti
kirkkoa. Tavallisesti hän näissä oloissa sytytti sikarin tai piipun
ja vaipui rauhallisiin mietteisiin. Mutta tänä iltana hänen mielensä
oli siinä määrin jännittynyt, ettei sellainen lohdutus käynyt päinsä.
Hän asteli takaisin kaatuneen tornin sijalle ja istuutui eräälle
niistä suurista paasista, jotka olivat sen muodostaneet aina tähän
päivään saakka, jolloin mr Hewbyn palveluksessa olevan Stephen Smithin
toimenpiteet olivat panneet alulle sen kukistumisen.
Knight mietiskeli Elfriden menneisyyden mahdollisia tapahtumia ja omia
virheellisiä otaksumiansa ja silmäili samalla siinä istuessaan nuoren
Jethwayn valkoista hautakiveä, joka nyt oli aivan hänen edessään.
Vaikka meri olikin verrattain tyyni, voi kumminkin kuulla, kuinka
se hyrskyi ja pauhasi rannikolla olevissa kallioriutoissa vanhojen
kallioiden vaivaisissa jäännöksissä, jotka eivät vieläkään ottaneet
hävitäkseen olemattomiin luode- ja vuoksivesien niitä hivuttaessa.
Päästäkseen ajatuksista, jotka eivät olleet laadultaan ilahduttavia,
Knight päätti ryhtyä ruumiilliseen ponnistukseen. Hän nousi ja aikoi
kiivetä rauniokasan huipulle, mistä näki kauemmaksi kuin maasta.
Hän ojensi kätensä tarttuakseen tavallista suuremman esiinpistävän
paaden kulmaan, kun hänen kätensä samassa sattui esineeseen, joka mitä
suurimmassa määrässä erosi siitä, mihin hän oli otaksunut tarttuvansa.
Se oli kuituinen ja sekava ja virui paaden pinnalla. Kirkon seinän
luoma syvä varjo esti häntä näkemästä mitään selvästi, joten hänen
oli pakko alkaa arvailla. »Se on jokin hiusmainen sammal tai jäkälä»,
mietti hän.
Mutta se oli irrallinen kiven pinnalla.
»Se on ruohotukko», arveli hän.
Mutta siitä puuttui hienoimmallekin ruoholle ominainen karheus ja
kosteus.
»Se on muurarin valkaisusivellin.»
Hän muisti, että sellaiset siveltimet olivat karheammat, ja jos niitä
käytettiinkin viljalti rakennuksia korjattaessa, niin rakennuksen
hajoittamistyössä niillä tuskin oli mitään virkaa.