Oli lokakuu, ja yöilma oli kolea. Pidettyään huolta siitä, ettei
Elfride lähtenyt matkaan liian ohuissa pukimissa, Knight asteli hänen
kerallaan rinteen polkua, jota he olivat kulkeneet monesti toistensa
seurassa, kun epäily oli heille vielä tuntematon asia. Saavuttuaan
kirkon luo he havaitsivat, että toinen puoli tornia oli tosiaankin
kerrassaan luhistunut ja makasi sorakasana heidän edessään. Tornin
itäinen puoli oli vielä luja ja olisi kestänyt sellaisenaan myrskyn
ravistelua ja vuosien hiljaista piiritystä monen sukupolven ajan. He
astuivat sisään sivuovesta ja istuutuivat alttarin porrasaskelmille.
Se jykevä kaari, joka liitti toisiinsa tornia ja kirkon laivaa,
esiintyi nyt tummana kehyksenä, johon sisältyi kauas länteen ulottuva
hämärä etäinen näköala. Kohta holvikaaren ulkopuolella oli mainittu
sorakasa, sitten näkyi kappale kuutamon valaisemaa kirkkomaata ja
vihdoin meren aava ja kupera pinta. Tämä näköala oli ollut peitossa
aina siitä saakka, kun keskiaikaiset muuraajat liittivät vanhan tornin
kirkkoon, jolle se antoi arvokasta leimaa. Senvuoksi sopii otaksua tuon
näkymön herättäneen mielenkiintoa muutenkin kuin pelkkänä kuutamoisena
maisemana — jollaisen mainitseminen lienee nykyjään muuttunut
sellaiseksi käenkukunnaksi, joka kuullaan, mutta josta ei välitetä.
Punaisia, sinisiä ja purppuraisia säteitä tulvi heidän takanansa
olevasta itäisestä ikkunasta, missä pyhimykset ja enkelit kilpailivat
keskenään alkeellisesti kuvattujen maisemien ja taivaan piirissä, ja
loi permantoon, istujien jalkojen eteen, samojen läpikuultoisten värien
pehmoisemman kuvan, johon Knightin ja Elfriden pään varjot liittyivät
tummempina täplinä. Sitten kuu peittyi pilveen, ja värihohtelu häipyi
olemattomiin.
»Kas niin, se on mennyttä!» virkkoi Knight. »Minä olen ajatellut,
Elfride, että tässä on paikka, johon me toivomme pian yhdessä
polvistuvamme. Mutta minä olen levoton ja huolestunut, ja sinä tiedät
minkätähden.»
Ennenkuin Elfride vastasi, kuutamo jälleen valaisi heidän näkyvissään
olevaa kirkkomaan osaa. Se kirkasti aluksi lähinnä olevan kaistan ja
taka-alalla, mistä pilvenvarjot eivät olleet vielä väistyneet, oli
kaikkea muuta kirkkaampana eräs valkoinen hautakivi — nuoren Jethwayn
haudalla.
Knight, jota yhä askarrutti Elfriden salaisuus, ajatteli hänen
suudelmaa koskevia sanojansa — että se oli kerran tapahtunut
hautakivellä kirkkomaalla.
»Elfride», sanoi hän teeskennellyn kevyesti ja leikkisästi voimatta
kumminkaan läheskään salata moitteen pohjavirtaa, »tiedätkö, minun
mielestäni olisit voinut vapaaehtoisesti kertoa menneisyydestä
— suudelmista ja kihlauksesta — aiheuttamatta minulle sellaista
ikävyyttä. Onko se hauta, johon viittasit?»
Elfride oli hetkisen vaiti. »On», vastasi hän.
Knight hämmästyi satunnaisen laukauksensa oivallista osumaa, vaikka se
itse asiassa ei ollutkaan kovin merkillinen, kun ottaa huomioon, että
melkein kaikki muut hautausmaan muistomerkit olivat pystyssä seisovia
kiviä, joilla istuminen ei olisi kenellekään luonnistunut.
Elfride ei ryhtynyt nytkään niihin lähempiin selityksiin, joita hänen
vaatelias rakastajansa halusi, ja hänen pidättyväisyytensä alkoi
kiusata Knightiä kuten ennenkin. Hänen teki mieli sanoa Elfridelle,
mitä ajatteli.
»Mitä, etkö kerro asiaa minulle ollenkaan?» sanoi hän hieman
harmistuneena. »Kuulehan, Elfride, ei ole mitään muuta seikkaa, jota
pidän tärkeämpänä kuin sitä, että kaikki on selvää kahden henkilön
välillä, jotka aikovat mieheksi ja vaimoksi. Sellainen menettely on
erinomaisen suotava ja viisas, koska sen nojalla vältetään myöhempien
ilmitulojen aiheuttamat ikävyydet. Näetkös, Elfride, mitätönkin
salaisuus voi muodostua jonkin kohtalokkaan väärinymmärryksen pohjaksi
vain sen nojalla, että se tulee tunnustamattomana ilmi. Sanotaan,
ettei ole ainoatakaan pariskuntaa, jonka toisella jäsenellä ei olisi
jotakin toiselta kätkettyä salaisuutta. Olipa tuo totta tai ei, joka
tapauksessa on varmaa, että jos se on totta, niin useat ovat onnelliset
pikemmin siitä huolimatta kuin sen vuoksi. Jos mies huomaa jonkun
toisen miehen silmäilevän merkitsevästi hänen vaimoansa, ja jos vaimo
sävähtää tulipunaiseksi ja näyttää hämmästyneeltä, luuletko, että mies
olisi hyvinkin tyytyväinen, jos vaimo totuudenmukaisesti selittäisi
kerran, valitettavasti, pyörtyneensä tuon miehen syliin, sen sijaan,
että olisi jo aikoja sitten vapaaehtoisesti asian kertonut, ennenkuin
sattui tapaus, joka pakotti hänet sen tekemään? Otaksukaamme, että se
ihailija, josta puhuit tuon haudan yhteydessä, sattuisi ilmaantumaan
minun kiusakseni. Se katkeroittaisi minun elämäni, jos olisin silloin
puoliksikaan niin pimeässä kuin nyt!»
Knight lausui viimeiset lausumansa yhä voimakkaammin.
»Niin ei voi käydä», sanoi Elfride.
»Miksi ei?» kysyi Knight terävästi.
Elfride oli pahoillaan havaitessaan hänen olevan niin synkän mielialan
vallassa, ja hän värisi. Sekoittaen ajatuksia, todennäköisesti mitään
tahallista veruketta tarkoittamatta, hän vastasi äkkiä:
»Kuinka voit hänet kohdata, jos hän on kuollut?»
»Onko hän kuollut? Silloinhan asia on aivan toinen!» virkkoi Knight
sanomattomasti huojentunein tunnoin. »Mutta maltahan — mitä sanoitkaan
tuosta haudasta ja hänestä?»
»Se on hänen hautansa», jatkoi Elfride heikoin äänin.
»Mitä! Oliko hän, joka lepää siihen haudattuna, sinun rakastajasi?»
kysyi Knight kuuluvin äänin.
»Oli; mutta minä en rakastanut enkä rohkaissut häntä.»
»Mutta sinä sallit hänen suudella itseäsi — niinhän sanoit, Elfride.»
Elfride ei vastannut.
»Kuinka olikaan» sanoi Knight, vähitellen palauttaen mieleensä asian
yksityiskohtia, »sinähän sanoit olleesi jossakin määrin hänen kanssaan
kihloissa — ja niin täytyi tietenkin olla laita, koska hän kerran sinua
suuteli. Ja nyt sinä sanot, ettet ole milloinkaan häntä rohkaissut.
Sitäpaitsi minä luulin sinun sanoneen — olenpa melkein varmakin, —
että istuit tuolla hautakivellä hänen kanssaan. Hyvä Jumala», huudahti
hän äkkiä vihastuen, »kerrotko minulle sellaista, mikä ei ole totta?
Minkätähden leikittelet kanssani tuolla tavalla Elfride, me emme tule
milloinkaan onnellisiksi! Meitä vainoo jokin noituus, joko minua tai
sinua, ja se on saatava pois tieltä, ennenkuin menemme naimisiin.»
Knight lähti kiivaasti liikkumaan, ikäänkuin olisi aikonut jättää
Elfriden.
Elfride hypähti seisaalleen ja tarttui hänen käsivarteensa.
»Älä mene, Harry — ethän!»
»Niinpä kerro se minulle», virkkoi Knight ankarasti. »Eikä enää mitään
pikku valheita, muista se, tai muuten vannon sinua vihaavani. Taivasten
tekijä! Että minun piti joutua tähän, valhettelevan tytön pilkkana
pidettäväksi —»
»Älä kohtele minua niin säälimättömästi! Armahda minua, Harry, ja
peruuta nuo kamalat sanasi! Minä olen luonnostani rehellinen enkä
ymmärrä, kuinka sain sinut ymmärtämään itseäni väärin! Mutta minä
pelkäsin!» Mielenliikutus vapisutti häntä niin, että hän tutjutti
Knightiakin kerallansa.
»Etkö sanonut, että istuitte tuolla hautakivellä?»
»Sanoin kyllä, ja se on totta.»
»Kuinka taivaan nimessä mies voi istua oman hautansa paadella?»
»Se oli toinen mies. Suo minulle anteeksi, Harry, suothan?»
»Mitä? Rakastaja haudassa ja toinen haudan päällä?»
»Ni-in!»
»Niitä oli siis kaksi ennen minua?»
»Minä — luulen niin.»
»Älä ole typerä nainen luuloinesi — minä vihaan kaikkea sellaista»,
virkkoi Knight melkein halveksivasti. »Niin, tässä saa kuulla
merkillisiä asioita. En tiedä, mitä olisin itse tehnyt — kukaan ei voi
sanoa, mihin hahmoon olosuhteet saattavat hänet muovata — mutta tuskin
luulen, että minulla olisi ollut omaatuntoa nauttia uuden rakastajan
hyväilyistä istuessani vanhan rakastajan maallisten jäännösten päällä,
totisesti en sitä usko.» Knight silmäili yhä mietteissään hautaa, jonka
paasi tuijotteli heihin kuin kostava haamu.
»Sinä teet minulle vääryyttä — katkeraa vääryyttä!» huudahti Elfride.
»Minä en mitään sellaista ajatellut; usko minua, Harry, minä en sitä
tehnyt. Sattui vain niin — ihan itsestään.»
»Niinhän otaksun minäkin, ettet sellaista _tarkoittanut_», jatkoi
Knight. »Kukaan ei milloinkaan sellaista tahallaan tee», jatkoi hän
alakuloisesti.
»Ja häntä, joka lepää haudassa, minä en ole milloinkaan rakastanut.»
»Luulenpa, että te, toinen rakastajasi ja sinä, siinä istuessanne,
vannoitte toisillenne ikuista uskollisuutta?»
Elfride vastasi ainoastaan kiihkein henkäyksin, jotka osoittivat hänen
olevan nyyhkytyksiin puhkeamassa.
»Sinä siis aiot edelleenkin olla mitään kertomatta?» virkkoi Knight
käskevästi.
»Tietysti vannoimme», vastasi Elfride.
»'Tietysti!’ Sinä näytät käsittelevän asiaa varsin kevyesti.»
»Se on ollutta ja mennyttä eikä merkitse meille nyt mitään.»
»Kuulehan, Elfride, se on sellainen mitättömyys, joka tosin voi saada
huolettoman miehen nauramaan, mutta joka vakavassa mielessä herättää
vain surua. Se saa aikaan kalvavaa tuskaa. Kerro minulle avoimesti
kaikki.»
»En milloinkaan. Harry, kuinka voitkaan odottaa, että kertoisin, kun se
pieni osa, jonka tiedät, jo saa sinut kohtelemaan minua ylen karusti?»
»Elfride, kuulehan, mitä sanon. Sinä tiedät, että se, mitä olet
kertonut, on vain omansa herättämään kaikenlaisia kuvitteluja. Sitä
koskeva tuntoni ansainnee pelkän herkkätunteisuuden nimen, ja minä en
suinkaan tahdo herättää sinussa sitä luuloa, että tavallinen aikaisempi
kihlaus voisi mitenkään vaikuttaa minun rakkauteeni tai avioliittoa
koskeviin suunnitelmiini. Mutta sinulla tuntuu olevan enemmän
kerrottavaa, ja siinä juuri piileekin vääryys. Onko sinulla vielä
sanottavaa?»
»Ei paljoa», vastasi Elfride väsyneesti.
Knight oli hetkisen vaiti kuin hauta. »'Ei paljoa’», virkkoi hän
vihdoin. »Eipä suinkaan!» Hänen äänensä kääntyi matalaksi ja jäyhäksi.
»Elfride, sinä et saa panna pahaksesi, jos sanon sinulle jotakin
sellaista, mikä kenties kuulostaa kummalliselta, sillä minun täytyy
se sanoa. Tarkoitan tätä: että _jos olisi_ vielä paljon lisättävää
kertomukseen, joka sinänsä sisältää kaikki purkautuvaan kihlaukseen
kuuluvat seikat, niin tuon lisän täytyisi olla jotakin erikoista, mikä
voisi tehdä minulle ja kenelle muulle tahansa mahdottomaksi rakastaa
sinua ja mennä kanssasi naimisiin.»
Knightin hämmentynyt mieliala vei hänet kauemmaksi kuin hän
rauhallisempana hetkenä olisi mennyt. Ja jos näinkin ollen Elfride
olisi esiintynyt edes jossakin määrin myönteisemmin, niin Knight ei
olisi ollut niin vääjäämätön; jos taas Elfride olisi ollut voimakkaampi
luonne — käytännöllisempi ja vähemmän kuvitteellinen — niin hän olisi
paremmin käytellyt hyväkseen Knightin sydämessä omistamaansa sijaa
häneen vaikuttaakseen. Mutta siihen luottavaiseen hellyyteen, joka
oli Knightin voittanut, liittyy aina jonkinlainen taipumus antautua
tapahtumien virran vietäväksi, joten sellainen naishenkilö aina
luottaa enemmän armeliaaseen kaitselmukseen kuin omien väitteittensä
tehoisuuteen.
»Olkoonpa menneeksi», virkkoi Knight hiljaa ja ivallisesti. »Minä en
tahdo väittää, että se on sinun syysi, koska se luultavasti on minun
huono onneni. Minulla ei ollut mitään todellista oikeutta sinulta asiaa
tiedustella — kaikki olisivat nimittäneet sellaista menettelyä liian
vaateliaaksi. Mutta kun kerran olemme jotakin väärin käsittäneet,
niin väärinkäsityksemme esine tuntuu meistä loukkaavalta. Sinä et
milloinkaan sanonut, että sinulla oli aikaisemmin ollut täällä kosija,
joten minulla ei ollut mitään syytä sinua moittia. Elfride, minä pyydän
sinulta anteeksi.»
»Ei, ei! Mieluummin saat olla minulle vihainen, kunhan et ole kylmän
kohtelias ja loukkaantunut. Miksi kohteletkaan minua noin? Se saattaa
minut takaisin pelkän tuttavuuden asteelle.»
»Sinä itse olet siihen syypää. Miksi et tarjoa luottamusta
luottamuksesta?»
»Niin; mutta minä en ole kysynyt sinulta mitään menneisyydestäsi. Minä
en halunnut siitä mitään tietää. Olitpa tullut mistä tahansa, olitpa
tehnyt mitä tahansa, rakastanut ketä hyvänsä, minulle oli tärkeätä vain
se, että olit vihdoin minun. Jos olisit alussa tietänyt minun jo ennen
rakastaneen, etkö olisi minusta mitään välittänyt, Harry?»
»Sitä en tahdo nimenomaan sanoa, vaikka myönnänkin, että
kokemattomuuttasi koskeva ajatus minua kovin viehätti. Mutta minä
ajattelen näin: jos olisin tietänyt, että entisessä rakkaudessasi on
ollut jokin vaihe, jota kieltäydyt minulle kertomasta, vaikka sitä
sinulta kysyn, en olisi milloinkaan sinua rakastanut.»
Elfride nyyhkytti katkerasti. »Olenko minä — sellainen — pelkkä
luonteeton lelu — ettei minussa ole — tuoreutta lukuunottamatta —
minkäänlaista viehätysvoimaa? Eikö minussa ole älyä? Sanoithan sinä —
että minun ajatukseni ovat notkeat ja nerokkaat, ja — eikö se mitään
merkitse? Enkö ole ollenkaan kaunis? Luulen olevani ainakin jossakin
määrin — niin minä tiedänkin, että olen! Sinä olet ylistänyt minun
ääntäni ja käytöstäni ja kykyjäni. Mutta kaikki tuo on nyt pelkkää
rihkamaa, koska — minä olen sattunut näkemään aikaisemmin jonkun
miehen!»
»Mitä sanotkaan, Elfride! 'Sattunut näkemään miehen’ — tuo on
verrattain kalseasti sanottu. Muista, että olet häntä rakastanut.»
»Ja rakastanut häntä vain hieman!»
»Ja kieltäydyt nyt vastaamasta selvään kysymykseeni, kuinka se päättyi.
Kieltäydytkö yhä vieläkin, Elfride?»
»Sinulla ei ole oikeutta minulta kysellä — sanoithan sen itse. Se ei
ole oikein. Luota minuun, niinkuin minä luotan sinuun.»
»Tuo ei ole yhtään mitään.»
»Minä en rakasta sinua, jos olet niin julma. On julmaa kiistellä tuolla
tavalla.»
»Voipa olla. Niin, se on totta. Minut tempasi mukaansa sinuun
kohdistuva tunteeni. Taivas tietää, ettei se ollut tarkoitukseni; mutta
minä olen rakastanut sinua niin, että olen kohdellut sinua pahoin.»
»Minä en siitä välitä, Harry», vastasi Elfride kohta painautuen
jälleen lähemmäksi häntä. »Ja minä en ajattele ollenkaan, että olet
minua pahoin kohdellut, jos annat minulle anteeksi etkä ole enää
minulle vihoissasi. Mielelläni olisin ollut ihan sellainen kuin sinä
luulit minun olevan, mutta enhän sille mitään voinut. Kunhan olisin
vain tietänyt sinun kerran tulevan, olisin elänyt kuin luostarissa
kelvatakseni sinulle!»
»Eipä tuosta huolita», virkkoi Knight ja kääntyi menemään. Sitten
hän yritti puhua leikkisästi: »Diogenes Laertius kertoo filosofien
tapana olleen sokaista itsensä, jotta voivat häiriytymättä vaipua
mietiskelyihinsä. Miesten, jotka ryhtyvät rakastajoiksi, pitäisi
menetellä samoin.»
»Miksi niin? — Mutta olkoon menneeksi, — minä en tahdo sitä tietää. Älä
puhu minulle niin kylmästi», sanoi Elfride pyytäen.
»Miksi? Siitä syystä, ettei heitä myöhemmin milloinkaan häiritsisi se
ajatus, että heidän epäjumalansa on jo ollut toisissa käsissä.»
Elfride loi katseensa maahan ja huokasi. Sitten he lähtivät
murenevasta, vanhasta rakennuksesta ja astelivat hitaasti kirkkomaan
portille. Knight ei ollut oma itsensä eikä voinut väittää se olevansa.
Elfride ei ollut kertonut kaikkea.
Knight auttoi häntä kevyesti portaista ja oli niin huomaavainen kuin
sulhanen ainakin. Mutta eräs sädekehä oli himmentynyt, ja unelma
ei ollut sellainen kuin se oli aikaisemmin ollut. Luonto kenties
ei ollutkaan luonut Knightiä menemään naimisiin. Se elinkautinen
pidättyväisyys naisiin nähden, jota hän itse oli pitänyt satunnaisena,
ei kenties ollutkaan mikään sattuma, vaan luonnollinen tulos
vaistomaisista toiminnoista, jotka olivat niin hienot, ettei hän
itsekään ollut kyennyt niitä havaitsemaan. Mahdotonta on sanoa,
vähentääkö jonkin kirkkaan, vaikkapa vain kuvitellunkin haaveen räikeä
hälveneminen sitä todellista ja liioittelematonta kirkkautta, joka
kuuluu sen perustukseen. Mutta varmaa on, että Knightin pettymys,
kun hän Elfriden satunnaisen, epäselvän lausuman ja hänen vaiteliaan
vilpillisyytensä nojalla havaitsi olevansa toinen tai kolmas
järjestyksessä, johti hänet kyynillisyyden rajoille.