Eräänä päivänä Knight ehdotti: »Lähdetään taas kerran rantakallioille.»
Huolimatta odottaa vastausta hän ryhtyi heti lähtemään.
»Sinnekö, missä koimme kamalan seikkailumme?» kysyi Elfride väristen.
»Se kallio tuijottelee minua kasvoihin kuin kuolema itse.»
Hän oli kumminkin siinä määrin luopunut itsenäisyydestänsä, ettei
lausunut tuota huomautusta minään vaatimuksena, vaan ryhtyi hänkin
kohta valmistautumaan matkaan.
»Ei, ei sinne», vastasi Knight. »Paikka on minullekin ylen kolkko. Minä
tarkoitin toista, mikä sen nimi olikaan — Windy Beak.»
Windy Beak oli korkeudeltaan toinen järjestyksessä rannikon kallioiden
joukossa ja — kuten usein on laita maapallon luonnonmuodostumien ja
samoin ihmisten älyllisten ominaisuuksien — oli ensimmäisen maineessa.
Sitäpaitsi se oli juuri se kallio, jolle Elfride oli ratsastanut
Stephen Smithin saattelemana hyvin muistettuna aamuhetkenä kesäisen
vierailunsa aikana.
Vaikka siis edellinen kallio olikin saanut hänet värisemään sen vaaran
vuoksi, johon hänen rakastettunsa ja hän itse oli siellä joutunut,
se sittenkään ei ollut niin vastenmielinen kuin Windy Beak, koska
muistutti ainoastaan Knightistä. Toinen paikka oli pelottavaa pahempi,
se oli Elfridelle alinomainen moite.
Haluamatta kumminkaan kieltäytyä hän sanoi: »Se on kauempana kuin
toinen kallio.»
»Niin; mutta sinä voit ratsastaa.»
»Ratsastatko sinäkin?»
»En; minä kävelen.»
Ihan samanlainen järjestys kuin Stephenin kanssa matkattaessa. Elfride
tunsi jonkinlaisen kohtalokkuuden väikkyvän yläpuolellansa. Mutta hän
lakkasi väittämästä vastaan.
»Hyvä, Harry, minä ratsastan», sanoi hän nöyrästi.
Neljännestunnin kuluttua hän oli satulassa. Mutta kuinka toisenlainen
hänen mielensä olikaan nyt kuin edellisellä kerralla! Hän oli
tosiaankin luopunut olemasta vähäisemmän kuningatar ollakseen
suuremman palvelija. Tällä kerralla ei tullut kysymykseenkään mikään
näytteille-asettaminen, ei mikään näkyvistä pois kiitäminen kumppanin
hämmästyttämiseksi ja ikävystyttämiseksi, eivät mitkään nenäkkäät
huomautukset, joiden esineenä oli _La Belle Dame sans Merci_. Elfriden
riittävänä taakkana oli hänen kiihkeä rakkautensa.
Knight puhui matkan kestäessä suurimman osan siitä, mikä puhuttiin.
Elfride kuunteli vaieten ja antautui tasaisesti astelevan ratsun
liikkeiden keinutukseen: nousi ja laski säännöllisesti kuin lintu meren
aalloilla.
Kun oli ehditty siihen kohtaan, missä nelijalkaisen kuljettava tie
päättyi, Knight nosti Elfriden hellästi satulasta, sitoi hevosen ja
lähti kumppanin seurassa kalliolla olevalle istuinpaikalle. Knight
istuutui, veti Elfriden sievästi viereensä ja loi katseensa merelle.
Pari-kolme astetta ylempänä alakuloista ja alinomaista tasaista viivaa,
meren horisonttia, riippui kuparinen aurinko näkymättömine säteineen
tuhkankarvaisella taivaalla. Sellaista taivasta aurinko ei kyennyt
kirkastamaan eikä värittämään, kuten muuten laskiessaan. Taivaaseen
näytti sulautuvan harmaiden suolaisten vetten paljous, jossa siellä
täällä näkyi valkoista. Toisinaan heidän kasvoihinsa nousi kostea
henkäys, arvatenkin kallion juurelle murtuvien aaltojen pärskeen
aiheuttama.
Elfride toivoeli, että olisi jo ehtinyt kulua pitempi aika siitä,
jolloin hän oli istunut samassa paikassa, Stephen armaanansa, ja oli
lupautunut hänen vaimoksensa. Tuon hetken läheisyys lisäsi osaltaan
niitä alinomaisia pelkoja, jotka häntä nyt ahdistivat.
Knight oli tänä iltana erittäin hellä ja piteli häntä lähellänsä heidän
siinä istuessaan.
Ei ollut lausuttu sanaakaan senjälkeenkuin he olivat istuutuneet, kun
Knight virkkoi mietteissään, yhä etäälle silmäillen:
»Lieneekö menneinäkin vuosina istunut tässä joitakin rakastavaisia,
niinkuin me nyt istumme? Luultavasti, sillä paikka on kuin istuimeksi
muovattu.»
Elfride muisti varsin hyvin erään parin, joka oli siinä istunut,
muisti kadottamansa korun ja kuinka nuori mies oli lähetetty sitä
etsimään. Elfride tuli senvuoksi silmänneeksi sivulleen ja taakseen.
Useat henkilöt tulevat jonkin korun kadotettuaan tahtomattansa sitä
silmillään etsineeksi siitä paikasta, mihin luulevat sen hukanneensa,
vielä kauan jälkeenkinpäin. Kääntäessään päätänsä Elfride näki jotakin
himmeätä kiiltoa kallion halkeamassa. Auringonvalo sattui ainoastaan
muutamina päivän hetkinä rantakallion sisimpiin rakoihin ja halkeamiin,
mutta nyt oli niiden hetkien aika, ja vaakasuorat säteet tekivät
Elfridelle hyvän tai huonon palveluksen osoittamalla, missä hänen
kadonnut korunsa piili.
Elfriden ajatukset palasivat silmänräpäyksessä niihin tarkoituksetta
lausuttuihin sanoihin, jotka olivat koskeneet korvarenkaan
kadottamishetkeä. Ja samassa hän alkoi pelätä, että Knight esineen
nähdessään muistaisi hänen sanansa. Senvuoksi hän vaistomaisesti yritti
salaa pelastaa kadottamaansa.
Koru oli joutunut niin syvälle halkeamaan, ettei Elfride saanut sitä
sieltä käsin, vaikka yrittikin useita kertoja.
»Mitä teetkään, Elfride?» kysyi Knight huomaten hänen yrityksensä ja
katsahtaen hänkin taaksensa.
Elfride oli luopunut aikeestaan, mutta liian myöhään.
Knight tirkisti rakoon, josta Elfride oli vetänyt kätensä, ja näki,
mitä hän oli nähnyt. Sitten hän heti otti taskustaan kynäveitsen ja
raapi sen avulla korvarenkaan esiin.
»Ei kai se sinun ole?» kysyi hän.
»On, on kyllä», vastasi Elfride rauhallisesti.
»Sepä ylen merkillistä, että sen tällä tavalla löydämme!» Sitten Knight
muisti enemmän asiaankuuluvia seikkoja: »Mitä, onko se se, josta olet
minulle maininnut?»
»On.»
Elfriden onneton, suudelmien aikana lausuttu huomautus johtui hänen
mieleensä. Hän yritti olla mitään sanomatta, mutta puhui kumminkin
edelleen asiasta, pikemmin saadakseen vakuuden siitä, että lausuman
näennäinen sisältö ei pitänyt paikkaansa, kuin päästäkseen saamaan
selkoa menneistä asioista.
»Olitko tosiaankin jo kihloissa sen rakastajan kanssa?» kysyi häh
silmäillen jälleen suoraan merelle.
»Olin — vaikka en oikein. Olin kyllä.»
»Elfride — sinä olit kihloissa aikoen mennä naimisiin!» lausui hän
hiljaa.
»Sitä olisi luullakseni pitänyt nimittää salaiseksi kihlaukseksi. Mutta
miksi näytät niin pettyneeltä; ethän ole minulle vihainen?»
»En, en.»
»Minkätähden sanot ’En, en’ tuolla tavalla? Ystävällisesti kyllä, mutta
niin kylmästi?»
Knight ei tuohon suoraan vastannut. »Kuulehan, Elfride», sanoi hän,
omia ajatuksiansa seuraillen, »minä sanoin sinulle kerran, etten ole
milloinkaan suudellut naista armaanani, ennenkuin sinua suutelin.
Suudelma ei suuria merkinne, ja vain harvojen nuorten ihmisten onnistuu
välttää kaikkia mairitteluja ja huomaavaisuuksia, kunnes löytävät
sen henkilön, jonka kanssa menevät naimisiin. Mutta minulla on omat
erikoiset heikkouteni, Elfride, ja koska olen elänyt erikoista elämää,
minun luullakseni täytyy siitä kärsiä. Minä toivoin — niin, minä
toivoin sellaista, mitä en saanut toivoa, kun olit sinä kysymyksessä.
Sinä olet tietenkin suonut aikaisemmalle rakastajallesi samat oikeudet
kuin minulle.»
Elfriden huulilta kuuluva myöntö oli kuin tuulahduksen viimeinen,
alakuloinen kuiskaus.
»Ja hänellä oli tietenkin tapana sinua suudella.»
»Niin oli.»
»Ja sinä kenties sallit hänen käyttäytyä vapaamminkin kuin minä olen
käyttäytynyt.»
»En, sitä en tehnyt.» Tuo lausuttiin paljoa vilkkaammin.
»Mutta hän käyttäytyi siten, vaikka et sallinutkaan?» »Niin.»
»Kuinka olenkaan pitänyt sinua arvossa, Elfride, ja kuinka olenkaan
pysytellyt loitolla!» virkkoi Knight syvin ja värähtävin äänin.
»Kuinka monta päivää ja hetkeä olenkaan rakentanut toivoani sinuun —
olen pelännyt sinua suudella enempää kuin nuo kaksi kertaa. Ja hän ei
ollenkaan arkaillut...»
Elfride painautui lähemmäksi ja värisi ikäänkuin vilusta. Pelätessään,
että koko juttu satunnaisine lisineen tulisi Knightin tietoon, hän
kävi niin levottomaksi, että Knight säikähtyneenä vaikeni. Elfriden
aito viattomuus, joka sai hänet ajattelemaan kauheaksi seikaksi sitä,
mikä todellisuudessa ei paljoakaan merkinnyt, lisäsi hänen näennäistä
syyllisyyttänsä. Knight lienee siitä päätellyt, että naisella, joka oli
niin hämillään, kun oli kysymyksessä jutun alku, täytyi olla kaamea
tarina kerrottavana.
»Minä tiedän», jatkoi Knight, omituisen hitaasti, »minä tiedän olevani
turhantarkka, kun on kysymys sinusta — tiedän tahtovani sinut liian
yksinomaisesti omakseni. Minä tahdoin ajatella, että olit jo ennenkuin
minua tunsitkaan — jo kätkyessäsi — minun. Tahdoin tehdä sinut
pakostakin omakseni, Elfride», jatkoi hän kiivaasti, »en voi mitään
tälle mustasukkaisuudelleni! Se kuuluu luontooni, niin täytyy olla, ja
minä _vihaan_ sitä tosiasiaa, että sinua on ennen hyväilty; niin, minä
vihaan sitä!»
Elfride hengähti syvään, melkein huoaten. Knightin kasvot olivat
jäykät, ja hän ei luonut katsettansa ollenkaan Elfrideen, vaan
tuijotteli yhä merelle, jonka aurinko nyt oli heittänyt varjojen
valtaan. Korkeilla paikoilla ei ole pitkä matka päivänlaskusta yöhön,
koska hämärää tuskin on ollenkaan. Siinä, missä he istuivat, oli vasta
ehtoo, laaksoihin sitävastoin oli levinnyt iltahämärä jo puoli tuntia
sitten.
Meren himmeällä pinnalla kehittyi vähitellen ilmi etäisen loistolaivan
väike.
»Kun tuo rakastajasi ensimmäisen kerran sinua suuteli, tapahtuiko se
tällaisessa paikassa, Elfride?»
»Tapahtui.»
»Sinä et kerro minulle mitään, ellen sitä väkivalloin sinusta riistä.
Minkätähden menettelet siten? Miksi et ole asiasta mitään maininnut,
vaikka minun satunnaiset tunnustukseni olisivat edellyttäneet
luottamusta sinun taholtasi? Miksi olit niin salaperäinen _Julian_
kannella? Tuntuupa melkein siltä kuin olisit pitänyt minua pilkkanasi,
kun ajattelen, että minun sinulle selittäessäni, kuinka toivottavaa on,
ettemme salaa toisiltamme mitään, sinä nimellisesti siihen suostuit,
mutta todellisuudessa toimit päinvastoin. Keskinäinen luottamus olisi
ollut paljon parempi onnemme takeeksi. Jos olisit minuun luottanut ja
vapaaehtoisesti asian ilmaissut, niin minä — olisin toisenlainen. Mutta
sinä salaat kaikki, ja minun on pakko sinulta kysellä. Asuitko siihen
aikaan Endelstowissa?»
»Asuin», vastasi Elfride tuskin kuuluvasti.
»Missä olitte, kun hän sinua ensimmäisen kerran suuteli?»
»Me istuimme tässä.»
»Sitä minäkin!» huudahti Knight nousten ja silmäillen Elfrideä. »Sepä
selittääkin kaikki — huudahduksen, jonka silloin selitit petollisesti,
ja kaikki! Suo minulle anteeksi karkea sanani, Elfride — suo se
anteeksi.» Hän hymyili pintahymyä jatkaessaan: »Millainen kehno
kuolevainen olenkaan, kun soitan aina toista viulua ja sallin pienten
valheiden petellä itseäni!»
»Älä sano niin, Harry, älä sano!»
»Missä hän vielä sinua suuteli?»
»Hautausmaalla — istuimme siellä — eräällä haudalla — ja muuallakin»,
vastasi Elfride hitaasti ja häikäilemättä.
»Älä pane pahaksesi», huudahti Knight nähdessään hänen kyynelensä ja
hämminkinsä. »Minä en halua pahoittaa mieltäsi. En siitä välitä.»
Mutta Knight välitti.
»Eihän se mitään haittaa», jatkoi hän, kun ei vastausta kuulunut.
»Minua viluttaa», sanoi Elfride. »Emmekö lähde kotiin?»
»Lähdetään; on liian myöhäinen vuodenaika istua kauan ulkosalla; meidän
pitää yrittää ehtiä täältä pois, ennenkuin tulee niin pimeä, ettemme
näe, mihin astumme. Hevonen on varmaan kärsimätön.»
Knight puhui nyt pelkkää joutavaa. Hän oli viimeiseen saakka toivonut
Elfriden esittävän vapaaehtoisesti ensimmäisen kiintymyksensä tarinan.
Hänestä alkoi tuntua yhä vastenmielisemmältä, että Elfridellä
oli sellainen salaisuus. Hän oli kuvitellut mitä täydellisimmän
luottamuksen vallitsevan itsensä ja sen viattoman nuoren naisen
välillä, joka oli kuunnellut ainoastaan hänen huuliltansa tulevia
lemmen ääniä — ja tämäkö nyt oli alku? Hän nosti Elfriden satulaan, ja
he kulkivat jäykkinä eteenpäin. Epäluulon myrkky teki hyvin tehtävänsä.
Tämän kotiinpaluun aikana sattui eräs seikka, jonka molemmat kauan
muistivat, koska se loi mustuutta jo ennestään tummaan mielialaan.
Knight ei voinut irroittaa ajatustaan siitä syytöksestä, jonka Aatami
lausuu Eevalle _Kadotetussa paratiisissa_, ja vihdoin hän kuiski
itsekseen: »'Olette pettäneet; hän sinut, sinä minut’.»
»Mitä sanot?» kysyi Elfride pelokkaasti.
»Muistui vain mieleeni jotakin.»
He olivat nyt ehtineet alanteeseen, ja kirkontorni kuvastui kalpeata
taivasta vasten sen alempien osien jäädessä piiloon muutamien välillä
olevien puiden taakse. Elfride, joka ei ollut saanut vastausta,
silmäili tornia ja yritti keksiä jotakin vastakkaista lausumaa, jota
voisi käyttää saadakseen hänet leppymään. Vähän aikaa mietittyään hän
sanoi viehättävään tapaan:
»'Sinä olet ollut minun toivoni ja vahva torni minun vihamiehiäni
vastaan’.»
He etenivät. Muutamia minuutteja myöhemmin näkyi tornista lentävän
kolme-neljä lintua.
»Vahva torni horjuu», virkkoi Knight ihmeissään.
Tornin eräs kulma horjahti eteenpäin, kaatui ja hävisi näkyvistä.
Seurasi äänekäs ryske, ja kirkkaaseen ilmaan kohosi pölypilvi.
»Sen ovat tehneet kirkon uudistajat!» sanoi Elfride.
Samassa näkyi mr Swancourt lähestyvän heitä. Hän saapui touhukkaana,
nähtävästi kovin innostuneena johonkin käsilläolevaan asiaan.
»Me olemme kaataneet tornin!» huudahti hän. »Se kävi sukkelammin kuin
olimme ajatelleetkaan. Aluksi, nähkääs, ajattelimme purkaa sen kivi
kiveltä. Sitä tehtäessä halkeama melkoisesti laajeni, joten ei enää
katsottu vaarattomaksi, että miehet seisoivat muureilla. Sitten me
päätimme sen miinoittaa, ja kolme miestä kävi työhön heikoimmalla
kulmalla tänään ehtoopuolella. He olivat lopettaneet työnsä tältä
päivältä, aikoivat suorittaa huomenna aamusella ratkaisevan iskun ja
olivat olleet kotona suunnilleen puoli tuntia, kun se jo romahti.
Onnistunut temppu — tosiaankin erittäin onnistunut temppu.. Mutta se
oli sitkeä, vanha veikko, halkeamastaan huolimatta.» Mr Swancourt
pyyhki nyt kasvoiltansa kiihtymyksen aiheuttamat hikikarpalot.
»Torni raukka!» virkkoi Elfride.
»Niin, minä valitan sitä», sanoi Knight. »Se oli mielenkiintoinen
kappale menneisyyttä — paikallisen rakennustaiteen paikallinen
muistomerkki.»
»Mutta, hyvä herra, mehän saamme sijaan uuden», huomautti mr Swancourt
tiukasti. »Komea torni — sen on piirustanut eräs Lontoon parhaita
ammattimiehiä kaikkein uusimpaan goottilaiseen tyyliin ja täysin
kristillistä tunnetta tyydyttäväksi.»
»Tosiaankin!» sanoi Knight.
»Epäilemättä. Ei tämän seudun barbaarisen kömpelön rakennustavan mukaan
— mitään niin karkeata ja pakanallista ette näe missään muualla koko
Englannissa. Kehoitan teitä työmiesten poistuttua käymään kirkossa,
ennenkuin siellä on mitään muuta tehty. Te voitte nyt istua kuorissa ja
silmäillä pitkin laivaa läntisen holvin alitse aina kauas merelle asti.
Jos niin sattuisi», lisäsi mr Swancourt merkitsevästi, »että alttarilla
suoritettaisiin huomisaamuna vihkimistoimitus, niin sitä voisi katsella
eteläisille merille purjehtivan laivan kannelta, jos olisi hyvä
kaukoputki käytettävänä. Menkää sinne joka tapauksessa itse näkemään
aterian jälkeen, kun kuu on ehtinyt nousta.»
Knight suostui kuumeisen auliisti. Hänelle oli viimeisten tuokioiden
aikana selvinnyt, ettei hän voinut enää jäädä yöksi keskustelematta
Elfriden kanssa seikasta, joka nyt erotti heitä toisistaan. Hän oli
päättänyt saada selville kaikki ja tyynnyttää levottomuutensa jollakin
tavalla. Elfride olisi mielellään välttänyt enempää seurustelua sinä
iltana, mutta asia ei näyttänyt olevan autettavissa.
He lähtivät kohta kuun noustua. Elfride tiesi yhtä hyvin kuin Knight,
ettei viimeksimainittu ollut suinkaan kehoittanut häntä matkaan
kuutamonäköalan vuoksi, joka oli heidän vaelluksensa nimellisenä
aiheena.