Hän taittoi paperiliuskan kulmittain, kirjoitti osoitteen ja jätti sen
pöydälle. Sitten hän jälleen veti päähineen kiharoilleen ja poistui
yhtä hiljaa kuin oli saapunut.
Sill'aikaa kuin tuo tapahtui mrs Jethwayn asumuksessa, Knight oli
lähtenyt ruokasalista seurusteluhuoneeseen, missä istui mrs Swancourt
yksinään.
»Elfride on hävinnyt yläkertaan tai minne lienee lähtenyt», sanoi
mrs Swancourt. »Minä olen tässä lukenut kirjoitusta eräästä vanhasta
_Nykyajan_ numerosta, joka sattumalta joutui käsiini. Se on kirjoitus,
jonka kerran mainitsit omanasi. Kuulehan, Harry, vaikka muuten
kunnioitankin kirjallisia kykyjäsi, salli minun sanoa, että tämä
vuodatus on minun mielestäni ihan tolkuton.»
»Mitä se koskee?» kysyi Knight ottaen lehden ja alkaen lukea.
»Kas tuossa; älähän punastu, kun siihen tutustut. Myönnä, että kokemus
on opettanut sinua olemaan lempeämpi. Minä en ole eläessäni lukenut
niin epäritarillisesti ilmaistuja tunteita — miehen kirjoittamia,
tarkoitan. Mutta minä annan sinulle anteeksi; se tapahtui ennenkuin
olit Elfrideen tutustunut.»
»Aivan niin», vastasi Knight, »nyt muistan. Tuon saarnan teksti ei
ollut laisinkaan minun omani, sen neuvoi minulle eräs Smith-niminen
nuori mies — sama henkilö, jonka mainitsin olevan kotoisin tästä
seurakunnasta. Minä pidin ajatusta silloin varsin nerokkaana ja
laajensin sen muutaman guinean laajuiseksi, kun ei sattunut olemaan
mitään muutakaan pääkopassani.»
»Mitä aatetta sinä siinä tekstiksi nimität? Tekisipä mieleni se tietää.»
»Sitä», vastasi Knight hieman haluttomasti, »että kokemus opettaa
morsiamenne, yhtä hyvin kuin räätälinnekin, suorittavan tehtävänsä
pakostakin ylen puutteellisesti, jos te olette hänen ensimmäinen
haltijansa; ja päinvastoin: sen sydänkäpysen, joka toimii sulavasti
ensimmäisen suudelman aikana, täytyy otaksua jossakin määrin tehtävään
harjaantuneen.»
»Tarkoitatko siis, että kirjoitit tuon asian toisen miehen huomautuksen
nojalla sitä itse käytännössä kokematta?»
»Tarkoitan.»
»Siinä tapauksessa pidän sitä tarpeettomana ja epäoikeutettuna. Kuinka
voit tietää, onko se totta? Toivottavasti sitä nyt kadut.»
»Koska pakotat minut keskustelemaan vakavasti, niin tahdon puhua
suoraan. Minä uskon, että tuo huomio on ihan oikea, ja kun kerran olen
sen kirjoittanut, puolustan sitä missä tahansa. Mutta useasti kadun,
että olen ollenkaan sitä kirjoittanut enempää kuin useita muitakaan
samanlaisia asioita. Olen senjälkeen saanut lisää ikää ja olen nyt
sitä mieltä, että sellainen kirjoitustapa on omansa tekemään vahinkoa.
Jokainen kirjallinen Kukatahansa tulee gentlemanin maineeseen, jos
kykenee piirtämään muutamia naissukupuolta koskevia olemattomia
satiireja, joten minä oikeastaan alan aika tavalla hävetä kumppanejani.»
»Kuulehan, Henry, sinä olet sittemmin rakastunut, ja se tekee eron
asiaan», sanoi mrs Swancourt hieman ivallisesti.
»Totta kyllä; mutta se ei ole syynä tässä tapauksessa.»
»Koska olet huomannut, että sinun kokemassasi tapauksessa niinsanottu
hanhi olikin joutsen, sinusta tuntuu mielettömältä väittää, etteivät
toiset miehet voi joutua samaa kokemaan.»
»Sinä kykenet satuttamaan niin että tuntuu, serkku Charlotte», sanoi
Knight. »Sinä olet kuin poika, joka pistää kiven lumipalloonsa,
ja minä en leiki enää kanssasi. Suo anteeksi — minä lähden tästä
iltakävelylleni.»
Vaikka Knight oli puhunut leikkisästi, tämä tapaus ja keskustelu sai
hänet sittenkin äkkiä masentumaan. Kun se oli tapahtunut kohta hänen
saatuaan selville, että Elfride oli jo aikaisemmin tietänyt, mitä
lämmin rakkaus merkitsee, niin hänen mielensä askarteli asiassa, ja
tuttu piippu, jota hän puiston käytävää astellessaan poltti, ei kyennyt
häntä lohduttamaan. Hän ajatteli jälleen noita — tällävälin kerrassaan
unohtuneita — tytön ensimmäistä suudelmaa koskevia sanoja, ja teoria
tuntui erittäin todennäköiseltä. Sanojen pistävyys johtui tällä kertaa
tietenkin siitä, että ne olivat Elfrideen sovellettavissa.
Knightin suudellessa Elfride epäilemättä oli ollut ihan toinen nainen
kuin Stephenin kerällä. Olipa se hyväksi tai pahaksi, joka tapauksessa
hän oli mainiosti oppinut näyttelemään kihlatun ladyn osaa, ja hänen
käyttäytymisensä viehättävä valmius tällä toisella kerralla johtui
varmaan siitä ehdottomasta rohkaisusta, jonka hän oli sallinut tulla
Stephenin osaksi. Mustasukkaisen herkkätuntoisuuden nopeita mieleen
johdatuksia noudatellen Knight osui ajattelemaan eräitä varomattomia,
korvarenkaan kadottamista koskevia sanoja, jotka Elfride oli tullut
ajattelemattansa lausuneeksi ja jotka hän silloin oli vain osittain
ymmärtänyt. Se oli tapahtunut ensimmäisen suudelman aikana pienen
vesiputouksen partaalla:
»Meidän täytyy varoa. Minä menetin toisen tällaisessa tapauksessa!»
Puna, joka ilmaisi yhtä paljon loukkaantunutta ylpeyttä kuin
surua, kohosi Knightin poskiin, kun hän ajatteli, mitä oli monesti
yksinkertaisuudessaan Elfridelle sanonut. »Minä olen aina tahtonut olla
ensimmäinen tulija naisen sydämeen; joko tuoreet huulet tai ei mitään!
Kuinka lapsellisen sokeana olikaan tuon tyttösen täytynyt häntä pitää!
Kuinka hän olikaan mielessään hänelle nauranut! Ilkeä tunne kerrassaan
kouristi häntä hänen ajatellessaan sitä tunnustusta, jonka Elfride oli
hänestä puristanut ilmi yön pimeydessä laivan kannella.
Se ainoa otaksuma, joka oli tukenut hänen arvokkuuttansa, kun hän siten
oli joutunut kuorestaan ulos kiskaistuksi — se luulo, että Elfride oli
viehättävän kokematon niissä asioissa — kuinka mieletön se olikaan!
Tämä mies, jonka mielikuvituksen olivat kehitelleet tavallista
avarammaksi yksinäiset opinnot ja hiljaiset kaltaisiansa koskevat
huomiot — jonka tunneliikunnot olivat hänen eristetyssä elämässään
kehittyneet laajoiksi ja herkiksi kuin kasvit kellarissa — oli nyt
ehdottoman tuskan vallassa. Sitäpaitsi olivat useita vuosia kestäneet
runolliset opinnot ja, jos totuus on tunnustettava, runolliset
yritykset pyrkineet yhä enemmän kehittelemään hänen olemuksensa
tunteenomaista puolta yhtä rintaa hänen toiminnallisten kykyjensä
keralla. Elfriden alkuperäisenä viehätyksenä oli ollut se usko, ettei
hän ollut milloinkaan ennen ollut mairittelun esineenä. Nyt Knight
alkoi ajatella, että on yhtä vaikea päästä ensimmäisenä naisen sydämeen
kuin Bethesdan lammikkoon.
Sen sijaan, että Elfriden toinen rakastaja olisi ollut ihmiskunnan
toimeliaaseen suureen enemmistöön kuuluva henkilö, joka ei olisi
paljoa välittänyt itsensähuomioimisesta ja jonka hyvänluontoisuus
olisi korvannut kaiken herkkävaistoisuuden puutteen, hän sattuikin
olemaan sellainen kuin oli Knight. Elfriden onnettomuutena oli, että
hänen sykähtelevä, hämmentyvä, varomaton sydämensä sai tehtäväkseen
avuttomana puolustautua sitä terävää tarkastelua ja loogillista voimaa
vastaan, jonka Knight nyt, hänen epäluulonsa kerran herättyä, oli
suuntaava häneen. Surkea ristiriitaisuus ilmeni siinä seikassa, että
voimakas mieli suuntasi erehtymättömän hyökkäyksensä kohti sydäntä,
jota tuon mielen omistaja rakasti enemmän kuin omaa sydäntänsä.
Elfriden nöyrä kunnioitus oli nyt oma vihollisensa. Ollen Knightiin
ehdottomasti kiintynyt Elfride opetti hänet piankin vaatimaan tuota
kiintymystä — ja miehet oppivat sellaisen läksyn varsin helposti.
Pieni satunnainen kapinallisuus ei olisi tehnyt toiselle haittaa, ja
Elfridelle itselleen siitä olisi ollut sanomatonta hyötyä. Elfride
jumaloi häntä ja oli ylpeä orjamaisuudestaan.