Knight tunsi jälleen heikon ikävyyden tunnon. »Vain hiemanko?» kysyi
hän.
»En osaa varmaan sanoa, kuinka paljon.»
»Mutta sinä olet varma, kultaseni, että rakastit häntä hieman?»
»Luulen olevani varma siitä, että häntä hieman rakastin.»
»Mutta et kovin, Elfie?»
»Rakkauttani ei tukenut hänen kykyihinsä kohdistuva kunnioitus.»
»Mutta, Elfride, rakastitko häntä syvästi?» virkkoi Knight levottomana.
»En tarkoin tiedä, kuinka syvää rakkautta sinä syvällä rakkaudella
tarkoitat.»
»Tuo on mieletöntä.»
»Sinä käsität minut väärin; ja nyt heität minun käteni!» huudahti
Elfride kyynelsilmin. »Älä ole ankara minua kohtaan, Harry, äläkä
kysele minulta. Minä en rakastanut häntä niinkuin rakastan sinua. Ja
voiko se olla mitään syvää rakkautta, kun en pitänyt häntä itseäni
älykkäämpänä? Sitä näet en tehnyt. Sinä tuotat minulle surua, et
arvaakaan, kuinka paljon.»
»Minä en virka asiasta enää sanaakaan.»
»Etkä ajattelekaan sitä enää, ethän? Minä tiedän, että ajattelet minun
puutoksiani, kun en ole näkyvissäsi; ja kun en tiedä, mitä ajattelet,
en voi pitää puoltani. Melkein toivoisin luonnonlaatusi karkeammaksi,
Harry; tosiaankin! Tai paremmin sanoen: haluaisin, että minulla olisi
ne edut, joita sellainen luonnonlaatusi minulle tarjoaisi, ja että sinä
kumminkin olisit sellainen kuin olet.»
»Mitä etuja tarkoitat?»
»Vähemmän arkuutta ja enemmän varmuutta. Tavalliset miehet eivät ole
niin herkkätuntoisia kuin sinä, ja milloin rakastaja tai aviomies ei
ole vaatelias, hienostunut ja syvä luonne, asiat näyttävät luonnistuvan
paremmin — mikäli olen voinut havaita.»
»Niin, minä uskon, että olet oikeassa. Mataluudesta on se etu, ettei
siihen voi hukkua.»
»Mutta minä pidänkin sinusta sellaisena kuin olet; aivan varmaan
pidän!» lausui Elfride viehättävästi. »Käytännölliset aviomiehet
ja aviovaimot, jotka suhtautuvat asioihin filosofisesti, ovat
ikävystyttäviä, eikö totta? Niin, se minut kerrassaan surmaisi. Minä
pidän sinusta eniten sellaisena kuin olet.»
»Siinäkin tapauksessa, vaikka minä toivoisin, ettet olisi pitänyt
kenestäkään muusta ennen minua?»
»Niin. Mutta älä sitä toivo. Ethän?»
»Minä koetan olla toivomatta, Elfride.»
Elfride saattoi siis ajatella, ettei asia ollut hukassa, mutta hänen
sydämensä oli levoton. Jos Henry piti tuota seikkaa kovin tärkeänä,
niin mitä hän sanoisikaan, jos tietäisi kaikki ja suhtautuisi siihen
niinkuin mrs Jethway? Hän ei varmaankaan tekisi häntä, Elfrideä,
maailman onnellisimmaksi naiseksi ottamalla hänet omaksi vaimokseen
ikiajoiksi. Tuo ajatus sulkeutui häneltä kuin hauta joka kerta, kun hän
sitä hämmentyneessä mielessään käsitteli. Hän yritti uskoa, ettei mrs
Jethway milloinkaan tekisi sellaista julmaa vääryyttä, että lisäisi
hänen ajattelemattoman tekonsa huonoa vaikutelmaa vihjailuillaan,
ja päätti mahdollisuuden mukaan jatkaa salaamista, koska oli kerran
aloittanut. Pahana seikkana hän näet voi pitää vain sitä, että oli
aikaisemmin asiaa tahallisesti salannut.
Toisaalta Elfride tiesi, että mrs Jethway oli hänen vihollisensa. Oli
mahdollista, että hän tulisi menettelemään niin pahoin kuin suinkin
voi. Ja jos niin kävisi, niin kaikki olisi varmaan mennyttä.
Kuuntelisikohan tuo nainen järjen ääntä ja jättäisi tuhoamatta
henkilön, joka ei ollut milloinkaan tahallansa häntä loukannut?
Endelstowin ja rannikon välisessä laaksossa vallitsi yö. Puro, joka
lirisi siinä suunnassa kohti merta, solisi nyt kuuluvasti, ja sen
uoman yläpuolella alkoi leijua valkoinen usvanauha. Laakson vasemmalla
laidalla kuvastui kirkon tumma hahmo taivasta vasten. Toisella puolen
kohosi pähkinäpensaita, muutamia puita, ja missä niitä ei ollut,
väriherneviuhkoja, miehenkorkuisia ja rungoltaan melkein puiden
veroisia. Toisinaan kuului kirkaisevan jokin lintu, joka säikähtyneenä
lähti oksaltaan etsiäkseen itselleen uutta yöpuuta, missä voisi nukkua
häiritsemättä.
Laakson alaosassa, vaivaisten tammien alla, voi illan hämärässä erottaa
asumuksen. Se sijaitsi ihan yksinään. Rakennus oli verrattain iso, ja
muutamien huoneiden ikkunoihin oli ulkopuolelle naulattu lautoja, jotka
loivat koko asumukseen erikoisen autiuden leiman. Ulko-ovelta johtivat
karkeat ja epäsäännölliset, kallioon hakatut portaat puron rannalle,
joka oli siinä kohden koverrettu altaaksi, jonka läpi vesi lirisi.
Talon asujaimet ilmeisesti hakivat siitä tarvitsemansa veden.
Rinteeltä kuului lähestyviä kevyitä askelia. Polulle ilmaantui epäselvä
naishahmo, joka astui talon ovelle ja koputti. Kun ei kuulunut
vastausta, hän koputti vielä kerran, samoin tuloksetta, ja vielä kerran
kolmannenkin. Yhä ilman tulosta.
Toisesta laudoittamattomasta alakerran ikkunasta, jossa ei ollut
luukkuja eikä uutimia, näkyi valoa ulkona seisovan silmään. Sen
häilyvät läikät osoittivat sen johtuvan lieden tulesta. Koputettuaan
kolmannen kerran vierailija astui hieman vasemmalle päästäkseen
näkemään huoneeseen ja työnsi päähineen kasvoiltansa. Värjyvä kellervä
hohde valaisi Elfriden kauniita ja pelokkaita kasvoja.
Lieden tuli riitti valaisemaan huoneen ja osoittamaan, että asumuksen
sisustus oli parempi kuin sen vaatimattoman ulkoasun nojalla olisi
voinut arvata. Samalla kävi ilmi, että huone oli tyhjä. Paitsi tulen
väikettä ja liekkien heikkoa rätinää ei huoneessa näkynyt eikä kuulunut
mitään.
Elfride avasi oven ja astui sisään, riisui viittansa, eteni sitten
yläkertaan johtavien portaiden luo ja lausui selvästi, mutta hieman
pelokkaasti: »Mrs Jethway!»
Vastausta ei kuulunut.
Elfriden katse ilmaisi samalla kertaa helpotusta ja pettymystä:
edellinen tunne tuli hänen sydämensä, jälkimmäinen hänen aivojensa
osaksi. Sitten Elfride oli muutamia minuutteja aivan hiljaa, ikäänkuin
ei olisi tietänyt, mitä tehdä. Päätettyään odottaa hän istuutui.
Minuutit kuluivat, ja kun hän oli kärsimättömänä viettänyt puoli
tuntia, hän veti taskustaan kirjeen, josta repäisi tyhjän lehden.
Siihen hän kirjoitti lyijykynällä:
»Parahin mrs Jethway. — Minä olen käynyt teidän luonanne. Olisin kovin
mielelläni tahtonut tavata teidät, mutta en voi kauemmin odottaa.
Minä tulin pyytämään, ettette toteuta niitä uhkauksia, joita olette
minulle kerran toisensa jälkeen lausunut. Minä pyydän pyytämällä,
mrs Jethway, älkää kertoko kenellekään, että minä karkasin kotoa!
Se saattaisi minut turmioon ja murtaisi sydämeni. Minä teen teille,
mitä ikänä tahdotte, kunhan olette minulle ystävällinen. Yhteisen
naisellisuutemme nimessä rukoilen teitä olemaan saattamatta minua
häpeään. — Teidän