Elfride kiintyi Knightiin päivä päivältä yhä kiinteämmin. Miten
lieneekään muuten ollut laita, varmaa on, että tuo hänen kiintymyksensä
johtui koko hänen sielustansa ja olemuksestansa. Oli tullut toinen,
joka oli Stepheniä suurempi, ja hän oli jättänyt kaikkensa seuratakseen
häntä.
Avomielinen tyttö ei milloinkaan varonut ilmaisemasta, kuinka kovin hän
rakastettuansa ihaili. Hän ei milloinkaan puolustanut mielipidettä,
jota Knight vastusti, eikä osoittautunut milloinkaan itsepäiseksi. Hän
hyväksyi Knightin pienimmänkin päähänpiston kunnioittaen ja totellen
sitä lakina, ja jos hänen jotakin mielipidettä esittäessään Knight
alkoi puolustaa vastakkaista, hän kohta luopui omasta ajatuksestaan
pitäen sitä vääränä ja kestämättömänä. Elfriden kaksimieliset ja
kujeellisetkin lausumat olivat samanlaisia ilmaisukeinoja, näyteltyjä
arvoituksia, joiden sisällyksenä olivat hänen esikuvansa, Naomin hellän
ja herkän miniän sanat: »Salli minun löytää armo sinun edessäsi,
minun herrani; sillä sinä olet lohduttanut minua ja olet puhunut
ystävällisesti palvelijattarellesi.»
Eräänä sateisena päivänä Elfride oli kastelemassa kukkia
kasvihuoneessa. Knight istui hänen läheisyydessään toimitusta
silmäillen. Toisinaan hän katseli ulkona valuvaa sadetta ja sitten
jälleen Elfriden aikaansaamaa, joka suurina pisaroina putosi lehdille
ja niistä alas, riiputtuaan sitä ennen niiden reunoissa pieninä
hopeisina helminä.
»Minun täytyy antaa sinulle jotakin, jotta muistat minut tänä syksynä
omissa huoneissasi», sanoi Elfride. »Mitäpä sinulle antaisin?
Muotokuvat ovat pikemmin haitaksi kuin hyödyksi, koska valitsevat
kasvojen kaikkein huonoimman ilmeen. Hiukset tuottavat onnettomuutta.
Ja koruista sinä et pidä.»
»Jotakin sellaista, mikä tuo mieleeni ne monet kohtaukset, joita tässä
kasvihuoneessa on sattunut. Minä näen jo, mitä mielelläni ottaisin.
Tuon ruukussa kasvavan kääpiömyrtin, jota olet ylen huolellisesti
hoitanut.»
Elfride katseli mietteissään myrttiä.
»Minä voin varsin mukavasti kuljettaa sen hattukotelossani», sanoi
Knight. »Minä asetan sen ikkunaani, ja kun se on siinä alinomaa
nähtävissäni, ajattelen aina sinua.»
Sattui niin, että Knightin valitsemalla myrtillä oli erikoinen
historiansa. Se oli alkujaan ollut Stephen Smithin napinlävessään
kantama oksa, ja Elfride oli sen ottanut, istuttanut ruukkuun ja
sanonut, että jos se kasvaisi, hän pitäisi siitä huolta ja säilyttäisi
sen muistona, kun hän olisi kaukana poissa.
Elfride silmäili kasvia mietteissään, ja se tunto, että oli
kunnioitettava Smithin muistoa, sai hänet valittamaan Knightin
valintaa. Tuntui olevan enemmän kuin sydämetöntä antaa kukka pois.
»Eikö mikään muu miellytä sinua enemmän?» kysyi hän alakuloisesti. »Tuo
on vain tavallinen myrtti.»
»Ei; minä pidän myrtistä.» Huomatessaan, ettei ehdotus miellyttänyt
Elfrideä, hän jatkoi: »Minkätähden et tahdo sitä minulle antaa?»
»Tahdonhan kyllä — minä en ole suorastaan sitä vastaan — se oli
pelkkä tunne. Kas tässä on toinen nuori pistokas — parempaa lajia ja
lehdiltään kauniimpi — myrtus microphylla.»
»Se on erittäin soma. Käske tuoda se minun huoneeseeni, jotten sitä
unohda. Millainen romaani liittyykään tuohon toiseen?»
»Minä olen saanut sen lahjaksi.»
Asiasta ei puhuttu sen enempää. Knight ei sitä ajatellut, ennenkuin
illalla, makuuhuoneeseensa astuessaan löysi toisen myrtin pöydältänsä.
Hän seisoi hetkisen ihastellen kynttilänvalossa lehtien tuoreutta ja
muisteli sitten päivän tapahtumia.
Miehet samoinkuin naisetkin voivat rakastajoina tulla pilalle
hemmotelluiksi. Elfriden alinomainen alistuvaisuus oli saanut Knightin
käyttäytymään verrattain vaateliaasta »Minkätähden hän kieltäytyikään
antamasta sitä, jonka ensin valitsin?» kysyi hän nyt itseltänsä.
Elfriden osoittama heikkokin vastustus oli niin poikkeuksellinen, että
se herätti huomiota. Knight ei ollut suinkaan harmistunut; vain se
seikka, että Elfride oli tänään käyttäytynyt toisin kuin tavallisesti,
sai hänet asiaa miettimään, koska se häntä kummastutti.
»Hän on saanut sen lahjaksi» — niinhän hän oli sanonut. Jos niinkin
otaksuttiin, oli Knightin mielestä mahdotonta, että Elfride voi pitää
pelkkää ystävää suuremmassa arvossa kuin häntä, rakastajaansa, ja
kasvin uskominen hänen huostaansa ei olisi asiaa pilannut. »Korkeintaan
siinä tapauksessa, että sen lahjoittaja on ollut rakastaja», mietti hän.
»Lieneekö Elfridellä ollut rakastajaa milloinkaan ennen?» virkkoi hän
ääneen, ikäänkuin ihan uutta ajatusta tulkiten. Tuo ja muut siihen
liittyvät mietteet riittivät askarruttamaan häntä, kunnes hän vaipui
uneen — tavallista myöhemmin tänä iltana.
Seuraavana päivänä, kun he olivat jälleen kahden kesken, hän sanoi
Elfridelle verrattain valmistelematta:
»Pidätkö minusta enemmän tai vähemmän sen vuoksi, mitä sinulle kerroin
höyrylaivan kannella, Elfie?»
»Sinä kerroit minulle paljonkin asioita», vastasi Elfride kohottaen
katseensa häneen ja hymyillen.
»Tarkoitan sitä tunnustusta, jonka pakotit minun tekemään — etten ole
milloinkaan ennen ollut rakastajan asemassa.»
»Minä voin epäilemättä tuntea tyydytystä ajatellessani, että olen
sydämessäsi ensimmäinen», vastasi Elfride yrittäen edelleenkin hymyillä.
»Minä kysyn nyt sinulta jotakin», sanoi Knight, verrattain kömpelösti.
»Kysymykseni on pelkkä päähänpisto, eikä mikään vakava asia, Elfride.
Sinä kenties pidät sitä omituisena.»
Elfride yritti epätoivoisesti säilyttää väriä kasvoissaan. Hänen
yrityksensä ei onnistunut, vaikka hän huolestuneena ajattelijan,
että kalpeneminen ilmaisi syvemmän syyllisyyden tuntoa kuin pelkkä
punastuminen.
»En — en suinkaan», vastasi hän, koska täytyi jotakin sanoa
täyttääkseen kysyjän huomautuksen jälkeen syntyneen vaitiolon.
»Kysymys on tämä: onko sinulla ollut milloinkaan rakastajaa? Olen
melkein varma siitä, ettei ole ollut; mutta sanohan itse.»
»Ei oikeastaan rakastajaa; minä tarkoitan: ei ketään sellaista, jota
kannattaisi mainita, Harry», sopersi Elfride.
Knight tunsi sydäntään hieman kirvelevän.
»Mutta hän oli kumminkin rakastaja?»
»Niin, tavallaan kyllä rakastaja, luullakseni», vastasi Elfride
viivytellen.
»Minä tarkoitan: mies.»
»Niin, mutta oikeastaan vain —»
»Mutta todellinen rakastajasi?»
»Niin; rakastaja — epäilemättä hän se oli. Niin, häntä olisi sopinut
sanoa minun rakastajakseni.»
Knight oli vaiti pari minuuttia ja koputti sormellaan vanhan
seinäkellon tahtiin kirjastossa, missä tämä keskustelu tapahtui.
»Ethän pane sitä pahaksesi, Harry?» kysyi Elfride pelokkaasti siirtyen
aivan lähelle ja tarkastellen hänen kasvojansa.
»Enpä tietenkään erikoisemmin siitä välitä. Eihän oikeastaan käy
sanominen mitään sellaisesta mitättömyydestä. Minä vain olin ajatellut
toisin — siinä koko juttu.»
Elfriden pään yläpuolella hohtelevasta sädekehästä oli joka tapauksessa
yksi säde kadonnut. Mutta jälkeenpäin, kun Knight vaelteli yksinään
karuilla ja tuulisilla kallioilla, tuo säde yhtäkkiä jälleen löytyi.
Olihan näet Elfridellä voinut olla rakastaja, josta hän itse ei ollut
vähääkään välittänyt. Hän oli voinut käytellä sanaa soveltumattomassa
merkityksessä. Oli voinut tarkoittaa koko ajan »ihailijaa». Ihailijoita
hänellä luonnollisesti oli ollut, ja joku niistä oli kenties osoittanut
ihailuansa huomattavammin kuin muut — varsin luonnollinen seikka.
He istuivat puutarhan penkillä, kun Knight sai tilaisuuden asiaa
lähemmin tutkia. »Rakastitko sinä tuota rakastajaasi tai ihailijaasi,
Elfie, vaikkapa vain hiemankin?