On lokakuun alkupuolen ilta, ja mitä pehmein syksyinen auringonlasku
levittää valoansa yli Lontoon, aina sen etäisimpiin itäisiin kolkkiin
saakka. Silmän ja leimuavan lännen välimaalla kohoavat savupatsaat
tyyneen ilmaan kuin korkeat puut. Kaikki varjokohdat näyttävät hämyisen
sinisiltä.
Mr ja mrs Swancourt ja Elfride katselevat näitä hohtoisia ja synkkiä
vastakohtia erään London Bridgen läheisyydessä sijaitsevan suuren
hotellin ikkunasta. He ovat palanneet vierailulta St. Leonardsissa
asuvien tuttaviensa luota ja viipyvät kotimatkallaan pari päivää
pääkaupungissa.
Knight käytti saman ajan matkustamalla Jerseyn ja St. Malon kautta
Bretagneen. Sitten hän kulki halki Normandian ja palasi hänkin
Lontooseen saapuen sinne kaksi päivää myöhemmin kuin Elfride ja hänen
vanhempansa.
Tuo lokakuun ilta näki siis kaikki jälleen koolla mainitussa
hotellissa, josta he olivat ennakolta tilanneet itselleen asunnon.
Iltapäivän kuluessa Knight oli käynyt asunnossaan Richmondissa
vaihtamassa matkalaukkujensa sisältöä, ja kun hän sieltä palasi,
johdatti hotellin palvelija maailman onnellisimman miehen siihen
huoneeseen, jossa Elfride ja hänen äitipuolensa istuivat päivän
väsyttävien ostoretkien jälkeen.
Elfride oli matkasta huolimatta entisellään; Knight oli ruskea kuin
pähkinä. He olivat kohta kahden kesken eräässä huoneen nurkassa.
Nyt, kun kalliit lupauksen sanat oli lausuttu, nuori tyttö ei
ajatellutkaan tehdä itseään arvokkaammaksi käyttelemällä sellaista
varovaisuusjärjestelmää, jota kehittyneemmät neitoset viljelevät. Hänen
rakastajansa oli jälleen hänen luonansa, ja se riitti: Elfride oli
hänen koko sydämestään.
Päivällisestä suoriuduttiin aivan pian. Kun sitten oli aluksi juteltu
viimeksikuluneen ajan tapahtumista, he ryhtyivät jälleen käsittelemään
huomenna suoritettavaa kotimatkaa.
»Kuinka rasittava tuleekaan taas olemaan matka Etelä-Devonin
helteisessä ilmassa — minä olen kovin peloissani huomispäivän vuoksi!»
sanoi mrs Swancourt. »Toivoin jo sään viilentyvän.»
»Oletteko milloinkaan matkustaneet vesitse?» kysyi Knight.
»Emme milloinkaan — tarkoitan: emme koskaan rautateiden rakentamisen
jälkeen.»
»Jos voitte käyttää matkaan päivän lisää, niin ehdotan merimatkaa»,
sanoi Knight. »Kanaali on nyt tyyni kuin järvi. Me saavumme Plymouthiin
luullakseni neljässäkymmenessä tunnissa, ja laivat lähtevät ihan tästä
sillan alapuolelta» (hän viittasi olkansa taakse itäänpäin).
»Sitä kelpaa kuulla!» sanoi kirkkoherra.
»Käteenotettava ajatus, epäilemättä», virkkoi hänen puolisonsa.
»Rannikkoalukset ovat tietenkin sangen vaatimattomat», sanoi Knight.
»Mutta ettehän sitä pane pahaksenne?»
»Emme suinkaan.»
»Salonki niissä on sellainen kuin yhdeksännen luokan maaseutukaupungin
kalatori, mutta eihän sekään haittaa.»
»Mitäpä tuosta. Kun olisimme johtuneet aikaisemmin asiaa harkitsemaan,
olisimme voineet käyttää lordi Luxellianin huvipurtta. Mutta eipä
haittaa, lähdetään vain. Niinpä ei tarvitse huomenna retuuttaa junassa
halki koko Lontoon; puhumattakaan siitä, että rautatiellä on vaarassa
joutua ylimääräisten junien murskaamaksi — jos saa uskoa sanomalehtiä,
ei vaara ole tähän vuodenaikaan kovinkaan vähäinen.»
Elfridekin piti ajatusta oivallisena. Seuraavana aamuna siis nähtiin
kahdet ajurinrattaat pyrkimässä kohti virran rantaa.
Ensimmäisissä ajoneuvoissa olivat matkustajat itse, toinen kuljetti
heidän matkatavaroitansa, joita valvomassa oli mrs Snewson, mrs
Swancourtin — ja viimeksikuluneiden kahden viikon aikana myöskin
Elfriden kamarineiti. Vaikka näet nuorempi lady ei ollut milloinkaan
tottunut sellaiseen pukeutumista edistävään henkilöön, äitipuoli
pakotti hänet sellaisen virkailijan näennäiseen käyttelyyn heidän
ollessaan poissa kotoa.
Kuormarattaita, tavarakääröjä ja mitä erilaisimpia tuoksuja alkoi
vähitellen olla niin runsaasti, että ajoneuvot pääsivät vain
erinomaisen hitaasti etenemään. Toisinaan oli välttämätöntä kerrassaan
pysähtyä odottamaan, kunnes raskaat kuormarattaat, joita parhaillaan
purettiin, saatiin siirretyksi pois tieltä, mikä toimitus ei suinkaan
tapahtunut ilman melkoista sadattelua ja meteliä. Kirkkoherra pisti
päänsä vaunujen ikkunasta.
»Me olemme varmaan ajaneet väärään», sanoi hän kovin huolestuneena ja
vetäen päänsä takaisin. »Ei näy yhtään muuta kunnollista ajoneuvoa.
Minä olen kuullut, että tässä Lontoon osassa on kamalia luolia,
joihin ihmisiä houkutellaan surmattaviksi — ei suinkaan ajomies liene
sellaisessa juonessa?»
»Ei, ei. Kaikki on niinkuin olla pitääkin», virkkoi Knight, joka istui
Elfriden vieressä tyynenä kuin kasteinen ehtoo.
»Minä päättelen vain sen nojalla, mitä omin silmin näen», sanoi
kirkkoherra vieläkin huolestuneempana. »Tämä ei voi olla Lontoosta
Plymouthiin vesitse johtava valtatie, koska tämä tie ei johda
kerrassaan mihinkään. Me jäämme laivastamme ja samoin junasta — sitä
minä pelkään.»
»Voitte luottaa siihen, että olemme oikeassa. Nytpä jo olemmekin
perillä.»
Samassa ajuri aukaisi vaunujen oven.
Kohta vaunuista astuttuaan he havaitsivat ankaran kiistan olevan
käynnissä ajomiehen ja kantajajoukon kesken, joka oli hänet piirittänyt
yrittäen päästä käsiksi matkalaukkuihin. Mrs Snewsonin kädet näkyivät
taivasta kohti kohotettuina sekamelskan keskeltä. Knight kävi
urhoollisesti luo ja sai ankaran taistelun jälkeen joukon vähenemään
kahdeksi kantajaksi, joiden hartioille ladottuina matkatavarat
katosivat kohti laiturinreunaa hämmästyttävän nopeasti.
Sitten kuuluivat saman veljeskunnan toiset jäsenet huhuilevan
venhemiehille, joita saapui laiturin kupeeseen kolme. Kun kaksi heistä
oli kukistettu, vierivät matkatavarat jäljellejääneeseen.
»Enpä ole eläissäni nähnyt tuollaista kamalaa näkyä — en milloinkaan!»
sanoi mrs Swancourt venheeseen kömpien. »Ei miekka ja nälänhätäkään
voi olla hirmuisempi. Minä luulin tuollaisten tapojen vallitsevan
ainoastaan mannermaan satamissa. Etkö ole ihmeissäsi, Elfride?»
»En erikoisesti», vastasi Elfride hohtaen siinä ympäristössä niinkuin
sateenkaari sumuisella taivaalla. »Onhan se uutta ja sikäli huvittavaa.»
»Missä ihmeessä onkaan meidän höyrylaivamme?» tiedusteli kirkkoherra.
»Minä en totisesti näe mitään muuta kuin laivahylkyjä.»
»Tuolla takana», vastasi Knight. »Kohta pääsemme sen viereen.»
Heidän etsintänsä esine tuli pian näkyviin — suuri, kömpelö ruho,
joka ei näyttänyt viiteenkymmeneen vuoteen kokeneen värisiveltimen
kosketusta. Se lepäsi siinä toisen ihan samanlaisen vieressä, ja
kannelle johtavat portaat olivat niiden välisessä solassa, joka oli
tuskin puolentoista kyynärän levyinen toisesta päästä ja vähitellen
kapeni olemattomiin. Heidän saapuessaan tuohon ahtaaseen solaan
eräs loistavasti maalattu kilpailija ui virtaa alas kuin korska
ratsu aiheuttaen sellaisia aaltoja ja läiskeitä, että heidän hauras
ruuhensa keikkui kuin kaarnankappale, kirkkoherra ja hänen puolisonsa
heilahtelivat puolelle ja toiselle, ja laivain kupeista kimpoavat
laineet loiskivat heidän syliinsä.
»Kauheata! Kauheata!» mutisi mr Swancourt itsekseen ja virkkoi
sitten ääneen: »Minä luulin, että astumme alukseen laiturilta. Enpä
tosiaankaan tiedä, olisinko tullut, jos osasin tämän vastuksen
aavistaa.»
»Jos välttämättä pitää pärskyä, niin voisihan toki pärskyä puhdasta
vettä», sanoi vanha rouva pyyhkien vaatteitansa taskuliinallaan.
»Toivottavasti siihen uskaltaa nousta», jatkoi kirkkoherra.
»Isä kulta! Etpä ole kovin urhoollinen!» huudahti Elfride hilpeästi.
»Urhoollisuus osoittaa vain havainnon tylsyyttä», vastasi mr Swancourt
ankarasti.
Mrs Swancourt nauroi, ja Elfride nauroi, ja Knight nauroi, ja keskellä
tuota iloa kuului mies huutavan heille heidän yläpuoleltansa; he
havaitsivat olevansa _Julian_ kupeessa ja nousivat vaivalloisesti sen
kannelle.
Koska havaittiin, että luodevetten mataluus teki mahdottomaksi
lähteä ennenkuin tunnin kuluttua, niin Swancourtit, joilla ei ollut
muutakaan tekemistä, silmäilivät joutessaan sinipaitaisia miehiä, jotka
pikilankaa käytellen suorittivat salaperäisiä korjaustöitä. Sitten he
kääntyivät silmäilemään auringonlaskun aalloille luomia väriläikkiä,
jotka kuparinhohtoisina siinä karkelivat häikäisten katselijan silmää.
Sitten he kuuntelivat läheisen nostokurjen ratinaa tai ohikulkevien
höyrylaivojen puhkumista, joka häipyi kuulumattomiin niiden kauemmaksi
ehtiessä tai laivankansilta kuuluvia erilaisten ammattilaisten
työhuutoja, jotka kaikki noudattivat samaa kaavaa: »O-hii-o-hei!»
Puoli yksitoista; ei ole vieläkään lähdetty. Mr Swancourt huokasi
väsymyksen huokauksen ja alkoi tarkastella kanssamatkustajiansa. Heidän
kasvoissaan ei tosiaankaan ollut mitään katselemista. Odottamisen ilme
oli niissä niin ehdoton, ettei mitään muuta voinut erottaa. Elämä
tuntui pysähtyneen, kunnes Kaitselmus näkisi hyväksi antaa veden nousta
ja päästää heidät lähtemään.
»Olen tässä miettinyt», sanoi Knight, »että olemme joutuneet
kuningaskunnan harvinaisimpien henkilöiden joukkoon. On yleensä perin
vaikea löytää yksilöä, joka ei pidä omaa aikaansa kalliina. Täällä me
näemme suuren määrän sellaisia kärsivällisiä ja onnellisia olentoja.
Kulkijoita, jotka on tarkoin erotettava matkustajista.»
»Mutta ne ovat varmaan nautinnonetsijöitä, joille aika ei merkitse
mitään.»
»Eipä suinkaan. Ne nautinnonetsijät, joita valtareiteillä
tapaamme, pyrkivät syöksymään eteenpäin vieläkin nopeammin kuin
kauppamatkustajat. Mutta nämä henkilöt eivät menetä ainoastaan aikaansa
tätä tietä kulkiessaan, vaan hankkivat itselleen vielä tilaisuuden
meritaudista nauttimiseen.»
»Voiko se olla mahdollista?» kysyi kirkkoherra pahaa peläten.
»Varmaankaan ei, mr Knight, sillä olemmehan tässä Englannin kanaalissa
— oman kynnyksen edessä, jos niin sopii sanoa.»
»Salmet ovat sangen vetoisia paikkoja, ja Kanaali on toisten kaltainen.
Se pilaa merimiesten mielenlaadun. Filosofit ovat laskeneet, että
Kanaalista kaikuu ilmoille enemmän sadatuksia kuin kaikilta viideltä
valtamereltä yhteensä.»
Nyt he tosiaankin lähtevät, ja kaikkien matkustajien elottomat katseet
elpyvät kohta. Mies, joka on raivokkaasti vetänyt laivaan köyttä,
josta ei näyttänyt loppua tulevankaan, lopettaa työnsä, ja he liukuvat
Thames-virran mutkaista uomaa alaspäin.
Elfridelle avautui kaikkialla mielenkiinnon lähteitä; niin tässäkin.
»Käyhän se nyt päinsä», virkkoi mrs Swancourt, kun he olivat
ehtineet avoimelle merelle, »mutta enpä voi sanoa matkan minua tähän
saakka erikoisesti miellyttäneen.» Nyt oli alkanut hieman tuulla,
ja se virkisti häntä samoinkuin hänen nuorempia matkakumppaniansa.
Kirkkoherraan se valitettavasti vaikutti aivan toisin: hänen värinsä
muistutti aprikoosihyydelmää, missä siellä täällä näkyy vadelmaläikkiä,
hän valitti voivansa pahoin ja hävisi näkyvistä.
Iltapäivä kului. Mrs Swancourt istui ystävällisesti erillään lukemassa,
ja kihlattu pari sai olla kahden kesken. Elfride nojasi luottavasti
Knightin käsivarteen ja oli ylpeä saadessaan hänen kanssaan käyskellä
kannella edestakaisin tai mennä hänen kanssaan kokkaan ja nojata
siellä kaidepuuhun laskevan auringon vähitellen vaipuessa sitä
vastaan nousevaan valtavaan hallavaan pilveen, jonka päärme värjäytyi
kullanhohtoiseksi.
Elfride oli lapsellisen vilkas ja iloinen, vaikka tunsikin melkoista
hämminkiä siinä kulkiessaan Knightin kanssa toisten matkustajien
nähden, koska tämä oli ensi kerta, jolloin hän näyttäytyi julkisesti
sellaisen suojaajan seurassa. »Luulenpa, että he ovat kateellisia ja
juttelevat meistä», kuiskasi hän Knightille, salaa hymyillen.
»Eipä suinkaan», vastasi Knight huolettomasti. »Miksi he meitä
kadehtisivat ja mitäpä he voivat sanoa?»
»Ei mitään pahaa, tietenkään», sanoi Elfride, »korkeintaan jotakin
tämäntapaista: 'Kuinka onnelliset ovatkaan nuo kaksi! Tuo naishenkilö
on nyt varsin ylpeä.’ Pahinta on», jatkoi hän ylen tuttavallisesti,
»että kuulin noiden kahden kriketinpelaajan sanovan: 'Hän on hienoin
tyttö koko laivassa.’ Mutta ethän siitä nyt välitä, Harry?»
»Olisin tuskin luullut sinunkaan välittävän, vaikka et olisi sitä
minulle kertonutkaan», vastasi Knight ylen leppoisasti.
Elfride ei väsynyt kyselemään sulhaseltaan ja ihailemaan hänen
vastauksiansa, olivatpa ne hyviä, huonoja tai siltä väliltä. Ilta
pimeni ja yö saapui, ja he näkivät valoja välkkyvän taivaalta ja
taivaanrannalta.
»Katsohan nyt tuota edessämme näkyvää hopeista hohdetta. Odota hieman,
niin saat nähdä, mistä se tulee.»
Elfride odotti muutamia minuutteja ja näki sitten kaksi valkoista valoa
sukeltavan esiin kallion kupeelta.
»Ovatpa ne häikäisevän kirkkaat! Minkä merkkinä ne ovat?»
»South Forelandin; äsken ne olivat rantakallion peitossa.»
»Mikä on tuo tasainen tuikejuova — arvatenkin jokin kaupunki?»
»Se on Dover.»
Koko tämän ajan ja myöhemminkin valaisivat lauhkeat kalevantulet
aluksen reittiä, heittäen hohteina heidän kasvoihinsa heidän siinä
edestakaisin astellessaan, valaisten vedenpintaa ja osoittaen
taivaanrannan terävänä viivana.
Elfride nukkui sikeästi sen yön. Hänen ensimmäisenä mieltähivelevänä
ajatuksenaan oli aamulla se, että Knight oli aivan yhtä lähellä kuin
kotona Endelstowissa, ja hänen ensimmäinen näkemänsä, kun hän hytin
ikkunasta kurkisti, oli äkkijyrkkä Beachy Head, joka hohteli valkoisena
heleän aamuauringon valossa. Kaunis päivänkoitto muutti kuitenkin pian
näköänsä. Merelle laskeutui kylmä tuulenhenki ja haalea sumu, jotka
uhkasivat päivän muodostuvan kolkoksi.
Heidän lähestyessään Southamptonia mrs Swancourt tuli ilmoittamaan
miehensä olevan niin sairaan, että halusi päästä maihin ja suorittaa
lopun matkaa rautateitse. »Hän paranee ihan kerrassaan, kunhan pääsee
jälleen maankamaralle. Mitä teemme — lähdemmekö hänen mukaansa, vai
jatkammeko matkaamme niinkuin olimme ajatelleet?»
Elfride oli miellyttävässä paikassa sateenvarjon alla, jota Knight
piteli suojatakseen häntä tuulelta. »Emmehän lähde maihin!» sanoi hän
pelästyneenä. »Sehän olisi vahinko!»
»Varsin hyvin sanottu», virkkoi mrs Swancourt viekkaasti, kuin
lapselle. »Kas vain, tuuli on luonut hänen poskipäihinsä väriä, meri on
lisännyt hänen ruokahaluansa ja iloisuuttansa ja joku, kuka lieneekään,
hänen onneansa. Niin kyllä, olisi varmaan vahinko.»
»Minun onnettomuuteni on, että minulle aina puhutaan ikäänkuin
jalustalta», huokasi Elfride.
»Niin, me teemme niinkuin tahdotte, mrs Swancourt», sanoi Knight,
»mutta —»
»Minä itse jäisin mieluimmin laivaan», keskeytti vanha rouva. »Ja mr
Swancourt haluaa nimenomaan matkustaa yksin. Asia on niinmuodoin selvä.»
Kirkkoherra, jonka väri nyt oli kellervänharmaa, laskettiin maihin ja
parani ihan entiselleen.
Istuessaan yksin eräässä laivan kulmassa Elfride näki viimeisten
laivalle tulijoiden joukossa saapuvan erään hunnutetun naisen. Hänellä
oli yllään musta silkkipuku ja tumma hartiahuivi käsivarrellaan. Nainen
ei kääntynyt ollenkaan häneen päin, vaan suuntasi kulkunsa siihen
osastoon, jossa toisen luokan hytit sijaitsivat. Koko se verevyys,
jonka mrs Swancourt oli kiittäen maininnut, katosi Elfriden poskista,
ja hän vapisi.
Hän kiiruhti laivan toiselle laidalle, missä mrs Swancourt seisoi.
»Lähdetään sittenkin rautateitse isän keralla», pyysi hän vakavasti.
»Minä lähtisin mieluummin hänen kanssaan — emmekö lähde?»
Mrs Swancourt silmäili hetkisen ympärilleen, ikäänkuin ei olisi
tietänyt, mitä tehdä. »Liian myöhäistä!» huudahti hän sitten. »Miksi et
sanonut sitä aikaisemmin, kun meillä vielä oli aikaa yllin kyllin?»
_Julia_ oli parhaillaan lähtemässä, koneet olivat käynnissä, ja he
liukuivat hitaasti pois satamasta. Ei auttanut muuta kuin jäädä, ellei
tahtonut pysähdyttää _Juliaa_, ja se olisi ollut suuri häiriö. Elfride
luopui aikeestaan ja alistui tyynesti kohtaloonsa. Hänen onnensa oli
nyt pahasti häiriytynyt.
Se nainen, jonka saapuminen oli siinä määrin hänen mieltänsä
hämmentänyt, muistutti nimenomaisesti mrs Jethwaytä. Hän tuntui
ahdistelevan Elfrideä kuin varjo. Yritettyään vähän aikaa turhaan
selvittää itselleen, miksi mrs Jethway piti häntä silmällä,
Elfride päätti ajatella, että jos tulija tosiaankin oli leski,
kohtaus oli satunnainen. Hän muisti tuon rauhattoman lesken usein
käyvän Southamptonin lähellä sijaitsevassa kylässä, joka oli hänen
alkuperäinen kotipaikkansa, ja mahdollista oli, että hän oli valinnut
merimatkan säästääkseen kulunkeja.
»Mikä sinua vaivaa, Elfride?» kysyi Knight seisahtuen hänen eteensä.
»Eipä mikään; olenhan vain sangen masentunut.»
»Sitä en ihmettele; satama oli tosiaankin masentava. Tuntui siltä kuin
olisimme olleet kaikkea ympärilläolevaa alempana ja huonompia. Mutta
pian me jälleen pääsemme merituuleen, ja se virkistää sinua, rakkaani.»
Ilta tuli, ja pimeä taajeni heidän kulkiessaan pois Southamptonin
lahdesta ja läpi Solentin salmen. Elfriden mieli oli siinä määrin
hämmentynyt, ettei hänessä ollut jälkeäkään edellisen päivän
hyvätuulisuudesta. Sääkin oli käynyt synkemmäksi, sillä vaikka
aamuiset sadekuurot olivat tauonneet, taivasta peittivät yhä tiheät
lyijynharmaat pilvet. Kuinka kaunis olikaan ollut auringonlasku, kun
he edellisenä iltana kiersivät North Forelandin! Nyt oli mahdotonta
sanoa, milloin aurinko oikeastaan meni mailleen. Knight käyskeli hänen
kerallaan ja ollen jo tottunut hänen äkkinäisiin mielialanvaihdoksiinsa
jätti tutkimatta asian varsinaisen syyn.
Elfride silmäili salaa aluksen toiseen päähän. Mrs Jethway tai hänen
kummittelijansa istui perässä — katse kiinteästi Elfrideen suunnattuna.
»Lähdetään kokkaan», sanoi Elfride nopeasti Knightille. »Katsohan, tuo
mies sijoittaa lyhtyjä yöksi.»
Knight suostui. He katselivat, kuinka punaiset ja viheriät lyhdyt
kiinnitettiin laivan sivuille ja valkoinen valo kohotettiin
mastonhuippuun. Sitten he käyskelivät edestakaisin, kunnes kiihtyvä
tuuli teki sen huvin hankalaksi. Elfride katsahti toisinaan salaa perän
puoleen nähdäkseen oliko hänen vihollisensa tosiaankin siellä. Nyt ei
ollut ketään näkyvissä.
»Lähdemmekö alas?» kysyi Knight huomatessaan kannen melkein autioksi.
»Emme huoli lähteä», vastasi Elfride. »Jos viitsit noutaa minulle
peitteen mrs Swancourtilta, niin jäämme tänne, ellei sinulla ole mitään
sitä vastaan.» Hänen mieleensä oli äsken johtunut se pelko, että mrs
Jethwayksi otaksuttu henkilö voi olla ensimmäisen luokan matkustaja, ja
hän pelkäsi sattumalla kohtaavansa hänet.
Knight toi peitteen, ja he istuutuivat tuulenpuolelle suojaverhon
taakse Wight-saaren majakan kahden silmän parhaillaan vilkahtaessa
näkyviin pimeästä ja sen suippojen huippujen kohotessa haamujen tavoin
vasten taivasta. Oli lähdettävä alas aterioimaan, ja Elfride tunsi
erinomaista helpotusta havaitessaan, ettei mrs Jethwaystä näkynyt
siellä jälkeäkään. Sitten he jälleen nousivat kannelle, kunnes mrs
Snewson kömpi sinne tuoden mrs Swancourtilta sen viestin, että hänen
mielestään oli aika Elfriden lähteä makuulle. Knight saatteli hänet
alas ja palasi viettääkseen vielä vähän aikaa kannella.
Elfride riisui osan vaatteitansa, paneutui makuulle ja vaipui pian
tajuttomaksi, vaikka hänen unensa olikin kevyt. Hän ei tietänyt, kuinka
kauan oli nukkunut, kun hänestä vähitellen alkoi tuntua siltä kuin
olisi joku kuiskaillut hänen korvaansa.
»Te olette, hyvissä suhteissa häneen, minä näen sen. Hyvä, ärsyttäkää
minua nyt, mutta minun päiväni on tuleva, sen saatte nähdä.» Tuo näytti
olevan lausuman sisältönä, tai muut sentapaiset, mutta samaamerkitsevät
sanat.
Elfride kavahti valveille ja oli kauhuissaan. Hän tiesi, että nuo
sanat, jos ne todellakin oli lausuttu, voivat olla ainoastaan mrs
Jethwayn lausumat.
Lamppu oli sammunut; oli ihan pimeä. Viereisellä makuusijalla kuului
hänen äitipuolensa raskaasti hengittävän, kauempana mrs Snewson
vieläkin raskaammin. Siinä olivat hytin ainoat varsinaiset asukkaat,
joten mrs Jethwayn oli täytynyt tulla salaa sisään ja peräytyä jälleen
pois, ellei hän mahdollisesti ollut sijoittunut Snewsonin vieressä
olevalle tyhjälle sijalle. Peläten, että niin oli laita, Elfride joutui
sitäkin suuremman levottomuuden valtaan, sillä kuinka olisikaan laivan
toisessa päässä oleva vieras voinut hyttiin tunkeutua? Voiko se kenties
olla pelkkää unta?
Elfride kohottautui vuoteessaan ja katsoi ulos ikkunasta. Meri pauhasi
vasten laivan kylkeä hänen pääpuolessaan ulottuen siitä sumuisena
ja huokailevana epämääräiseen etäisyyteen saakka, ja kaukana kaiken
tuon yläpuolella paistoi kaksi valoa vilkkumattomien tähtien tavoin.
Melkein peläten kääntää kasvojansa, koska mrs Jethway saattoi ilmaantua
hänen viereensä, Elfride mietti, herättäisikö Snewsonin seurakseen.
Laivakello soi, ja hän kuuli ääniä saaden siitä hieman rohkeutta. Ei
ollut toistaiseksi syytä herättää Snewsonia.
Elfride ei missään tapauksessa voinut enää jäädä hyttiin ollen aina
vaarassa joutua tuon kamalan kuiskeen häiritsemäksi. Hän pukeutui
kiireesti, lähti käytävään, näki salongin ovella palavan heikon valon,
löysi sen avulla portaat ja nousi kannelle. Paikka oli kolkko, ihan
toisenlainen kuin päivän aikaan. Hän näki kompassihytistä kiiltelevän
valon ja ruorissa olevan miehen epämääräiset ääriviivat sekä erään
olennon laivan laidalla. Ketään muuta ei ollut koko kannella näkyvissä.
Olipa sentään — kaksi miestä kannenkatoksen luona. Toinen heistä
osoittautui Harryksi, toinen laivamieheksi. Elfride oli varsin iloinen
ja havaitsi lähemmäksi tultuaan, että he siinä hiljalleen haastelivat
meriasioista. Elfride tuli luo ja pisti kätensä Knightin kainaloon,
osittain hellyyden vuoksi, osittain tukea saadakseen.
»Elfie! Etkö olekaan nukkumassa?» kysyi Knight väistyttyään pari
askelta syrjemmälle hänen kanssaan.
»En; minä en voi nukkua. Saanko jäädä tänne? Alhaalla on niin synkkää
ja — ja minä pelkäsin. Missä nyt olemme?»
»Ihan Portlandin kärjen kohdalla. Tuolla välkkyvät valot meitä varten.
Tämä on kamala kohta myrskyisenä yönä. Ja näetkö oikealla puolella
tuon pienen valkoisen valon, joka nousee ja laskee? Se on loistolaiva,
joka sijaitsee vaarallisen särkän luona, missä moni hyvä alus on
pirstoutunut. Sen ja meidän välissä on alue, jossa vastakkaiset
merivirrat kohtaavat toisensa muodostaen pyörteitä — alue, joka on
kauneimmankin sään aikana hankala, mutta tuulella hirmuinen. Tuo tumma,
synkkä raja, jonka erotamme vasemmalla, on West Bay; rannempana on sen
jatkona Chesil Beach.»
»Mitä on kello, Harry?»
»Hieman yli kahden.»
»Lähdetkö alas?»
»En; en tänä yönä. Hengitän mieluummin raitista ilmaa.»
Elfride ajatteli, ettei Knight kenties ollut mielissään siitä, että
hän saapui niin ajattomalla ajalla. »Minäkin jäisin mielelläni tänne,
jos sallit», sanoi hän pelokkaasti. »Minun tekee mieleni kysyä sinulta
jotakin.»
»Jos sallin, Elfie!» virkkoi Knight kiertäen käsivartensa hänen
ympärilleen ja vetäen hänet lähemmäksi. »Minä olen kaksin verroin
onnellinen, kun sinä olet vieressäni. Niin, me jäämme tänne näkemään
päivänkoittoa.»
He lähtivät jälleen suojaiseen paikkaansa, istuutuivat ja kietoutuivat
peitteeseen kuten aikaisemminkin.
»Mitä ajattelit minulta kysyä?» tiedusteli Knight heidän siinä
keinuessaan.
»Oh, en mitään erinomaista — kenties sellaista, mitä minun ei pitäisi
kysyä», virkkoi Elfride epäröiden. Hänen äkillisenä halunaan oli
ollut saada tietää, oliko Knight milloinkaan ennen ollut aikeissa
mennä naimisiin. Jos oli ollut niin laita, niin Elfride aikoi
sen nojalla kertoa hänelle hieman Stephenistä ja itsestään. Mrs
Jethwayn merkitsevät sanat olivat vaikuttaneet tyttöön siinä määrin
masentavasti, että hän itsekin nyt kuvaili mieleensä pakoansa mitä
synkimmin värein ja halusi keventää tuntonsa taakkaa heti tapahtuvan
tunnustuksen avulla. Jos Knight itse oli joskus ollut varomaton, niin
Elfride toivoi hänen suovan hänelle kaikki anteeksi.
»Minä tahdoin kysyä sinulta», jatkoi Elfride, »oletko — oletko
milloinkaan ennen ollut kihloissa.» Sitten hän lisäsi värähtävin äänin:
»Minä toivon, että olet ollut — minä tarkoitan, etten ollenkaan välitä,
vaikka oletkin ollut.»
»En, minä en ole milloinkaan ollut kihloissa», vastasi Knight
viipymättä, sydämellisesti. »Elfride», — hänen sanoissaan oli
eräänlainen onnellisen ylpeyden sävy — »minä olen kaksitoista vuotta
sinua vanhempi, olen nähnyt paljon maailmaa ja tavallani myöskin
seuraelämää, aivan toisin kuin sinä. Mutta sittenkään minä en ole
sinulle niin soveltumaton kuin voivat kuvitella ankaramieliset
henkilöt, jotka otaksuvat ikäeron varmasti merkitsevän samanlaista eroa
lemmenkokemusten lukumäärään nähden.»
Elfrideä puistatti.
»Sinua viluttaa — onko tuuli liian kylmä?»
»Ei», vastasi Elfride synkästi. Se luulo, joka oli ollut hänen toivonsa
ankkurina, oli osoittautunut vääräksi. Tuo poikkeuksellisen luonteen
kokemuksia koskeva tiedonanto, joka olisi kaksi vuotta sitten saanut
hänet riemuitsemaan, koski häneen nyt kuin halla.
»Ethän moiti minua siitä, että kysyin?» jatkoi Elfride.
»Enpä suinkaan — en ollenkaan.»
»Etkö siis ole suudellut useita naisia?» kuiskasi Elfride toivoen hänen
tunnustavan suudelleensa ainakin sataa.
Hetki, olosuhteet ja näkymö olivat sellaiset, että ne saivat
pidättyvimmänkin tekemään tunnustuksia. »Elfride» kuiskasi Knight
vastaukseksi, »on omituista, että tuota kysyt. Mutta minä vastaan
sinulle, vaikka en ole milloinkaan ennen sellaisista asioista
puhunut. Minä olen ollut sangen omituinen vältellessäni naisia. En
ole milloinkaan suudellut ketään muuta naista kuin sinua ja äitiäni.»
Kahdenneljättä vuoden ikäinen mieleltään kokenut mies häpesi kuin
poikanen tuota tunnustaessaan.
»Mitä? Etkö ole suudellut ketään?» sopersi Elfride.
»En; en ketään.»
»Sepä kovin merkillistä!»
»Niin; vastakkainen kokemus lienee tavallisempi. Mutta niille, jotka
ovat huomioineet omaa sukupuoltansa niinkuin minä, tällainen tapaus
ei ole erinomainen. Kaupunkien miehet ovat naisten suosikkeja — se on
edellytys — ja pintapuoliset henkilöt eivät ajattele riittävän kauas
havaitakseen, että voi olla olemassa yksinäisiä poikkeustapauksia.»
»Ylpeiletkö siitä, Harry?»
»Enpä suinkaan. Joitakin vuosia olen toivoellut, että olisin kulkenut
teitäni ja saanut oman osani niinkuin kevytmielisemmät miehet. Olen
ajatellut, kuinka monta onnellista kokemusta olen menettänyt, kun en
ole milloinkaan kosinut.»
»Minkätähden siis olet pidättynyt?»
»Sitä en osaa sanoa. En luule, että se on johtunut luonnonlaadustani;
olosuhteet kenties ovat minua estäneet. Olen pahoitellut sitä
eräästä toisestakin syystä. Tuo suuri huolimattomuuteni on tehnyt
minuun vaikutuksensa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä selvemmin
olen huomannut sen ehdottomasti estävän minua pitämästä kenestäkään
naisesta, joka ei ollut yhtä kokematon kuin minä, ja minä luovuin siitä
toivosta, että voisin yhdeksännentoista vuosisadan naisten joukosta
löytää sellaisen, joka olisi säilynyt samassa alkeellisessa tilassa
kuin minä. Sitten minä löysin sinut, Elfride, ja tunsin ensi kerran,
että vaateliaisuuteni oli ollut siunaukseksi. Ja se auttoi minua
tekemään itseni kyllin arvokkaaksi sinulle. Minä tunsin heti, että
olimmepa kuinka erilaisia tahansa muissa suhteissa, tässä kohden olimme
toistemme kaltaiset. Etkö ole iloinen sen kuullessasi, Elfride?»
»Olen kyllä», vastasi Elfride väkinäisesti. »Mutta minä olin aina
ajatellut, että miehet ovat useitakin kertoja kihloissa, ennenkuin
menevät naimisiin — varsinkin, jos he eivät mene varsin nuorina
naimisiin.»
»Niin ajattelevat luullakseni kaikki naiset — ja useimmissa tapauksissa
aivan oikein, kuten jo aikaisemmin sanoin. Mutta huomattava,
hidasliikkeisempi vähemmistö ei sitä tee — ja senvuoksi he ovat sangen
kömpelöitä, kun asiasta tulee tosi. Tässä tapauksessa se kumminkaan ei
haitannut.»
»Miksei?» kysyi Elfride levottomana.
»Siksi, että sinä tiedät kosiskelusta ja avioliiton edellä tapahtuvista
seikoista vielä vähemmän kuin minä etkä niinmuodoin voi toimeenpanna
ikäviä vertailuja, jos minä suoritan kosintani puutteellisesti.»
»Minun mielestäni sinä suoritat sen mainiosti!»
»Kiitos, kultaseni. Mutta», jatkoi Knight nauraen, »sinun mielipiteesi
ei ole asiantuntijan, joka tässä on yksin arvokas.»
Jos hän olisi vastannut »Onpa kylläkin» edes puolittain yhtä
voimakkaasti kuin hän sen tunsi, niin Knight olisi melko tavalla
hämmästynyt.
»Jos sinä olisit ollut aikaisemmin kihloissa tai naimisissa,» jatkoi
Knight, »niin mielipiteesi olisi luultavasti toisenlainen. Mutta siinä
tapauksessa minä en —»
»Mitä et, Harry?»
»Minä vain aioin sanoa, etten olisi siinä tapauksessa milloinkaan
suonut itselleni sitä mielihyvää, että olisin sinua kosinut, koska
juuri sellaisen kokeneisuuden puute oli viehätyksenäsi, rakkaani.»
»Sinä arvostelet naisia ankarasti, eikö totta?»
»Luullakseni en. Minulla oli oikeus noudattaa makuani, ja se kysyi
kokemattomia huulia. Miehet, jotka eivät kuulu minun lajiini —
havaitsevat sen makusuunnan hyväksi vasta vanhemmittain — mutta eivät
enää löydä Elfrideänsä —»
»Mikä kamala ääni se on, joka kuuluu tässä eteenpäin liukuessamme?»
»Potkuri — eivät löydä Elfrideänsä niinkuin minä hänet löysin.
Merkillistä ajatella, että minä tuolla Lännessä keksin sellaisen
piilevän kukkasen, jolle yksi ainoa mies merkitsee samaa kuin suuri
joukko eräille toisille naisille ja jolle pieni matka pitkin Englannin
kanaalia on kuin matkustus maapallon ympäri!»
»Entä olisitko», virkkoi Elfride värähtävin äänin, »olisitko hylännyt
naisen — jos olisit hänen kanssaan kihlautunut — ja olisit sitten
saanut tietää, että hän on suudellut _kerran_ ennen — ja olisitko —
mennyt pois — ja jättänyt hänet?»
»Kerran suudellut — en, tuskinpa senvuoksi.»
»Entä kahdesti?»
»Asiaa tuskin voi ratkaista siten — pelkän lukumäärän nojalla. Liian
monet sellaiset seikat epäilemättä kumminkin saisivat minut naista
karttelemaan. Mutta eikö ole parempi rajoittaa huomio itseemme ja
jättää ajattelematta, mitä olisi voinut olla?»
Niin Elfride oli sallinut ajatustensa »leikitellä väärillä
otaksumilla», ja jokainen Knightin sana putosi hänen mieleensä
paadenpainavana. Sitten he olivat vaiti pitkän aikaa, silmäilivät
mustalle, salaperäiselle merelle ja kuuntelivat rauhattoman tuulen
omituisia ääniä. Kun tuuli ei ole liian kiivas eikä kylmä, niin
aaltojen nousu ja lasku vaikuttaa tyynnyttävästi kiihtyneimpäänkin
mieleen. Elfride painui hitaasti vasten Knightin rintaa, ja kun
viimeksimainittu sitten loi katseensa alas, hän huomasi hänen nukkuvan
ja rauhallisesti hengittelevän. Knight ei halunnut häntä häiritä
ja tunsi suurta nautintoa saadessaan siten tukea nuorta, lämmintä
ruumista, jonka poven hengitys sai nousemaan ja laskemaan.
Knight vaipui hänkin unelmiin, vaikka olikin ihan valveilla. Oli
mieluisaa huomata, kuinka neito olennaisesti häneen luotti, ja
ajatella, kuinka viehättävä oli sen viattomuus, joka voi vaipua uneen
niin yksinkertaiseen ja koreilemattomaan tapaan. Ennen kaikkea tuo
mietteisiinsä vaipunut kokematon oppinut tunsi, millaisen suunnattoman
vastuun otti kantaakseen antautumalla sellaisen luottavaisen olennon
suojaajaksi ja oppaaksi. Elfriden sielun rauhallinen uni loi lepoa
hänenkin mieleensä. Sitten neito huokasi ja käännähteli rauhattomasta
Kohta hänen soperruksensa kävi kuuluvaksi:
»Älkää kertoko sitä hänelle — hän lakkaa minua rakastamasta... Minä en
tarkoittanut mitään häväistystä — en missään tapauksessa; älkää siis
kertoko Harrylle. Me olimme aikeissa mennä naimisiin — sentähden minä
karkasin... Ja hän sanoo, ettei huoli suudellusta naisesta... Ja jos
sanotte sen hänelle, niin hän lähtee pois, ja minä joudun kuolemaan.
Olkaa armollinen, minä pyydän — oi!»
Elfride hypähti rajusti seisaalleen.
Hänen oikealta puoleltansa olivat helähtäneet laivakellon lyönnit,
jotka herättivät hänet.
»Mitä se merkitsee?» huudahti hän kauhuissaan.
»Kello vain soi», vastasi Knight rauhoittaen. »Älä ole peloissasi,
pikku lintu, sinä olet hyvässä turvassa. Mitä olet uneksinut?»
»Sitä en voi sanoa, en voi sanoa!» virkkoi hän väristen. »Ah, minä en
tiedä, mitä tehdä!»
»Pysy rauhassa minun luonani. Kohta näemme päivän koittavan. Katsohan,
kointähti hohtelee tuolla. Sinun nukkuessasi ovat pilvet kerrassaan
hälvenneet. Mitä oletkaan uneksinut?»
»Minä uneksin eräästä seurakuntamme naishenkilöstä.»
»Etkö pidä hänestä?»
»En. Hän ei pidä minusta. Missä olemmekaan?»
»Exen eteläpuolella.»
Knight ei virkkanut sen enempää hänen unessa lausumistaan sanoista. He
katselivat taivasta, kunnes Elfride rauhoittui ja päivä koitti. Aluksi
näkyi vain valon kajastetta. Sitten tuuli muuttui, vaimeni leppoisaksi
läntiseksi. Tähti häipyi päivän valkeuteen.
»Tuolla tavalla minä tahtoisin kuolla», sanoi Elfride nousten
istuimeltaan ja nojautuen laivanreunan yli katselemaan tähden viimeistä
kimmellystä.
»Niinkuin säkeet sanovat», vastasi Knight —
»'Kointähden lailla sammua kun saisin:
ei vaivu tummentuvan lännen varjoon,
ei piile alle tuiman myrskypilven,
vaan taivaan valkeuteen hiljaa häipyy.'»
»Toiset siis ovat jo ajatelleet saman asian, niinkö? Niin on aina
laita minun keksintöjeni — ne eivät ole uusia kenellekään muulle kuin
minulle.»
»Niin ei ole yksin sinun laita. Aloitellessani arvostelijana minä
havaitsin saman seikan kamalaksi vaaraksi — johduin näet helposti
käsittelemään yksityiskohtaisen laajasti sellaisia asioita, jotka
olivat minulle itselleni uutuuksia, mutta joiden myöhemmin havaitsin
tulleen tyhjentävästi käsitellyiksi jo silloin, kun minä vielä käytin
leukalappua.»
»Sepä ilahduttavaa. Joka kerta, kun saan tietää sinun tehneen jotakin
mieletöntä, olen iloinen, koska sinä siten näytät tulevan hieman
lähemmäksi minua, joka olen tehnyt paljon sellaista.» Elfride ajatteli
jälleen vihollistansa, joka nukkui laivankannen alla.
Pitkin rannikkoa sukelsivat vuoriulkonemat näkyviin. Sitten kohosi
rusotus itäiselle taivaalle heittäen kajasteensa heleinä läikkinä
matalalla näkyvän rannikkoviivan seuduilla väikkyvien utuisten pilvien
kaunisteeksi. Jokainen ulkonema tuntui nyt sormen tavoin yrittävän
siepata itselleen hieman tuota taivaalle runsaasti valautuvaa
loistetta, ja kun sitten idän taivas oli ehtinyt hohdella haaveellisen
kellervänä, saivat rannan korkeammat kohdat osansa samoista
värisoinnuista. Start Pointin jyrkkä ja karu hahmo sai osakseen
kirkkaimman, varhaisimman hehkun, samoin valkoinen loistotorni,
joka sijaitsi tasanteella vuoren äkkijyrkässä kupeessa niinkuin
keskiaikainen pyhimys komerossaan. Niiden vasemmalla puolella oleva
ylhäinen naapuri, Bolt Head, pysyi vielä kultaamattomana harmaudessaan.
Sitten aurinko nousi, ikäänkuin tempauksittain, rannikon itäisimmän
kohdan vierestä, heittäen valosäihkeen Elfrideen ja Knightiin asti ja
kietoen heidät muutamassa hetkessä säteittensä kirkkaaseen vaippaan.
Rannikon vähäisemmät korkeudet — Froward Point, Berry Head ja Prowle.
— olivat kaikki saaneet jo sitä ennen osansa juhlavalaistuksesta,
ja vihdoin kävi samoin jokaisen pienimmänkin laineen, kallion ja
poukaman aina Dartin kauniin laakson sisimpiin sopukkoihin saakka;
ja päivänpaiste, joka nyt oli kaikkien yhteistä omaisuutta, lakkasi
olemasta se ihmeellinen ja kaipaeltu asia, jona se oli vielä puolisen
tuntia aikaisemmin ilmennyt.
Aamiaisen jälkeen nousi näkyviin Plymouth käyden heidän lähestyessään
yhä yksityiskohtaisemmin havaittavaksi Breakwaterin näkyessä
fosforihohtoisena valojuovana meren pinnalla. Elfride silmäili
salavihkaa ympärilleen nähdäkseen, oliko mrs Jethway läheisyydessä,
mutta ei keksinyt ketään hänen näköistänsä. Myöhemmin, maihinnousun
hälinässä, hän jälleen katseli, mutta samoin tuloksin. Nainen oli
nähtävästi ehtinyt pujahtaa laiturille hänen huomaamattansa. Elfride
huokaisi helpotuksesta odotellessaan siinä Knightiä, joka piti huolta
matkatavaroista, ja sitten hän näki isänsä lähestyvän väkijoukon
halki heiluttaen kävelykeppiänsä, jotta tulijat hänet huomaisivat.
Raivattuaan itselleen tien hänen luoksensa he kaikki lähtivät
kaupunkiin, joka hymyili Elfridelle yhtä aurinkoisena kuin toista
vuotta aikaisemmin, jolloin hän oli sinne saapunut täsmälleen samaan
aikaan Stephen Smithin valittuna morsiamena.