»Miss Swancourt, kello on yksitoista.»
Elfride katseli huoneensa ikkunasta, ensimmäisestä kerroksesta, ja
Knight silmäili häntä kuistikon kaidepuun vierestä, missä oli jonkin
aikaa joutilaana istunut — katsellen milloin kädessään olevan kirjan
sivuja, milloin heleitä kukkasia, milloin taas äskenmainittua avointa
ikkunaa.
»Niin on, minä tiedän sen. Minä tulen kohta.»
Knight siirtyi lähemmäksi ikkunaa.
»Kuinka voitte tänään, Elfride? Te ette näytä kohentuneen yön pitkän
levon avulla.»
Elfride ilmestyi pian ovelle, tarttui hänen tarjoamaansa käsivarteen,
ja niin he lähtivät yhdessä hitaasti astelemaan virralle johtavaa
hiekkapolkua.
Se päätös, jossa Elfride oli viimeksikuluneiden viidentoista tunnin
aikana pysynyt tarkoitti koko totuuden ilmaisemista, ja nyt oli
ratkaiseva hetki käsissä.
He etenivät askel askelelta, mutta Elfride ei virkkanut vielä mitään.
He olivat ehtineet melkein polun päähän, kun Knight keskeytti vaitiolon.
»Mikä olikaan tunnustus, Elfride?»
Elfride oli hetkisen vaiti ja huokasi syvään. Sitten hän lausui:
»Minä sanoin teille eräänä päivänä — tai pikemmin annoin teidän
ymmärtää — sellaista, mikä ei ollut totta. Minä luulen teidän luulleen
minun sanoneen, että olen yhdeksäntoista vuoden ikäinen seuraavana
syntymäpäivänäni, mutta todellisuudessa minä olin yhdeksäntoista jo
viime syntymäpäivänä.»
Hetki oli ollut hänelle liian vaikea. Nyt, käännekohtaan tultuaan,
Elfride oli jättänyt asian sittenkin ilmaisematta kaikista
omantunnonsoimauksista, kaikesta vilpittömyydenrakkaudesta ja kaikesta
siitä kaipauksesta huolimatta, jonka tarkoituksena oli lausua tunnustus
ja saavuttaa anteeksianto suudelman muodossa. Hän pelkäsi, ettei
Knight tulisi antamaan hänelle anteeksi, sitä enemmän, kun ajatteli
eilispäiväistä teeskentelyä, joka saattoi liittää inhontunteita hänen
pettymykseensä. Varmuus siitä, että saisi vielä yhden päivän ajan
nauttia rakkauden onnea, sysäsi syrjään alinomaisen onnen toivon, johon
liittyi kaiken menettämisen uhka.
Suunniteltua tunnustusta koskevien ajatusten aiheuttama mielenliikutus
värähdytteli hänen sanojansa niin luontevasti, ettei Knight hetkeäkään
epäillyt niiden todenperäisyyttä. Hän hymyili ja pudisti lämpimästi
Elfriden kättä.
»Rakas Elfie — niin, se te nyt olette — älkää ollenkaan väittäkö
vastaan — millainen hurmaava pikku nainen olettekaan — niin
omantunnontarkka kaikkein mitättömimmissäkin seikoissa! Minä en
tosiaankaan ole milloinkaan ajatellut, onko yhdeksännentoista vuotenne.
pää jo saavutettu, vai eikö. Ja eihän minun — pyhän Yrjön nimessä —
minun, kaksitoista vuotta vanhemman jurottelijan, sovi sellaisista
joutavista välittää.»
»Älkää minua kiittäkö — älkää kiittäkö! Vaikka mielelläni kuulenkin
sellaisia sanoja teidän huuliltanne, en kumminkaan niitä nyt ansaitse.»
Knight, joka oli harvinaisen hilpeällä tuulella, piti tuota alakuloista
huudahdusta pelkkänä vaatimattomuuden ilmauksena. »Niin», lisäsi hän
hetkisen kuluttua, »minä pidän teistä sitäkin enemmän tuon moraalisen
täsmällisyyden vuoksi, vaikka sanoinkin sitä joutavaksi.» Hän jatkoi
hellän vakavasti: »Eräästä seikasta minä näet naisessa pidän —
sielusta, joka on vilpitön ja kirkas kuin taivaan valkeus. Minä voin
sietää mitä tahansa, jos se minulla on, — minä en voi antaa mitään
anteeksi, ellei sitä ole. Elfride, teillä on sellainen sielu, jos
naisella konsanaan. Ja kun se kerran teillä on, niin säilyttäkää se,
älkää milloinkaan kuunnelko päivän muotiteorioja, jotka suovat naiselle
erioikeuden ja luontaisen oikeuden vilpin harjoittamiseen. Saatte
olla siitä varma, rakas tyttöni, että jalon naisen tulee olla yhtä
vilpitön kuin jalon miehen. Minä tarkoitan vilpittömyydellä erikoisesti
moitteettomuutta sekä liikeasioissa että sosiaalisissa seikoissa,
mutta myöskin kaikissa herkissä ja hienoissa lemmenvaiheissa, joita
sukupuolellenne myönnetty erivapaus koskee.»
Elfride silmäili hämillään puiden lehviä.
»Lähdetään nyt joelle, Elfie?»
»Mielelläni lähtisin, jos minulla olisi hattu», vastasi Elfride
ikäänkuin jotakin tuskaa salaten.
»Minä noudan sen teille», sanoi Knight varsin mielissään siitä, että
sai hänet kumppanikseen niin huokeasta hinnasta. »Istukaa tuohon
hetkiseksi.» Hän kääntyi ja asteli nopeasti takaisin kartanoon
noutaakseen puuttuvan esineen.
Elfride istuutui rahille ja tuijotteli ruohikkoon, sitten hän kohotti
katseensa kuullessaan kevyitä ja säännöttömiä askelia. Pitkin polkua,
joka leikkasi Elfriden ja Knightin kulkemaa, kulki farmarin leski,
mrs Jethway. Ennenkuin havaitsi Elfriden, hän pysähtyi katselemaan
kartanoa, josta osa oli pensaiden lomitse näkyvissä. Elfride väistyi
taaksepäin toivoen epämiellyttävän naisen kulkevan ohi häntä
huomaamatta. Mutta mrs Jethway oli jo hänet huomannut ja astui kohta
hänen eteensä.
»Ahaa, miss Swancourt! Minkätähden te minua häiritsitte? Eikö minun
pidä tästä ylitsekäydä?»
»Te voitte kävellä täällä mielin määrin, Mrs Jethway, Minä en teitä
häiritse.»
»Te häiritsette minun mieltäni, ja minun mieleni on minun koko
elämäni; sillä poikani on vielä siellä, ja hän on lähtenyt pois minun
ruumiistani.»
»Niin, poika rukka. Minä olin surullinen, kun hän kuoli.»
»Tiedättekö, mihin hän kuoli?»
»Hivutustautiin.»
»Ei, ei, ei!» huudahti leski. »Se sana sopii moneen paikkaan. Hän
kuoli siitä syystä, että te olitte hänen oma morsiamensa ja sitten
osoittauduitte petolliseksi — ja se hänet surmasi. Niin, miss
Swancourt», kuiskasi hän kiivaasti, »te surmasitte minun poikani!»
»Kuinka voitte olla niin väärä ja mieletön!» vastasi Elfride nousten
loukkaantuneena. Mutta loukkaantuminen ei ollut hänelle luontaista,
ja kun viimeaikaiset tapaukset olivat häntä kovin masentaneet, hän
menetti kaikki ne puolustusvoimat, joita tuo mieliala olisi voinut
hänelle suoda. »Minä en voinut mitään sille, että hän minua rakasti,
mrs Jethway!»
»Sillepä juuri olisitte jotakin mahtanut, miss Elfride. Tiedättehän,
kuinka asia sai alkunsa. Niin: te sanoitte pitävänne nimestä Felix
enemmän kuin mistään muusta koko seurakunnassa esiintyvästä nimestä
ja tiesitte sen olevan hänen nimensä ja tiesitte niiden, joille sen
sanoitte, tuovan sen hänen tietoonsa.»
»Minä tiesin, että se oli hänen nimensä — tietysti tiesin; mutta varmaa
on, mrs Jethway, etten ajatellut kenenkään sitä hänelle ilmoittavan.»
»Mutta te tiesitte, että he sen tekisivät.»
»En, minä en sitä tietänyt.»
»Sitäpaitsi, myöhemmin, kun olitte ratsastamassa meidän asuntomme ohi,
ja pojat olivat siinä koolla, ja te halusitte nousta satulasta, ja Jim
Drake ja George Upway ja kolme tai neljä muuta juoksivat pitelemään
teidän ponyanne, ja Felix seisoi ujona taka-alalla — miksi viittasitte
hänelle ja sanoitte haluavanne hänet sitä pitelemään?»
»Mrs Jethway, te ajattelette aivan väärin! Minä pidin hänestä enemmän
kuin muista — senvuoksi minä halusin saada hänet sen tekemään. Hän
oli kohtelias ja sievä — minä pidin häntä aina sellaisena — ja hän
miellytti minua.»
»Miksi sitten sallitte hänen suudella itseänne?»
»Se on erehdys; ihan varmaan se on erehdys!» huudahti Elfride
epätoivosta itkien. »Hän tuli taakseni ja yritti minua suudella, ja
siitä syystä minä sanoin hänelle, ettei hän saanut enää milloinkaan
tulla näkyviini.»
»Mutta te ette kertonut asiaa isällenne ettekä kenellekään, kuten
olisitte varmaan tehnyt, jos piditte tekoa sellaisena loukkauksena,
joksi sitä nyt kuvailette.»
»Hän pyysi minua olemaan sanomatta, ja minä typerästi kylläkin
tottelin. Toivoisin nyt, etten olisi niin menetellyt. Enpä ole osannut
odottaa, että minua rangaistaan hyvästätyöstäni. Lähtekää, olkaa hyvä,
mrs Jethway.» Tyttö asetti nyt jyrkän vaatimuksen.
»Niin, te hylkäsitte hänet säälimättömästi, ja hän kuoli. Ja
ennenkuin hänen ruumiinsa ehti kylmetä, te jo otitte toisen. Sitten
te huolettomasti lähetitte hänet asioilleen ja otitte kolmannen. Ja
ellette pidä tuota minään, miss Swancourt», jatkoi hän, lähemmäksi
astuen, »niin muistakaa, että se johti asioihin, jotka olivat varsin
vakavia. Oletteko jo unohtanut suunnittelemanne karkaus-avioliiton?
Te matkustitte Lontooseen ja palasitte seuraavana päivänä olematta
naimisissa, ja siinä on häpeätä kylliksi pilaamaan naisen hyvän nimen,
vaikka se ei olisikaan läheskään niin kuuluva kuin teidän. Kenties
olette sen unohtanut; minä en ole. Häilyväisyys rakastajaan nähden on
paha asia, mutta häilyväisyys sen jälkeen, kun on näytellyt aviovaimon
osaa, on rivoutta.»
»Tuo on väärämielinen, julma valhe! Älkää sanoko niin, älkää sanoko!»
»Tietääkö uusi miehenne tuon asian? Luulenpa, ettei tiedä, sillä muuten
hän ei olisi teidän miehenne! Sen verran kuin tarinasta tiedettiin, sen
verran siitä vieläkin kuiskaillaan lähiseuduilla; mutta minä tiedän
enemmän kuin kukaan muu, ja mitä syytä minulla on armahtaa teidän
rakkauttanne?»
»Minä uhmaan teitä!» huusi Elfride raivoissaan. »Sanokaa vain kaikki,
mikä voi minua tuhota; pankaa kielenne käyntiin; minä kehoitan teitä!
Minä uhmaan teitä, parjaavaa naista! Kas, tuollapa hän tuleekin.» Hänen
äänensä vavahteli ankarasti, kun hän lehvien lomitse näki rakastamansa
Knightin saapuvan, hattu kädessään. »Sanokaa se hänelle heti; minä sen
kyllä kestän.»
»En sano sitä nyt», virkkoi vaimo häviten polun käänteen taa.
Viimeiset kiihtyneet sanat olivat kohottaneet punan Elfriden poskiin.
Nyt hän nopeasti pyyhki kyynelensä ja asteli kauemmaksi, joten
Knightin hänet saavuttaessa mielenliikutuksen jäljet olivat melkein
täydellisesti hävinneet hänen kasvoistansa. Knight laski hatun hänen
päähänsä, tarttui hänen käteensä ja veti sen kainaloonsa.
Heidän oli määrä jo ylihuomisin lähteä St. Leonardiin, ja Knight
näytti päättäneen olla tänä päivänä mahdollisimman paljon Elfriden
seurassa. He kulkivat pitkin laaksoa. Oli se syksyn aika, jolloin aivan
tavallisen istutuksen lehvistö hyvin kykenee kilpailemaan taiteilijan
paletin väriloiston kanssa. Kaikkein hohtelevimpina esiintyvät pyökit,
joiden värit vaihtelevat oksien kärjissä ilmenevästä ruosteenpunaisesta
aina sisempänä loistavaan kirkkaaseen keltaiseen asti; nuoret tammet
ovat yhä viheriät, skotlanninkuuset melkein siniset; toisten lajien
täplät siellä täällä tuovat tauluun kastanjanruskeita ja purppuraisia
läikkiä kaikin eri vivahduksin.
Joki virtasi siinä kohden yli laakakivien, jotka sellaisinaan
olisivat kelvanneet katukäytävään, mutta joita erottivat erisuuruiset
ja epäsäännölliset välipaikat. Kesän kuivuus oli kaventanut veden
kristallinkirkkaaksi juovaksi, joka poimutteli talvisen virran
kallioisessa uomassa. Knight tunkeutui pensaikon läpi, joka tässä
kohden melkein peitti joen näkyvistä, ja juoksi kuivalle pohjalle.
»Elfride, enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista näkyä!» huudahti hän.
»Pähkinäpuut muodostavat virran yli kohoavan holvin, ja permanto
on mainiosti kivetty. Paikka muistuttaa luostarin holvikäytävää.
Sallikaahan auttaa teidät tänne.»
Hän auttoi Elfrideä pääsemään pensaikon halki alas kiville. Sitten
he yhdessä kävelivät pienen, suunnilleen jalankorkuisen ja -levyisen
putouksen luo ja istuivat sen ääreen laakakiville, jotka yhdeksän
kuukauden aikana piilivät kihisevän kuohun alla. Heidän jalkojensa
vieritse lirisi ohut vesijuova, joka yksin oli kertomassa tämän
lehväkatteisen holvin tarkoitusta ja syytä, kulkien kaarrellen edelleen
ja häipyen varjoon.
Katseltuaan kaikkea tuota Knight nojasi kyynäspäähänsä ja silmäili
kriitillisin katsein Elfrideä.
»Eikö tuollainen upea hiusaarre hupene sekin ohueksi vuosien vieriessä
kahdeksastatoista kahdeksaankolmatta?» kysyi hän vihdoin.
»Ei, ei!» virkkoi Elfride vikkelästi, ilmeisesti ollenkaan haluamatta
ottaa omakseen ajatusta, jonka ankaraa vastenmielisyyttä miesten lienee
vaikea käsittää. Sitten hän lisäsi, epämieluisan tunteen yhä ollessa
mielessä kytemässä: »Luuletteko tosiaankin, että runsaat hiukset
ohentuvat helpommin kuin keskinkertaiset?»
»Luulen, todellakin. Minä uskon — olenpa melkein varmakin siitä —
että jos voitaisiin saada asiaa koskevia tilastollisia tietoja, niin
havaittaisiin, että niillä henkilöillä, joiden hiukset ovat kehnot,
on alkujaan ollut runsas tukka, ja että ne, joilla alunpitäen on vain
kohtalainen määrä, säilyttävät sen suuremmitta vaurioitta.»
Elfriden huolet sijaitsivat hänen kasvoissaan samoinkuin hänen
sydämessäänkin. Naishenkilölle on kenties yhtä kauheata ajatella
kauneutensa katoamista kuin maineensa menettämistä. Joka tapauksessa
hän näytti yhtä synkältä kuin konsanaan päivän kuluessa.
»Ei pidä olla niin huolissaan pelkän henkilökohtaisen kaunisteen
vuoksi», sanoi Knight, äänessä hieman sitä ankaruutta, joka oli ollut
alinomainen, ennenkuin Elfride vietteli hänet leppoisaksi.
»Minun mielestäni on naisen velvollisuus olla niin kaunis kuin voi.
Jos olisin oppinut, mainitsisin tässä yhteydessä erään roomalaisen
kirjailijanne lauselman. Minä tiedän, että sellainen kohta on olemassa,
sillä isä on siihen viitannut.»
»'Munditiae, et ornatus et cultus’ jne — sitäkö tarkoitat? Se on eräs
Liviuksen kohta, joka ei millään muotoa asiaa puolusta.»
»Ei, se ei ole se.»
»Olkoon sitten; minulla näet ei ole halua alkaa jälleen kinastella,
Elfie. Voitteko arvata, mistä syystä?»
»En, mutta olen iloinen sen kuullessani», virkkoi Elfride mietteissään.
»On kamalaa, kun puhutte sillä tavalla. Millaisen pahan nimen
heikkouteni ansainneekin, minun täytyy joka tapauksessa vilpittömästi
tunnustaa, että minua kauhistuttaa ajatella tukkani milloinkaan
ohentuvan.»
»Tietysti; herkkätunteinen nainen menettää mieluummin järkensä kuin
kauneutensa.»
»En välitä, vaikka ivailette ja minua säälimättömästi tuomitsette. Minä
tiedän, että tukkani on kaunis; kaikki sanovat niin.»
»Kallein miss Swancourt», vastasi Knight hellästi, »minä en ole
väittänyt vastaan. Mutta tiedättehän, mitä on sanottu kauniista näöstä
ja kauniista teosta?»
»Neiti Kaunisteko-rukka esiintyy neiti Kaunisnäön rinnalla
murheellisena hahmona kaikkien miesten silmissä, teidänkin, mr Knight,
vaikka suvaitsette toista haastella», virkkoi Elfride kirpeästi. Sitten
hän alensi ääntänsä: »Teidän ei olisi pitänyt vaivautua pelastamaan
minua jyrkänteeltä, koska ette suinkaan pidä elämääni paljonkaan
arvoisena.»
»Ajattelette kenties, että minun elämäni ei ollut teidän elämänne
arvoinen.»
»Se oli kenen hyvänsä elämän arvoinen.»
Hänen kätensä loiskutteli pienessä putouksessa, ja hänen silmänsä
suuntautuivat samalle taholle.
»Te puhutte ankaruudestani teitä kohtaan, Elfride. Te olette minulle
epäystävällinen, tiedättehän sen.»
»Millä tavoin?» kysyi Elfride keskeyttäen hetkiseksi joutilaan
askarruksensa.
»Minä olin vaivautunut etsimään koruja, ja te kieltäydyitte ottamasta
niitä vastaan.»
»Entä jos nyt suostun ottamaan?»
»Suostukaa!»
Knight veti taskustaan kotelon tarjoten sitä kolmannen kerran. Elfride
otti sen ilomielin. Este oli murtunut, ja merkitsevä lahja oli hänen.
»Minä riisun pois nämä rumat», huudahti Elfride, »ja asetan niiden
sijaan teidän antamanne — vai mitä ajattelette?»
»Olisin mielissäni.»
Vaikka saattaakin tuntua epätodennäköiseltä, kun ottaa huomioon, kuinka
pitkälle nämä kaksi olivat menneet keskusteluissaan, on sittenkin
totta, ettei Knight ollut vielä kertaakaan rohjennut suudella Elfrideä.
Hän oli paljoa hitaampi kuin Stephen Smith sellaisissa asioissa. Hän
ei ollut siinä suhteessa mennyt pitemmälle kuin Stephenin näkemässä
kesämajan kohtauksessa. Koska siis Elfriden poski oli hänelle yhä
kielletty hedelmä, hän virkkoi vilkkaasti:
»Elfie, minun tekee mieleni koskettaa tuota viekoittelevaa korvaanne.
Siinä ovat lahjani; sallikaa minun ne kiinnittää.»
Hän epäröi, siten toista yllyttäen.
»Sallitteko minun asettaa edes toisen niistä paikoilleen?» Elfriden
kasvot kävivät melkoista lämpöisemmiksi.
»Enpä luule, että se olisi tavanomainen ja oikea menettely», sanoi hän,
äkkiä jälleen alkaen askarrella pienessä putouksessa.
Tilanteen tyyntä rauhaa häiritsi lintu, joka tuli juomaan
purosta. Katseltuaan, kuinka se pisti nokkansa veteen, pärskytti
vettä höyheniinsä ja lensi puuhun, Knight vastasi kohteliaan
häikäilemättömästi — se tapa Elfrideä aina miellytti —
»Elfride, nyt voitte yhtä hyvin olla oikeamielinen. Te luullakseni
sallisitte minun sitä hieman asetella; sallikaa siis minun se tehdä.»
»Hyvä, minä olen oikeamielinen», virkkoi Elfride luottavaisesti ja
katsoi Knightiä suoraan silmiin. Hänelle oli erikoisen mieluista
suorittaa pieni vilpittömyyden teko ilman pelkoa. »Minä en välitä,
vaikka sen teettekin — minulle sellainen huomaavaisuus on mieluinen.
Mutta minä ajattelin, onko oikein sallia teidän se tehdä.»
»Niinpä minä sen teen!» huudahti Knight osoittaen vähäisessä
asiassa — joka naisten-miehen silmissä oli korkeintaan tilapäinen
mielistelytemppu — sellaista vakavuutta, joka tavataan ainoastaan
syvällisissä, naisten kanssa leikittelemään tottumattomissa miehissä ja
joka harvinaisuutensa vuoksi on sinänsä arvokkain vero, mitä voidaan
antaa, ja erinomaisin kunnianosoitus, mitä voidaan vastaanottaa.
»Olkoon menneeksi», kuiskasi Elfride vastustelematta ja sen enempää
tapoja ja tottumuksia ajattelematta. Sitten hän taivutti itseänsä kohti
Knightiä, työnsi hiuksensa syrjään ja kallisti päätänsä. Niin tehden
hänen käsivartensa ja olkapäänsä pakostakin nojasivat Elfriden poveen.
Molempien tunto näytti tuon kosketuksen johdosta keskittyvän
satutuskohtaan. Arkaa tehtäväänsä suorittaessaan Knight koko ajan
vapisi kuin nuori lääkäri ensimmäistä leikkausta suoritettaessaan.
»Nyt toinen», kuiskasi Knight.
»Ei, ei.»
»Miksi ei?»
»En oikein tiedä.»
»Sinun täytyy tietää.»
»Kosketus saa minut kovin levottomaksi. Lähdetään kotiin.»
»Älä sano niin, Elfride. Mitä se oikeastaan merkitseekään? Pelkkä
mitätön seikka. Käännyhän nyt, rakkaani!»
Elfridellä ei ollut voimia olla tottelematta; hän käänsi päätänsä.
Sitten, kummankaan nimenomaisesti sitä aikomatta, heidän kasvonsa
lähenivät toisiansa, ja Knight tuki hänen leukaansa ja suuteli häntä.
Knight oli samalla kertaa kaikkein tulisin ja kaikkein kylmäverisin
mies. Kun hänen tunteensa uinuivat, hän näytti melkein hidas veriseltä;
kun ne olivat hereillä, hän oli suorastaan kiihkeä. Vaikka hän ei
ollutkaan aikaisemmin suunnitellut pikaista naimisiinmenoa, hän esitti
nyt selvän kysymyksen. Se purkautui ilmi monien vuosien luonnollisen
pidättymisen luomin patoutunein voimin.
»Elfride, milloin menemme naimisiin?»
Nuo sanat olivat Elfridelle suloiset; mutta niiden suloisuudessa oli
katkera sivumaku. Knightin avomieliset teot, joiden huippukohtana oli
tuo suora kysymys, esitetty samana päivänä kuin mrs Jethwayn mieltä
korventavat moitteet, merkitsi Elfriden häilyväisyyden sietämättömäksi
asiaksi. Salainen rakkaus ei ollut tuntunut sellaiselta ehdottomalta
epävakaisuudelta kuin sama rakkaus uhkauksista huolimatta tunnustettuna
ja toteutettuna. Knight selitti hänen hämmennyksensä tottumattomuuden
ulkonaiseksi ilmaukseksi.
»Minä en vaadi sinulta ratkaisua nyt, kultaseni», sanoi hän,
huomatessaan ettei Elfride nähtävästi tulisi antamaan selvää vastausta.
»Ota itsellesi ajatusaikaa.»
Kunniallisempi mies kuin Knight ei varmaankaan ole koskaan kokenut
naisen rakkautta ja petollisuutta. Voipa sanoa, että hänen sokeutensa
sitä osaltaan todisti, sillä lemmenseikoissa ilmaistu oveluus osoittaa
useimmiten yleistä halpamaisuutta. Suuren tunteen kerran otettua hänet
valtoihinsa Knightin äly oli menettänyt kaiken vaikutusvoimansa. Knight
oli rakastajana harvasyisempi ja mutkattomampi kuin hänen ystävänsä
Stephen, joka muilta kyvyiltänsä oli häneen verrattuna pintapuolinen.
Virkkamatta enempää heidän avioliittoansa koskevasta asiasta, Knight
piti Elfrideä hieman loitommalla ikäänkuin suurta kukkavihkoa ja
silmäili häntä kriitillisin hellän kiintymyksen tuntein.
»Sopiiko kaunis lahjasi minulle?» kysyi Elfride, liikutuksen kyynelet
silmäripsissä.
»Epäilemättä, erinomaisesti!» vastasi hänen rakastajansa kevyempään
sävyyn saadakseen hänet rauhoittumaan. »Sinun pitäisi ne nähdä; sinä
näytät heleämmältä kuin milloinkaan ennen. Ajattelehan, että minä olen
voinut saada aikaan sellaisen hyvän muutoksen!»
»Olenko tosiaankin sievä? Olen iloinen sinun puolestasi. Tahtoisinpa
nähdä itseni.»
»Sitä et voi. Sinun täytyy odottaa, kunnes ehdimme kotiin.»
»Minä en mitenkään jaksa odottaa niin kauan», virkkoi Elfride nauraen.
»Näetkös: tässä on keino!»
»Niin tosiaan! Hyvin tehty, naisen äly!»
»Pitele minua!»
»Mielelläni.»
»Ethän anna minun veteen pudota?»
»En missään tapauksessa.»
Putouksen alla puro levisi pieneksi tyyneksi suvannoksi. Knight tuki
Elfrideä, joka kumartui katselemaan kuvajaistansa.
»Minä näen itseni. Tosiaankin, yritinpä kuinka hartaasti tahansa, minä
en voi olla ihailematta itseäni niiden kaunistamana.»
»Miksi et ihailisi. Mutta kuinka voitkaan olla niin mieltynyt koruihin?
Luulenpa, että saat minutkin siihen vikaan. Minä vihasin kaikkea
sellaista, ennenkuin opin sinut tuntemaan.»
»Minä pidän koruista, koska haluan ihmisten ihailevan, mitä omistat, ja
kadehtivan sinua ja sanovan: 'Tahtoisinpa olla hänen sijassaan’.»
»Minä otaksun, ettei minulla ole enää syytä väittää vastaan. Ja kuinka
kauan aiotkaan itseäsi siinä katsella?»
»Kunnes sinä väsyt minua pitelemään, eikö niin? Kuulehan, minun tekee
mieleni kysyä sinulta jotakin.» Hän kääntyi. »Sanohan nyt totuuden
nimessä: mikä hiusten väri on sinulle nyt mieluisin?»
Knight ei vastannut heti.
»Sano: vaalea, sano!» kuiskasi Elfride pakottaen. »Älä sano tumma,
niinkuin silloin.»
»Vaaleanruskea siis. Juuri se väri, jonka näen armaani hiuksissa.»
»Tosiaanko?» kysyi Elfride pitäen ilahduttavana totena sitä, minkä
tiesi olevan mielistelyä.
»Niin.»
»Ja samoin siniset silmät, eikä ruskeat? Myönnä, myönnä!»
»Yksi peruutus riittää tämän päivän osalle.»
»Ei, ei.»
»Olkoon menneeksi: siniset silmät.» Knight nauroi ja veti hänet
luoksensa ja suuteli häntä jälleen suorittaen sen niin hellävaroen kuin
hedelmäinkorjaaja, joka rypäieterttua koskettaessaan varoo tärvelemästä
sen pinnan härmää.
Elfride vastusteli hänen yrittäessään uutta suuteloa, heitti päätänsä
ja sai hatun ja hiukset hieman epäjärjestykseen. Tuskin tietäen, mitä
hetken hämmingin vallassa lausui, hän huudahti, vieden äkkiä kätensä
korvalleen:
»Ah, meidän pitää varoa! Minä kadotin toisen korvarenkaani tällaisessa
tapauksessa.»
Hän oli tuskin ehtinyt käsittää omat merkitsevät sanansa, kun hänen
kasvoihinsa levisi huolestunut ilme ja hän sulki huulensa, ikäänkuin
olisi yrittänyt saada sanat takaisin.»
»Millaisessa tapauksessa?» kysyi Knight hämmästyneenä.
»Oh, näin ulkosalla istuessani», vastasi Elfride nopeasti.