Stephen Smith, joka ei ollut yhtä tietämätön Knightin olosta ja
elämästä kuin Knight oli ollut häneen nähden, tunsi heti ystävänsä ja
arvasi vaikeudetta, kuka hänen takanansa seisova kaunis nainen oli.
Stephen astui lähemmäksi ja puristi Knightin kättä, sanaakaan sanomatta.
»Miksi et ole kirjoittanut, poikani?» kysyi Knight, millään tavoin
huomauttamatta Stephenille Elfriden läsnäolosta. Kirjailijalle Smith
oli edelleenkin maalaispoika, jota hän oli suosinut ja opettanut,
henkilö, jolle hän ei ajatellutkaan muodollisesti esitellä kihlattua
morsiantansa.
»Minkätähden et ole minulle kirjoittanut?» kysyi Stephen.
»Niin tosiaan. Minkätähden en ole? Minkätähden emme ole? Siinä se
kysymys, jota emme kykene milloinkaan tyydyttävästi ratkaisemaan ilman
ikävänlaista puutteellisuutemme tuntoa. Minä en kumminkaan ole sinua
unohtanut, Smith. Ja nyt, kun olemme kohdanneet toisemme, meidän on
välttämättä kohdattava toisemme jälleen ja juteltava kauemmin kuin
tässä voimme. Minun täytyy saada tietää kaikki, mitä olet tehnyt. Minä
tiedän, että olet menestynyt, ja sinun tulee minulle kertoa, miten.»
Elfride seisoi taka-alalla. Stephen oli kohta tajunnut tilanteen ja
arvannut, ettei Elfride ollut kertaakaan maininnut hänen nimeänsä
Knightille. Se tahdikkuus, jota Stephen yleensäkin osoitti väittäessään
jyrkkiä tilanteita, oli hänen älyllisyytensä huomattavimpia
piirteitä, ja siinä suhteessa hän oli verrattomasti etevämpi kuin
Knight. Stephen siis päätti, jos mahdollista, saada kohtauksen
päättymään rauhallisesti, Knightin enempää kuin Elfridenkään tunteita
loukkaamatta. Hänen vanha Knightiin kohdistuva kiitollisuudentunteensa
ei ollut kokonaan sammunut, ja Elfrideen kohdistuva rakkaus oli nyt
luonteeltaan jalomielinen.
Mikäli hän uskalsi silmäillä Elfriden liikkeitä, hän havaitsi, että
hänen oma käytöksensä tulisi määräämään Elfriden suhtautumisen: jos
hän käyttäytyisi ikäänkuin vieras, niin Elfride tekisi samaten. Koska
olosuhteet suosivat sellaista menettelyä, oli suotavaa olla varsin
pidättyväinen myöskin Knightiin nähden, jotta kohtaus muodostuisi
mahdollisimman lyhyeksi.
»Pelkäänpä, että minulla on liian vähän aikaa sellaiseenkaan huviin»,
sanoi hän. »Minä lähden täältä huomenna aamulla. Ja kun jo viikon tai
parin kuluessa matkustan mannermaalle ja sitten Intiaan, niin minulta
liikenee tuskin hetkeäkään.»
Tuon vastauksen aiheuttama pettymys ja tyytymättömät silmäykset
koskivat Stepheniin yhtä kipeästi kuin Elfriden näkeminen. Ajan
vähyyttä koskevat sanat olivat kirjaimellisesti todet, mutta niiden
sävy oli kaukana siitä. Stephen olisi kovin mielellään jutellut
Knightin kanssa niinkuin menneinä aikoina ja piti kuolettavana häviönä,
että täytyi tahallaan sysätä luotaan ystävä naisen tähden, joka ei
hänestä ollenkaan välittänyt.
»Sepä ikävää», virkkoi Knight toisin äänin. »Epäilemättä, jos sinulla
on tärkeitä tehtäviä, niin niitä ei suinkaan sovi laiminlyödä. Ja jos
tämä on meidän ensimmäinen ja viimeinen kohtauksemme, niin salli minun
toivottaa sinulle menestystä kaikesta sydämestäni!» Knightin ääni
kävi lausuman lopussa jälleen lämpöisemmäksi; ympärilläolevan näkymön
juhlalliset vaikutelmat alkoivat häneen vaikuttaa poistaen hänen
sydämestään sanojen aiheuttaman harmin, joka nyt tuntui lapselliselta.
»Omituisessa paikassa me toisemme kohtaamme», sanoi hän silmäillen
ympärilleen.
Stephen myönsi lyhyesti, ja syntyi vaitiolo. Mustat ruumiskirstut
näkyivät selvemmin valkaistujen seinien ja holvipintojen taustalla.
Tämä kohtaus jäi heidän kaikkien muistiin heidän tarinansa
kumoutumattomana rajamerkkinä. Knight, mietteisiinsä vaipuneena, seisoi
kumppaniensa keskellä, vaikka hieman heidän edessään, Elfride oikealla
puolella ja Stephen Smith vasemmalla. Hänen oikealta puoleltaan virtasi
sisään heikko valkea päivänvalo, ja seinällä olevien kynttilöiden
kellervä hohde sai sen näyttämään sinervältä. Elfride, joka pelokkaana
vetäytyi kohti sisäänkäytävää, sai osakseen eniten päivänvaloa, Stephen
taas oli melkein kokonaan kynttilöiden valaisema, ja hänelle portaiden
yläpuolelta näkyvä taivaankannen kappale oli pelkkä teräksensininen
täplä eikä mitään muuta.
»Minä olen ollut täällä jo pari-kolme kertaa», sanoi Stephen, »Isäni
näet on suorittanut täällä töitä.»
»Niinkö. Mitä sinä puuhailet?» kysyi Knight silmäillen Stephenin
muistikirjaa ja kynää.
»Minä olen luonnostellut eräitä kohtia kirkossa ja sitten olen
jäljentänyt joitakin kirstujen kansissa olevia nimiä. Vielä Englannissa
asuessani minä olin useinkin sellaisissa askareissa.»
»Niin; epäilemättä. Ah, tuossa on lady Luxellian-parka, ellen erehdy.»
Knight osoitti kevyestä silkkipuusta tehtyä kirstua, joka lepäsi
uudessa komerossa kivialustalla. »Ja muut suvun jäsenet ovat tuolla.
Keitä ovat nuo kaksi, jotka lepäävät aivan lähekkäin?»
Stephenin ääni hieman värähteli hänen vastatessaan: »Siinä ovat lady
Elfride Kingsmore — syntyjään Luxellian — ja hänen puolisonsa Arthur.
Minä olen kuullut isäni kertovan, että he — hän — karkasi hänen
kanssaan ja että he menivät naimisiin vastoin vanhempien tahtoa.»
»Tässäpä lienee 'teidän ristimänimenne alkulähde, miss Swancourt?»
sanoi Knight Elfriden puoleen kääntyen. »Ellen erehdy, kerroitte
minulle sukunne haarautuvan kolme tai neljä sukupolvea sitten
Luxellianeista?»
»Hän oli minun isoäitini», sanoi Elfride turhaan yrittäen kostuttaa
kuivia huuliansa. Elfride muistutti siinä Guidon Magdalenaa hieman
lapsellisempaan muotoon muovattuna. Hän käänsi kasvonsa syrjittäin
Knightiin ja Stepheniin ja silmäili ulkoa näkyvää taivaanlakea,
ikäänkuin hänen pelastuksensa olisi riippunut nopeasta sinne
pääsemisestä. Hänen vasen kätensä lepäsi kevyesti Knightin
käsivarrella, puolittain pois vedettynä, koska hän häpesi vaatia
Knightiä itselleen vanhan rakastajansa nähden, mutta toisaalta ei
halunnut hänestä luopuakaan — vain hänen käsineensä kosketti Knightin
hihaa.
Keskustelussa ei tuntunut olevan elonvoimaa; se jatkui hajanaisten
huomautusten muodossa. »Ajatus ajatuksen jälkeen johtuu mieleen tässä
juhlallisesti seistessä», virkkoi Knight rauhallisesti. »Kuinka
paljon onkaan kuolemasta sanottu aikojen kuluessa, ja kuinka paljon
voimmekaan sitä itse ajatella! Voimmehan kuvitella jokaisen täällä
lepäävän sanovan: 'Sinä nostit minut korkealle, jotta putoaisin sitä
syvemmälle.’ Mitä seuraakaan sitten, Elfride? Minä muistelen tässä
sadattatoista psalmia.»
»Niin, minä tiedän», sanoi Elfride ja jatkoi vieläkin hiljaisemmin
äänin, ilmeisesti peläten, että jokin hänen tunteensa värittämä sana
voisi kuulua Stephenin korvaan: 'Päiväni ovat kuin illan varjo, ja minä
itse kuihdun pois kuin ruoho lakastuessaan’.»
»Niin», virkkoi Knight mietteissään, »lähdetään heidän luotansa.
Tällaiset tapaukset tuntuvat pakottavan meitä väikkymään itsemme
ulkopuolella, kaukana siitä särkyväisestä majasta, jossa asustamme, ja
avartamaan tuntoamme siinä määrin, ettei ruumiillinen todellisuutemme
ole siihen minkäänlaisessa suhteessa. Me silmäilemme sitä heikkoa ja
vähäistä vartta, josta tuo runsas kasvu riippuu, ja kysymme 'Onko
mahdollista, että sellaisella kyvyllä on niin vähäpätöinen perustus?
Täytyykö minun jälleen palata jokapäiväiseen vaellukseeni tuohon
ahtaaseen vankikoppiin, ihmisruumiiseen, missä ajallisuuden mietteet
voivat minua kiduttaa? Eikö totta?»
»Epäilemättä», vastasivat Stephen ja Elfride.
»Tuntuupa väärältäkin, että tajuisen olennon mahdollisuudet suljetaan
ruumiiseen, tuohon hauraaseen lippaaseen. Mikä muu heikentääkään
tulevaisuuteen kohdistuvia suunnitelmia niinkuin tuo ajatus?... Mutta
olipa miten tahansa, käännytään hilpeämmälle mielelle, sillä meillä
jokaisella on vielä paljon suoritettavaa.»
Knightin siten puhutellessa nuorempiansa, mitään tietämättä siitä
petoksesta, jonka toisistaan erotetut sydämet hänen vieressään
toteuttivat, ja niistä kohtauksista, jotka olivat aikaisemmin heitä
toisiinsa liittäneet, kumpikin viimeksimainituista tunsi, ettei heidän
ja mietteliään ystävän välinen vastakohtaisuus ollut heille itselleen
eduksi. Vaikka Knightin kasvot sinänsä eivät olleetkaan niin sievät
kuin nuoren arkkitehdin tai papin tyttären, hänen perusteellisuutensa
ja eheytensä loi niihin sellaisen arvokkuuden hohteen, josta toisissa
ei näkynyt merkkiäkään. On vaikeata laatia sääntöjä, jotka soveltuvat
molempiin sukupuoliin, ja Elfrideä, kehittymätöntä tyttölasta, ei
kenties sovi rasittaa moraalisilla velvoituksilla, jotka kuuluvat
samassa asemassa olevalle miehelle. Johtuuhan naisten sulo sitäpaitsi
osittain siitä nokkeluudesta, jota he lemmenseikoissa ilmaisevat.
Mutta jos vilpittömyys on hyve sinänsä, niin Elfride, jossa ei sitä
nyt ollut nimeksikään, näytti kaiken kaikkiaan tuskin olevan kyllin
hyvä Knightille. Vaikka Stephen ei ollutkaan vilpillinen missään
arvottomassa tarkoituksessa, hän oli sittenkin vilpillinen, ja
millaiset hyvät tulokset lienevätkin sellaisen menettelyn palkkana sen
onnistuessa, se harvoin aiheuttaa ihailua, kaikkein vähimmin, jos se
epäonnistuu.
Tavallisissa oloissa Knight olisi tuskin viitannutkaan Elfrideen,
vaikka olisi ollut kahden kesken Stephenin kanssa. Mutta vallitseva
tilanne sai hänet tunnustustuulelle.
»Stephen», sanoi hän, »tämä lady on miss Swancourt. Minä oleskelen
hänen isänsä talossa, kuten ehkä tiedät.» Sitten hän astui pari askelta
lähemmäksi Stepheniä ja virkkoi hiljaisemmin äänin: »Voinhan yhtä hyvin
sanoa sinulle, että olemme kihloissa ja aiomme mennä naimisiin.»
Vaikka sanat lausuttiin matalalla äänellä, Elfride kuuli ne ja odotti
hiljaa Stephenin vastausta — jos hiljaisuudeksi sopii nimittää tilaa,
missä Elfriden sydän tykytti niin voimakkaasti, että sen liike oli
hänen poveansa verhoavassa vaatteessa havaittavissa. Hänen kasvoihinsa
sattuva päivänsäde sai ne sinervänkalpeiksi toisten kasvojen rinnalla.
»Toivotan onnea», kuiskasi Stephen ja lausui sitten ääneen: »Minä
tunnen miss Swancourtin — jossakin määrin. Sinun tulee muistaa, että
isäni on mr Swancourtin seurakuntalaisia.»
»Minä ajattelin, ettet kenties ole asunut kotonasi heidän tänne
tultuaan.»
»Minä en tosiaankaan ole kotonani asunut sinä aikana.»
»Minä olen nähnyt mr Smithin», sopersi Elfride.
»Syy on minun, epäilemättä. Jos olitte vieraita, niin minun kaiketi
olisi pitänyt teidät esitellä; kun olitte tuttavia, niin minun ei olisi
pitänyt niin itsepintaisesti seisoa välillänne. Mutta itse asiassa
sinä, Smith, näytät minusta poikaselta, vielä nytkin.»
Stephen näytti ylen voimallisesti tajuavan kohtalonsa julmuuden tuona
hetkenä. Hän ei voinut olla synkeän katkerasti lausumatta:
»Olisit sanonut, että minä näytän yhä vielä maalaisen käsityöläisen
pojalta ja olen senvuoksi soveltumaton esiteltäväksi.»
»Ei, ei, ei! Sitä en suinkaan tarkoittanut.» Knight yritti saada
vastauksensa soimaan leikilliseltä Elfriden ja vakavalta Stephenin
korvissa, mutta epäonnistui kummassakin suhteessa saaden aikaan
ainoastaan teennäistä puhetta, joka ei miellyttänyt kumpaakaan. »Niin,
lähdetäänpä tästä ulkoilmaan; miss Swancourt, te olette erinomaisen
vaitelias. Älkää panko pahaksenne. Minä olen tuntenut Smithin jo
vuosikausia, kuten sanoin.»
»Niin olette», vastasi Elfride.
»Omituista ajatella, ettei Elfride ole milloinkaan maininnut minua
tuntevansa!» mietti Smith ja ajatteli jonkinlaista omantunnonvaivaa
tuntien, kuinka suuressa määrin Elfriden käytös muistutti hänen omaa
käyttäytymistään hänen ensi kerran vieraana pappilaan saapuessaan.
He nousivat päivänvaloon, ja Knight ei välittänyt sen enempää Elfriden
käytöksestä, jonka arveli johtuvan nuoren naisen luonnollisesta
arkuudesta esiintyä hänen seurassaan jokseenkin läpinäkyvissä suhteissa
häneen. Elfride asteli hieman edellä halki hautausmaan.
»Sinä olet muuttunut melko tavalla, Smith», virkkoi Knight, »mutta
uskon mielelläni, että se oli odotettavissa. Sinun ei kumminkaan pidä
luulla, että tunnen vähemmän mielenkiintoa sinua ja sinun vaiheitasi
kohtaan, jos ne joskus haluat minulle ilmaista. Minä en ole unohtanut
sitä kiintymystä, jonka mainitsit Intiaan-lähtösi aiheena. Nuori
lontoolainen neiti, eikö totta? Toivottavasti on kaikki parhaalla
tolalla?»
»Ei; kihlaus on purettu.»
Sellaisissa tilaisuuksissa on ainakin vaikea tietää, pitääkö ilmaista
surua vaiko iloa — koska kaikki riippuu asian luonteesta — ja Knight
turvautui niin ollen näihin sanoihin: »Minä uskon, että on paras
niinkuin on käynyt.»
»Toivottavasti. Mutta minä pyydän sinua olemaan minulta enempää
tutkailematta; ei — ethän ole sitä tehnyt — sitä en tarkoita — mutta ei
tee mieleni siitä asiasta enempää jutella.»
Stephen puhui nopeasti.
Knight ei virkkanut enää mitään, ja he lähtivät seuraamaan Elfrideä,
joka vieläkin asteli muutamia askelia heidän edellänsä eikä ollut
kuullut Knightin häneen kohdistuvaa viittausta. Stephen sanoi
Knightille hyvästi kirkkomaan veräjällä lähtemättä sen ulkopuolelle ja
jäi odottamaan, kunnes hän ja hänen morsiamensa nousivat ratsuilleen.
»Siunatkoon, Elfride», huudahti Knight, »kuinka kalpea olettekaan!
Minun ei varmaankaan olisi pitänyt viedä teitä hautaholviin. Mikä teitä
vaivaa?»
»Ei mikään», vastasi Elfride heikoin äänin. »Minä toinnun tuossa
paikassa. Kaikki oli niin outoa ja odottamatonta, että aloin kerrassaan
voida pahoin.»
»Te olitte kovin vaitelias. Haenko hieman vettä?»
»Älkää huoliko.»
»Lieneekö vaaratonta, jos nousette satulaan?»
»Epäilemättä — ihan vaaratonta», vastasi Elfride anovin katsein.
»Mitäpä siis muuta — heilahdus vain!» kuiskasi Knight nostaen hänet
hellävaroen satulaan.
Hänen entinen rakastajansa katseli tapahtumaa muutaman sylen päästä,
veräjään nojaten. Satulaan päästyään ja saatuaan ohjakset kunnolla
käteensä Elfride käänsi päätään, ikäänkuin vastustamattoman lumouksen
voimasta, ja katsoi nuorukaista, joka oli ollut hänen ensimmäisen
rakkautensa esineenä, suoraan silmiin. Siinä oli nuori mies, joka oli
monta kertaa nimittänyt häntä uskolliseksi pikku vaimoksensa ja jota
hän itse oli sanonut mieheksensä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Elämän mittaamisessa olisi pikemmin otettava huomioon kokemuksen
intensiivisyys kuin sen todellinen pituus. Tuo katse, joka ajallisesti
oli vain häipyvä tuokio, merkitsi aikakautta heidän historiassaan.
Stephenin katseen tuskallinen syytös iski Elfriden sydämeen
sanomattoman kuolettavasti. Hän käänsi katseensa toisaalle äkillisin
ponnistuksin, hoputti hevostansa ja unohti sekavien muistelmiensa
sekasorrossa, että joku muu oli hänen seurassaan. Vilpin työ oli
täydellinen.
Saavuttuaan kummulle, missä puisto muodostui lehdoksi, Knight ratsasti
lähemmäksi Elfrideä ja virkkoi: »Voitteko nyt paremmin, rakkaani?»
»Voin.» Hän painoi kätensä silmilleen, ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä
olemattomiin Stephenin kuvan. Hänen kummassakin poskipäässään hohteli
nyt luonnottoman heleä punainen läikkä kasvojen muuten säilyessä
liljanvalkeina kuten ennenkin.
»Elfride», virkkoi Knight vanhaan opettavaan sävyyn, »te tiedätte,
etten ajattelekaan teitä moittia, mutta eikö johdu suuressa määrin
epänaisellisesta arkuudesta, että sallitte näyn, joka ei missään
tapauksessa ole teille mikään uutuus, siinä määrin itsenne yllättää?
Jokainen nainen, joka on nimensä arvoinen, kykenee luullakseni
silmäilemään kuolemaa jossakin määrin tyynesti. Te epäilemättä olette
samaa mieltä?»
»Niin; minä myönnän sen.»
Se seikka, ettei Knight kyennyt huomaamaan Elfriden pahoinvoinnin
syytä, osoitti, ettei hän ollenkaan aavistanut asiassa piilevän jotakin
salattua, ja samalla se, mistään oivalluksen tylsyydestä johtumatta,
ilmaisi, kuinka kykenemätön Knight itse oli mihinkään vilppiin.
Elfride, joka tuon selvästi tajusi, syytti itseänsä sitäkin tuimemmin
ja jumaloi Knightiä sitä enemmän heidän luonnonlaatujensa eroavaisuuden
vuoksi. Äskeinen Stephenin näkeminen ja hänen äänensä sointu, joka
hetkisen oli helähdytellyt vanhan kiintymyksen kieliä, ei sekään
kyennyt estämään ihailua nyt, kun hän oli jälleen poissa näkyvistä.
Elfride oli vastannut Knightin kysymykseen nopeasti ja kääntynyt sitten
käsittelemään muita asioita. Kun he olivat ehtineet kotiin, Elfride
pysytteli näkymättömissä aina päivällisaikaan asti. Päivällisen jälkeen
he olivat seurusteluhuoneessa viettämässä hämärähetkeä. Knight lähti
ulos kuistikolle. Elfride seurasi häntä varsin päättävästi, hyveikkään
päätöksen yllyttämänä.
»Minun tekee mieleni sanoa teille jotakin, mr Knight», lausui hän
tyynen päättävästi.
»Mistä on kysymys?» vastasi hänen rakastajansa hilpeästi. »Onnesta,
toivon ma. Älkää salliko minkään asian saattaa itseänne niin
alakuloiseksi kuin olette näyttänyt tänään olevan.»
»Minä en voi teille asiaa ilmaista, ellen kerro sitä
kokonaisuudessaan», sanoi hän. »Ja sen teenkin huomenna. Sain tänään
sitä koskevan muistutuksen. Se on jotakin, mitä olen tehnyt ja mitä
minun luullakseni ei olisi pitänyt tehdä.»
Tunnustaa täytyy, että tuo oli sangen lievä tapa viitata kiihkeään
intohimoon ja pakenemiseen, joka, olipa se sinänsä miten vähäpätöinen
seikka tahansa, pelkän sattuman nojalta oli välttynyt muodostumasta
häpeänhälinää aiheuttavaksi asiaksi.
Knight arveli kysymyksessä olevan jonkin mitättömyyden ja virkkoi
leppoisasti:
»Minä siis en saa kuulla tuota kaameata tunnustusta nyt?»
»Ette, ette nyt. Minä en tarkoittanut tänä iltana», vastasi Elfride,
ääni hieman epävarmempana. »Se ei ole niin helppo asia kuin te
ajattelette — se tuottaa minulle melkoista huolta.» Peläten oman
vakavuutensa vaikutusta hän lisäsi sitten väkinäisesti: »Vaikka te
kukaties pidätte sitä sittenkin helppona.»
»Mutta ettehän ole sanonut, milloin sen ilmoitatte?»
»Huomenna, aamulla. Mainitkaa jokin aika ja velvoittakaa minut. Tahdon
teidän niin tekevän, sillä olen heikko ja voin muuten yrittää välttää
sitä.» Hän lisäsi pienen teennäisen naurun, joka osoitti, kuinka
pelokas hänen päätöksensä yhä oli.
»Hyvä, sanokaamme aamiaisen jälkeen — yhdentoista aikaan.»
»Niin, yhdentoista aikaan. Minä lupaan sen tehdä. Velvoittakaa minut
ehdottomasti pitämään sanani.»