Rakkauden surmaa usein pelkkä aika — vielä useammin poissaolo.
Viimeksimainittu seikka vaikutti Elfride Swancourtiin sitä
voimallisemmin, kun uusi tulija oli edellistä melkoisempi mies.
Hänen Knightiltä saamiensa opettavaisten ja hivelevien nuhteiden
rinnalla tuntui Stephenin yleinen miellyttävyys laimealta;
Knightin pidättyväisyyden rinnalla vaikutti Stephenin alinomainen
purkautuvaisuus liikatunteelliselta. Elfride oli alkanut huokailla
jotakin korkeampaa miessukupuolen ilmestymää. Stephen ei ollut
riittävässä määrässä mies.
Elfriden luonnonlaadussa kenties piili taipumus epävakaisuuteen — mutta
niiden silmissä, jotka tarkastelivat samaista luonnonlaatua pitämättä
ollenkaan lukua tuosta epävakaisuudesta, se ilmeni taipuvaisuudessaan
ja herkässä myötätuntoisuudessaan mitä erinomaisimpana. Se seikka,
ettei Stephenin ollut onnistunut voittaa hänen sydäntänsä pysyväisesti
johtui osalta siitäkin, että hän liian pelokkaasti moitti itseänsä
— keino, joka tunneherkissä miehissä herättää nimenomaisempaa
kiintymystä kuin itsensä ilmeinen tehostaminen, mutta auttamattomasti
johtaa tuntehikkaimman naisen väheksymään sen käytttelijää. Mies
lakkaa olemasta suoranaisesti vallitsevassa asemassa, nainen alkaa
moitiskella; jokapäiväinen, mutta samalla varsin valitettava tosiasia
näet on, että hentoisempi olento harvoin osaa antaa oikeata arvoa
luonnollisen täydennyksensä puolelta saamalleen hyvälle kohtelulle.
Stephenin vanhempien olon ja elämän alinomainen näkeminen vaikutti
tietysti sekin hieman Elfriden menettelyyn. Sellaisille tytöille
köyhyys kenties ei merkitse rikosta, kuten kaikille maailmallisemmille
ihmiskunnan jäsenille, mutta se on sittenkin rikos sikäli, että sievät
ja hienostuneet käytöstavat harvoin viihtyvät sellaisessa ilmakehässä.
Harvoille vanhojen sukujen naisille voidaan saada selväksi, että
hieno sielu voi piillä työmekon peitossa, ja mies, joka yleisesti
tunnetaan aivan tavalliseksi ja on sellaiseen verhoon puettu, on heidän
silmissään maan matonen. John Smithin karheat kädet ja vaatteet, hänen
puolisonsa puheenparsi, heidän rajoitetut varansa olivat alinomaa
Elfriden havaittavina ja vaikuttivat vieroittavasti.
Saavuttuaan kotiin tuon meren rannalla sattuneen vaarallisen seikkailun
jälkeen Knight oli tuntenut itsensä pahoinvoivaksi ja oli melkein
kohta vetäytynyt huoneeseensa. Nuori lady, joka oli kouraantuntuvalla
tavalla häntä auttanut, teki samoin, mutta ilmaantui jälleen näkyviin,
moitteettomasti puettuna, kello viiden tienoissa. Hän vaelteli
rauhattomana talossa, mutta hänen levottomuuteensa ei ollut syynä
kestetty mielen jännitys. Myrsky, joka oli temmannut puun juurinensa,
oli vain taivuttanut kaislaa, ja kun Knight oli pelastunut, olivat
kaikki tapahtumaa koskevat syvemmät ajatukset hänen mielestänsä
haihtuneet. Se molemminpuolinen tunnustus, jota se oli jouduttanut,
askarrutti paljoa kauemmin hänen ajatuksiansa.
Elfriden rauhattomuus johtui tuosta onnettomasta Stephenin kohtaamista
koskevasta lupauksesta, joka palautui hänen eteensä alinomaa aaveen
tavoin. Häneen vaikutti yhä painostavammin se havainto, että Stephen
verrattuna Knightiin oli varsin vähäpätöinen. Hän ajatteli nyt, kuinka
oikein hänen isänsä oli tehnyt neuvoessaan häntä Stephenistä luopumaan,
ja hän pyrki nyt neuvoa noudattamaan yhtä intohimoisesti kuin oli
aikaisemmin sitä karttanut. Nuoren mielen sävyä ei voine mikään
muuttaa karummaksi siinä määrin kuin se huomio, että kyynillinen aika
vähitellen saattaa kalleimmat ja voimallisimmatkin toiveet tyytymään
joihinkin älynomaisiin laskelmiin, joita se on varhemmin halveksinut.
Sopimuksen aika tuli ja sen mukana käänne, ja käännettä seurasi
romahdus.
»Jumala minulle anteeksi antakoon — minä en voi kohdata Stepheniä!»
huudahti hän itsekseen. »Minä en rakasta häntä vähemmän kuin ennen,
mutta minä rakastan mr Knightiä enemmän!»
Niin: hän oli pelastava itsensä joutumasta miehelle, joka ei hänelle
sopinut — vannotuista valoista huolimatta. Hän oli totteleva isäänsä ja
luopuva Stephen Smithistä. Niin näytti hänen häilyväinen päätöksensä
saavan hyveen luonnetta.
Seuraavinakaan päivinä ei Knightin huulilta kuulunut nimenomaista
tunnustusta. Kävelyretkiä ja kohtauksia, sellaisia kuin Smithin
kesämajassa näkemä, sattui tuhkatiheään, mutta Knight kosiskeli
häntä niin hellävaroin, että ainoastaan sellainen herkkä havainto
kuin Elfriden voi siinä havaita kosintaa. Hänen aikansa alkoi nyt
tosiaankin tuntua suloiselta. Hänen aikaisemmista teoistansa hävisi
synnin leima tuokiotilojen vaikuttaessa vastustamattoman hurmaavasti.
Se tosiasia, ettei Knight nimenomaisesti tahtoansa ilmaissut, ei
ollut mikään haitta. Elfride, joka hänen tunteittensa väkivaltaisen
ilmenemisen jälkeen tiesi, että rakkautta todellakin oli olemassa, koki
sitä toistaiseksi mieluummin olemisena ja vältti mielellään puhumisen
karkeampaa välinettä. Koska heidän tunteensa olivat pakostakin
purkautuneet hieman ennen aikojaan, niin he molemmat sietivät
vastavaikutuksen.
Mutta Elfride oli tuskin ehtinyt vapautua uskottomuutta koskevista
omantunnonvaivoista, kun hänen kestettäväkseen tuli uusi kiusa. Hän
pelkäsi, että Knight sattumalta kohtaisi Stephenin ja että hän itse
joutuisi puheenaiheeksi.
Oppiessaan Knightin paremmin tuntemaan Elfride havaitsi, ettei Knight
tiennyt mitään siitä, että Stephen oli ollut hänen edeltäjänsä,
eikä aavistanutkaan, että hän oli aikaisemmin toiselle lupautunut.
Tavallisissa oloissa Elfriden kieli oli varsin sukkela ilmaisemaan
hänen mielensä koko sisältöä ja mieli kyllin avoin osoittamaan, mitä
sydämen syvimmässä lippaassa piili. Mutta nyt oli tullut muutoksen
aika. Elfride ei milloinkaan viitannutkaan siihen, että tunsi Knightin
ystävän. Kun naiset ovat salamyhkäisiä, niin he ovat todellakin
salamyhkäisiä, ja useimmiten käy niin, että toisen rakastajan
ilmaantuminen heissä tuon omituisuuden herättää.
Karkaaminen oli nyt entistä pahempi peikko ja kasvoi niinkuin tarinan
henki yhä suuremmaksi, kun yritti sitä manata. Hänen luontainen
rehellisyytensä yllytti häntä suhtautumaan Knightiin luottavaisesti ja
uskomaan, että hän tulisi jalomielisesti suomaan anteeksi; sitäpaitsi
hän tiesi, että olisi pelkän politiikankin kannalta parempi ilmoittaa
asia hänelle pian, jos aikoi sitä ollenkaan ilmoittaa. Mitä kauemmin
hän sitä salasi, sitä vaikeammaksi oli ilmaiseminen muodostuva. Mutta
Elfride siirsi toistaiseksi. Se kiihkeä pelko, joka nuorissa naisissa
säestelee kiihkeätä rakkautta, oli niin voimallinen, ettei suvainnut
vastakkaisen moraalisen voiman vaikutusta.
Suunniteltua uutta liittoa sopi pitää hänen isänsä ja äitinsä
aivoituksena. Kirkkoherra muisti Elfriden luvanneen ilmaista hänelle
saamansa sähkösanoman tarkoituksen ja kysyi sitä häneltä nimenomaisesti
kaksi päivää kesämajassa sattuneen kohtauksen jälkeen. Elfride vastasi
nyt peittelemättä.
»Minä olen ollut kirjevaihdossa Stephen Smithin kanssa siitä saakka kun
hän lähti Englannista ja aina näihin asti», sanoi hän tyynesti.
»Mitä!» huudahti kirkkoherra kauhistuneena. »Vielä mr Knightinkin
nähden?»
»Ei; kun huomasin pitäväni enemmän mr Knightistä, tottelin sinua.»
»Siinä teit hyvin, aivan varmasti. Milloin olet alkanut pitää mr
Knightistä?»
»Tuota kysymystä minä en voi pitää sopivana, isä; sähkösanoman
oli toimittanut laivatoimisto, ja sitä ei ollut lähetetty minun
pyynnöstäni. Se ilmoitti sen aluksen tulon, jossa hän palasi kotiin.»
»Kotiin! Mitä, onko hän täällä?»
»On; kylässä luullakseni.»
»Onko hän yrittänyt tavata sinua?»
»Ainoastaan luvallisin keinoin. Mutta älä kysele minulta noin, isä! Se
on kidutusta.»
»Minä sanon vain sanan vielä», vastasi mr Swancourt.
»Oletko hänet tavannut?»
»En ole. Minä voin sinulle vakuuttaa, ettei tällä hetkellä ole olemassa
yhteisymmärrystä minun ja sen nuoren miehen välillä, josta et ollenkaan
pidä, enempää kuin hänen ja sinun välillä. Sinä kehoitit minua
unohtamaan hänet, ja minä olen hänet unohtanut.»
»Hyvä niin; vaikka et minua aluksi totellut, olet kuitenkin hyvä tyttö,
Elfride, kun tottelet minua lopulta.»
»Älä sano minua hyväksi, isä», virkkoi Elfride katkerasti, »sinä et
tiedä — ja mitä vähemmän eräistä seikoista puhumme sitä parempi. Ota
huomioon, ettei mr Knight tiedä mitään toisesta. Surkeata, kuinka
väärää on kaikki! Minä en tiedä, mihin joudun!»
»Asiain nykyisellä kannallansa ollen minä taipuisin sen hänelle
ilmoittamaan tai en ainakaan olisi kovin huolissani siitä, ettei hän
sitä tiedä. Hän havaitsi tässä äskettäin, että nuoren Smithin isä asuu
tässä seurakunnassa — minkätähden olet sellaisen hämmingin vallassa?»
»En tiedä; mutta lupaa — minä pyydän, ettet hänelle ilmoita! Se olisi
minun tuhoni!»
»Joutavia, lapseni! Knight on kelpo poika ja älykäs mies; mutta
siitä huolimatta on mielestäni selvää, ettei hän ole sinulle mikään
iso saalis. Hänenlaisensa miehet eivät ole aviomiehinä ollenkaan
erinomaisia. Jos olisit viitsinyt odottaa, niin olisit voinut saada
paljoa äveriäämmän miehen. Mutta muista, etten minä sanallakaan
vastustele, jos hänestä pidät. Charlotte on mielissään, kuten tiedät.»
»Olkoon menneeksi, isä», virkkoi Elfride toivorikkain hymyin säestäen
huokaustansa, »on ilahduttavaa tietää, että suostuessani hänestä
pitämään teen sukuni mieliksi. Mutta minä en ole hyvä, en ollenkaan,
kaukana, kaukana siitä!»
»Kukaan meistä ei ole hyvä, valitettavasti», vastasi hänen isänsä
sukoillen, »mutta tytöille on taattu oikeus muuttaa mieltänsä,
tiedäthän sen. Sen ovat tunnustaneet runoilijat ikimuistoisista
ajoista. Catullus sanoo: 'Mulier cupido quod dicit amanti, in vento'
—» Onpa muistini hatara! Mutta olipa miten tahansa, siihen sisältyy
ajatus, että naisen rakastajalleen sanomat sanat ovat luonnollisesti
tuuleen ja veteen kirjoitetut. Älä ole tuosta huolissasi, Elfride.»
»Ah, sinä et tiedä!»
He olivat seisoneet pihamaalla, ja nyt näkyi Knight astelemassa pitkin
mutkaista polkua. Elfride kohtasi hänet paljoa keveämmin mielin; asiat
olivat nyt suoremmat. Hänen häilyväisyydestänsä johtuva vastuu tuntui
osalta siirtyneen hänen isänsä kannettavaksi. Mutta olihan vielä
vaikeuksiakin.
»Kunpa hän olisi tietänyt, kuinka pitkälle olen mennyt Stephenin
kanssa, ja siitä huolimatta sanonut, mitä sanoi, niin olisin paljoa
onnellisempi!» Tuo oli hänen vallitsevana ajatuksenansa.
Iltapäivällä rakastavaiset lähtivät yhdessä ratsastamaan tunniksi tai
pariksi. Vaikka he eivät halunneetkaan joutua nähtäviin, he kuitenkin
havaitsivat välttämättömäksi kulkea ohi Itä-Endelstowin kirkon,
johon lady Luxellian oli edellisenä päivänä haudattu ilman suuria
saattojoukkoja.
Holvin portaat, kuten sanottu, olivat rakennuksen ulkopuolella,
kirkonseinämällä. Satulassa ollen Knight ja Elfride voivat nähdä
kirkkomaata ympäröivien pensaiden yli.
»Kas, holvi näyttää olevan yhä avoinna», sanoi Knight.
»Niin, se on avoinna», vastasi Elfride.
»Kuka on tuo mies siinä lähellä? Arvatenkin muurari?».
»Niin on.»
»Lieneekö hän John Smith, Stephenin isä?»
»Luultavasti», vastasi Elfride huolestuneena.
»Onko se mahdollista? Tekisipä mieleni tiedustella, kuinka hänen
poikansa, minun laiskan suojattini laita on. Sen nojalla, mitä isänne
kertoi, täytyy holvin olla mielenkiintoinen. Mitäpä, jos käymme siellä?»
»Luuletteko olevan syytä? Eikö lordi Luxellian liene siellä?»
»Se on varsin vähän todennäköistä.»
Elfride myöntyi, kun ei muutakaan voinut. Hänen sydämensä, jota
aluksi oli kouristanut äkillinen pelko, rauhoittui, kun hän ajatteli
John Smithin luonnonlaatua. Tuo rauhallinen, vaatimaton mies tulisi
varmaan käyttäytymään aivan samoin kuin ennen hänen poikansa kanssa
sattuneita lemmenseikkoja, jotka olisivat voineet luoda häneen hieman
vaateliaampaa sävyä. Niinpä Elfride satulasta astuttuaan tarttui muitta
mutkitta Knightin käsivarteen ja lähti hänen kerallansa hautojen yli ja
välitse. Muurarimestari tunsi hänet ja nosti hattuansa kunnioittavasti
kuten ainakin.
»Minä tiedän, että olette mr Smith, aikaisemman ystäväni Stephenin
isä», sanoi Knight tarkasteltuaan Johnin ruskettuneita ja punakoita
kasvoja.
»Niin, sir, taidanpa olla.»
»Kuinka poikanne nyt voi? Minä olen kuullut hänestä vain kerran hänen
Intiaan lähdettyään. Luulenpa hänen puhuneen minusta — minä olen mr
Knight; tutustuin häneen joitakin vuosia sitten Exonburyssä.»
»Epäilemättä. Kiitos kysymästä, Stephen voi varsin hyvin ja on
Englannissa; hän on kotona. Sanalla sanoen, sir, hän on tuolla holvissa
katselemassa kirstuja.»
Elfriden sydän lepatti kuin perhonen.
Knight näytti ylen hämmästyneeltä. »Sepä merkillistä», virkkoi hän
hiljaa. »Onko hän tietänyt minun olevan paikkakunnalla?»
»Sitä en tosiaankaan tiedä, sir», vastasi John, joka olisi mielellään
päässyt eroon pikemmin aavistamastaan kuin täysin käsittämästään
selkkauksesta.
»Pitäisikö perhe tungetteluna, jos kävisimme holvissa?»
»Ei ollenkaan, sir; siellä on jo käynyt paljon väkeä. Se on tahallaan
jätetty auki.»
»Lähdetään sinne, Elfride.»
»Minä pelkään, että ilma on ummehtunut», sanoi Elfride anovasti.
»Ei ollenkaan, armollinen neiti», sanoi John. »Me olemme valkaisseet
holvit ja seinät sen avattuamme, kuten ainakin teemme, ja jälleen
hautajaispäivän aamuna; se on raikas kuin aitta.»
»Mielelläni näkisin, että lähdette mukaani, Elfie; olettehan tekin
alkujaan samaa sukua.»
»Minä en mielelläni käy paikoissa, joissa kuolema on niin painostavana
läsnä. Minä seison hevosten luona sen ajan; ne voivat päästä irti.»
»Mitä joutavia! Enpä osannut aavistaakaan tunteittenne olevan niin
haperoita, että jotkin vainajain maalliset jäännökset kykenevät niitä
hämmentämään. Mutta jos tosiaankin olette niin arka, niin jääkää ulos
kaikin mokomin.»
»Arka en ole; älkää sanoko niin.»
Elfride piteli onnettomana hänen käsivarttansa ajatellen, että kenties
oli yhtä hyvä, jos asia tuli ilmi kymmenen minuuttia aikaisemmin, sillä
Stephen tulisi varmaan saattelemaan ystäväänsä hevosen luo.
Holvi, jota valaisi ainoastaan pari kynttilää, oli aluksi niin pimeä,
ettei voinut selvästi erottaa mitään. Kauemmaksi astuessaan Knight
kumminkin havaitsi seinällä sijaitsevien tummien ryhmien edessä nuoren
miehen, joka seisoi kirjoittamassa jotakin muistikirjaansa.