Kaikkien katseet suuntautuivat tulijaan, ja vanhoja tapojansa
noudatteleva seura silmäili Stepheniä tutkivasti.
»Kas, se on meidän Stephen!» virkkoi hänen isänsä seisaalleen nousten.
Sitten hän ojensi oikean kätensä tervehdykseen, vasemmassa yhä pidellen
vaahtoista haarikkaa. »Äitisi odottaa sinua — ajatteli sinun saapuvan
ennen pimeän tuloa. Mutta jääthän tänne tuokioksi, niin menemme
yhdessä? Minä olen tehnyt, mitä tänään oli tehtävä, ja ajattelin tästä
kohta lähteä.»
»Tosiaankin, master Stephen. Hauskaa tavata jälleen näin pian, master
Smith», virkkoi Martin Cannister hilliten sanoissaan ilmenevää
iloisuutta kasvojensa ankaralla levollisuudella saadakseen tuntonsa
mahdollisimman hyvin sointumaan hautaholvin juhlallisuuteen.
»Samaa sinulle, Martin, ja sinulle, William», vastasi Stephen nyökäten
toisille, joiden oli pakko tyytyä vastaamaan tervehdykseen vain
ystävällisesti rypistämällä silmäkulmiansa, koska näet heidän suunsa
olivat täynnä leipää ja juustoa.
»Entä kuka on kuollut?» kysyi Stephen uudelleen.
»Lady Luxellian raukka, niinkuin meidän kaikkien kerran kuolla pitää»,
vastasi muurari. »Niin, ja me tässä laajennamme holvia tehdäksemme
tilaa hänelle.
»Milloin hän kuoli?»
»Tänään, varhain aamulla», vastasi hänen isänsä ikäänkuin jotakin
vanhaa asiaa muistellen. »Niin, tänä aamuna. Martin on soittanut siitä
lähtien melkein lakkaamatta. Sitä saattoikin odottaa. Hän oli hyvin
heikko.»
»Niin, tänä aamuna se lähti, se sielu-parka», puuttui puheeseen
muurari, ihmeen vanha mies, jonka nahka näytti siinä määrin liian
väljältä hänen ruumiillensa, ettei tahtonut ollenkaan pysyä
kohdallansa. »Hänen täytyy nyt tietää, onko hän menossa ylös- vai
alaspäin.»
»Kuinka vanha hän oli?»
»Ei enempää kuin seitsemän- tai kahdeksankolmatta kynttilänvalossa.
Mutta päiväiseen aikaan hän varmaan oli ainakin neljänkymmenen.»
»Niin, yön tai päivän aika tekee kahdenkymmenen vuoden erotuksen, kun
on puhe rikkaista vaimoihmisistä», huomautti Martin.
»Hän oli yhdenneljättä», sanoi John Smith. »Minä olen kuullut sen
sellaisilta, jotka tietävät.»
»Eikö vanhempi!»
»Hän oli kovin huononnäköinen nais-raukka. Sopiipa sanoa, että hän oli
kuollut jo vuosia sitten.»
»Kuten isävainajani tapasi sanoa: 'kuollut, mutta ei vain maahan
varise’.»
»Minä näin hänet», virkkoi eräs työmies joidenkin paikoiltaan
siirrettyjen kirstujen takaa, »minä näin hänet viime Valentininpäivänä.
Lordin kanssa käveli käsi kainalossa. Minä ajattelin: 'kirkkomaahanpa
olet menossa, jalo lady, vaikka et itse sitä ollenkaan aavista.»
»Lordi arvatenkin kirjoittaa kaikille muille lordeille antaen heidän
tietää, että hän, joka oli olemassa, ei ole enää.»
»Se on jo tehty. Minä näin kimpun kirjeitä lähtevän matkaan, kun oli
kulunut tunti kuolemasta. Olipa niissä kirjeissä ihmeen leveät mustat
reunat — ainakin puolen tuuman levyiset.»
»Se on liikaa», huomautti Martin. »Eihän kukaan ihminen voi niin
armottomasti surra, että puolen tuuman leveydeltä mustaa. Minä olen
varma siitä, että ihmisten mielissä on hyvin kapea musta reunus, jos on
mitään.»
»Häneltä jäi kaksi pientä tyttöä, eikö totta?» kysyi Stephen.
»Sievät tyttöset — jäivät nyt äidittömiksi.»
»Tapasivat tulla Swancourtin pappilaan leikkimään miss Elfriden kanssa,
kun minä vielä siellä olin», kertoi William Worm. »Niin, niinpä
tekivät!» Jälkimmäisen lauseen William liitti lausumaansa saadakseen
siihen tarpeellista alakuloista sävyä, jota se sinänsä ei mitenkään
voinut sisältää. »Niin», jatkoi Worm, »ylös he juoksentelivat ja alas;
kaikkialla kirmailivat. Kovin ne pitivät Elfridestä. Niinpä niin!»
»Sanotaanpa, että pitivät hänestä enemmän kuin omasta äidistänsä»,
lisäsi eräs työmies.
»No, nähkääs, se on aivan luonnollista. Lady Luxellian oli heistä
loitolla — oli sellainen unelias, etteivät lapset voineet hänestä pitää
sillä iloisella tavalla, joka lapselle kuuluu. Vielä viime talvena minä
näin miss Elfriden juttelevan ladyn ja lasten kanssa, ja miss Elfride
pyyhki lasten nenät ylen huolellisesti — lady se ei ollenkaan havainnut
sitä tarpeelliseksi, ja mikäs luonnollisempaa kuin että lapset
kiintyvät ihmisiin, jotka ovat heidän parhaita ystäviänsä.»
»Olipa miten tahansa, se nainen on nyt ollut ja mennyt, ja meidän
täytyy valmistaa hänelle sija», sanoi John. »No, pojat, juokaa oluenne,
ja korjataan tämä nurkka, jotta pääsemme huomenna kohta päivän
valjettua siirtämään seinää.»
Stephen kysyi, missä lady Luxellian tulisi lepäämään.
»Tässä», vastasi hänen isänsä. »Me siirrämme tämän seinän tuonnemmaksi
ja rakennamme komeron, ja onhan meillä siinä ihan riittävästi tekemistä
ennen hautajaisia. Kun lordin äiti kuoli, niin hän sanoi: 'Kuulehan,
John, täytyy ryhtyä laajennustöihin, ennenkuin ketään muuta voidaan
tänne enää haudata’. Mutta eipä hän arvannut, että se kävisi niin pian
välttämättömäksi. Taitaa olla parasta siirtää ensin lordi George, vai
mitä arvelet, Simeon?»
Hän osoitti jalallaan raskasta kirstua, jonka samettipeite lienee ollut
alkujaan punainen, mutta jonka väri nyt oli tuskin erotettavissa.
»Niinkuin hyväksi näette, mestari John», vastasi ryppyinen muurari.
»Lordi George rukka!» jatkoi hän silmäillen mietteissään valtavaa
kirstua, »me olimme aikoinamme niin katkerat vihamiehet kuin ikänä
voivat olla lordi ja tavallinen kuolevainen. Mies-parka! Toisinaan
hän taputti minun olkapäätäni ja retuutti minua niin tuttavallisesti
ja naapurillisesti kuin olisi ollut aivan tavallinen veikko. Niin hän
toisinaan taputteli; mutta sitten hän taas hurjistui ja hänen uusien
hampaittensa kultaiset sinkilät kiiltelivät auringonpaisteessa kuin
messinkihaahlat, ja minä, vähäinen mies ja köyhä, en halunnut virkkaa
sanaakaan. Sellainen herra hän oli toisinaan! Mutta kun sattui, niin
minä pidin hänestä hyvinkin. Silloin tällöin, kun tulin silmäilleeksi
hänen huimaa pituuttansa, minä ajattelin omia ajatuksiani: 'Kyllä on
sinussa, lordi kulta, taakkaa meidän käsivarsillemme, kun kerran sinut
laskemme Endelstowin kirkon laivan alle!»
»Entä kuinka oli?» kysyi eräs nuoremmista työmiehistä.
»Olihan siinä. Kolmen miehen paino valehtelematta.
Ja siihen lisäksi lyijyt ja tammet ja kahvat ja muut» — vanha mies iski
kädellään kirstun kantta, niin että luut sisällä kalahtivat — »olipa
selkäni taittua, kun minä kannoin häntä jalkopuolesta tänne alas.
'Onnetonta’, sanoin minä silloin tälle Johnille — eikö totta, John? —
'että toisen miehen kunnia näin riivatusti rasittaa toista miestä!’
Mutta niinkuin sanoin, minä sittenkin pidin lordista toisinaan.»
»Merkillistä ajatella», sanoi toinen, »että tämä Luxellianien suku,
joka on sievästi koottu tänne saman katon alle, todellisuudessa on
hajallansa, peninkulmien päässä toisistaan, otollisten lampaiden ja
syntisten vuohten hahmoissa, eikö totta?»
»Totta kyllä, sitä ajatusta kannattaa pohtia.»
»Ja että mies, joka on lähtenyt ylöspäin, ei tiedä vaimostansa enempää
kuin mies kuussa, jos näet vaimo on lähtenyt alaspäin. Ja että jokin
onneton seilailee sieltä kuumasta paikasta päin ylhäällä pilvissä
asustavaa onnellista eikä ollenkaan muista, että heidän ruumiinsa ovat
koko ajan täällä ihan vieretysten.»
»Niin, ja onpa ajatus sekin, että minä voin tässä karskin lordi Georgen
vierellä huutaa: 'Hei poikaseni!’ ja hän ei minua kuule.»
»Ja että minä tässä syön sipuliani ylen hienon lady Janen nokan edessä,
ja hän ei haista mitään.»
»Miksikäs niiden kaikkien päät käännetään yhtäänne?» tiedusteli eräs
nuori mies.
»Siitä syystä, että sellainen on hautausmaan laki, sinä yksinkertainen.
Elävien lakina on se, että ihmisen pitää kävellä pää pystyssä, ja
kuolleiden lakina on, että vainajien pitää maata idästä länteen.
Jokaisessa yhteiskunnassa on omat lakinsa.»
»Muutamiin sielu-parkoihimme nähden meidän kumminkin täytyy se laki
rikkoa. Käykäähän käsiksi», sanoi muurarimestari.
Niin he ryhtyivät jälleen työhönsä.
Kirstujen ulkomuodosta saattoi aivan selvästi nähdä, missä
järjestyksessä ne oli holviin tuotu. Niissä, jotka olivat siellä
olleet ainoastaan yhden tai kahden sukupolven ajan, koristeet olivat
vielä jäljellä. Aikaisemmissa näkyi paljas puu ja joitakin risaisia
kangaskappaleita. Vielä vanhempien kirstujen puuosat lepäsivät
hajallaan komeron lattialla, ja kirstuna oli pelkkä lyijylaatikko, ja
kaikkein vanhimmissa oli lyijykin halkeillut kappaleiksi osoittaen
uteliaalle silmälle arkussa piilevän kourallisen tomua. Useiden
nimikilvet olivat kiinni ihan löyhästi, käsin irroitettavissa, ja
niiden kiillottomista pinnoista voi yhä vielä lukea vainajan nimen ja
arvon.
Pään päällä kaareutuivat holvit joka suuntiin madaltuen seinillä, missä
holvi oli vain niin korkea, että mies sopi seisomaan.
Georgen, neljännentoista paroonin, ja parin kolmen muun ruumiit,
jotka kaikki olivat äskeisemmät kuin kirstujen suuri enemmistö, oli
tilanpuutteen vuoksi sijoitettu holvin perälle eikä komeroihin, kuten
muut. Komerot täytyi hajoittaa, jotta voitiin niiden taakse rakentaa
kammio, johon ne piti lopullisesti sijoittaa. Stephen, jonka synkkään
mielialaan paikka ja tapahtumat tuntuivat hyvin sointuvan, jäi vielä
odottamaan.
»Simeon, muistathan lady Elfride rukan ja kuinka hän karkasi
näyttelijän kanssa?» kysyi John Smith hetkisen kuluttua. »Minä luulen
sen sattuneen siihen aikaan, jolloin isäni oli täällä suntiona.
Katsotaanpa — missä hän on.»
»Täällä jossakin», sanoi Simeon silmäillen ympärillensä.
»Tässähän minä syleilen ladyä itseänsä.» Hän laski maahan kirstun
kulman, jota oli nostanut, pyyhki kasvojansa, heitti kappaleen
lahoa puuta toisen kirstun kannelle merkiksi ja jatkoi: »Tuossa on
hänen miehensä. Siinä oli komea pari ja hyväsydäminen pari samalla
kertaa. Minä muistan sen vielä aivan hyvin, vaikka olinkin silloin
vain poikapahanen. Hän rakastui tähän nuoreen mieheen, ja heidät
kuulutettiin jossakin Lontoon kirkossa. Hänen isänsä, vanha lordi, oli
itse kuullut heitä kolme kertaa kuulutettavan, mutta ei havainnut hänen
nimeänsä monien muiden joukossa. Mentyään naimisiin hän ilmoitti asian
isällensä, joka kamalasti vihastui ja sanoi, ettei hän tulisi saamaan
äyriäkään. Lady Elfride sanoi, ettei hän ajatellutkaan mitään saada;
jos isä vain antaisi hänelle anteeksi, niin hän olisi tyytyväinen,
ja mitä elatukseen tuli, hän sanoi mielellään näyttelevänsä miehensä
kanssa. Siitä vanha lordi säikähti ja antoi heille talon, missä asua,
ja ison puutarhan ja pellonkappaleen tai kaksikin ja vaunut ja hyvän
joukon rahaakin. Niin, nais-rukka kuoli ensimmäiseen synnytykseen, ’ja
hänen miehensä — joka oli ylen helläsydäminen ja olisi kuollut vaimonsa
puolesta — meni päästään sekaisin ja mursi sydämensä (niin sanottiin).
Joka tapauksessa heidät haudattiin samana päivänä — isä ja äiti — mutta
pienokainen jäi elämään. Lordin perhe piti sittemmin miestä erittäin
hyvänä ja hautasi hänet tänne vaimonsa kerällä, ja tuolla nurkassa hän
nyt on. Seuraavana sunnuntaina oli hautajaissaarna, jonka kestäessä
miehet moneen kertaan pyyhkäisivät silmiänsä ja kaikki naiset parkuivat
ääneen.»
»Entä miten kävi lapsen?» kysyi Stephen, joka oli usein kuullut tarinan
kappaleita.
»Hänet kasvatti hänen isoäitinsä, ja kaunis tyttö hän olikin. Ja
hänen vuorostaan piti välttämättä karata hänenkin — apulaisen kanssa,
joka nyt on kirkkoherra Swancourt. Sitten hänen isoäitinsä kuoli,
ja arvonimi ja kaikki siirtyi kerrassaan toiselle sukuhaaralle.
Kirkkoherra Swancourt tuhlasi koko joukon vaimonsa varoja, ja vaimo
jätti hänelle miss Elfriden. Tuo karkaamisvillitys näyttää menevän
perintönä suvuissa samoinkuin heikkomielisyys ja luuvalo. Ja noiden
kahden naisen sanotaan olleen yhdennäköiset kuin kaksi hernettä.»
»Keiden kahden?»
»Lady Elfriden ja nuoren neidin, joka nyt on elossa. Samat hiukset ja
silmät; mutta miss Elfriden äiti oli koko joukon tummempi.»
»Elämä on merkillinen juttu», sanoi William Worm mietteissään. »Jos
näet lordin arvo olisi siirtynyt naisille eikä miehille, niin miss
Elfride olisi lordi Luxellian — lady, tarkoitan. Mutta toisinpa kävi;
hän ei ole lain mukaan ollenkaan Luxellianin sukuun kuuluva, vaikka
evankeliumin mukaan olisikin.»
»Nähdessäni, kuinka miss Elfride hyväili pikku ladykultia», virkkoi
Simeon, »minä ajattelin, että yhtäläisyyttä oli olemassa; mutta se kai
oli vain unennäköäni, sillä vuodet ovat varmaan muuttaneet suvun vanhaa
muotoa.»
»Nyt me vielä siirrämme nämä kaksi ja sitten kotiin», pisti väliin John
Smith, virkistäen, kuten mestarin sopikin, miesten työintoa, jonka
jutteluhalu oli ollut vähällä kerrassaan masentaa. »Olutpullon, jota
emme nyt tarvitse, jätämme tänne huomiseen; enpä luule kenenkään näistä
edesmenneistä sielu-paroista siihen koskevan.»
Niin päättyi päivän työ, ja seurue vetäytyi pois rauhallisten vainajien
tyyssijasta sulkien vanhan rautaoven ja lyöden lukon äänekkäästi
valtavaan kuparisalpaan — siten suotta voimallisesti salvaten sisään
olennot, jotka eivät pakenemista ajatelleetkaan.