Näinä poissaolon päivinä Stephen eli vaihtelevissa mielentiloissa.
Milloin hänen tunneliikuntonsa olivat toimeliaat, hän oli tuskan
vallassa. Milloin hän ei ollut tuskan vallassa, hänen toimitettavanansa
oleva liikeasia ajoi nimenomaisin väkivalloin hänen mielestänsä kaikki
Elfrideä ja rakkautta koskevat syvät mietteet.
Viikon lopulla lähtiessään paluumatkalle Stephen oli kypsytellyt
jokseenkin varmaksi sen päätöksen, että lähtisi näkemään Elfrideä
kasvoista kasvoihin. Hän käytti tälläkin kertaa mielireittiänsä —
pienellä kesähöyryllä Bristolista Castle Botereliin — koska rautateitse
kulkien nopeuden nojalla säästetty aika tuhlautui vaihdeasemilla
odottaessa ja radan kaarrellessa.
Oli kirkas hiljainen ilta syyskuun alussa, kun Stephen jälleen astui
maihin tuossa pienoisessa kaupungissa. Hän tunsi halua viipyä hetkisen
laiturilla, ennenkuin lähtisi nousemaan kukkuloille, sillä hänen
mielessään oli syntynyt romanttinen aie kulkea kotiin Elfriden asunnon
tietä, ja hän halusi liikkua sen läheisyydessä vasta sitten, kun illan
varjot suojasivat hänet riittävästi havaitsijoilta.
Niin odotellen yön tuloa hän silmäili rauhallista näkymöä, johon
lännen kalpea kajaste loi alakuloisen yksivärisen, hitaasti hämärtyvän
valaistuksen. Ilmaantui näkyviin tähti, sitten toinen ja kolmaskin.
Ne välkkyivät kahden satamassa lepäävän hiiliprikin raakapuitten ja
köysistön lomitse, ikäänkuin olisivat olleet niihin kiinnitettyjä
pienoisia lamppuja. Vuoksivetten hiljainen nousu keinutti uneliaasti
niiden mastoja pulpahdellen ja poristen joutilaan säännöllisesti
laiturin kulmissa ja koloissa.
Iltahämärä oli nyt kyllin taaja hänen tarkoituksiinsa, ja kun hän,
sangen alakuloisena, oli lähtemässä, liukui sataman keskiosaan pieni,
kahta henkilöä kantava venhe, kevyenä kuin varjo. Venhe saapui hänen
kohdallensa, lipui ohi ja laski maihin laiturin toisessa päässä,
Stephen oli havainnut airojen sulavasta liikunnosta, että toinen
venheessäolija oli mieshenkilö. Kun pari sitten nousi portaita tullen
paremmin näkyviin, Stephen voi erottaa, että toinen henkilö oli nainen,
ja että hänellä oli päähineessään jokin valkoinen koriste — nähtävästi
sulka. Tuo valkoinen täplä oli ainoa näkyvä kohta hänen vaatetuksessaan.
Stephen jäi heidän jälkeensä, ja he lähtivät menemään menojansa.
Stephen lähti hänkin astelemaan ja unohti pian koko seikan. Kuljettuaan
sillan yli, jätettyään valtatien ja aljettuaan edetä läntisen
Endelstowin laakson johtavaa polkua hän kuuli veräjän kilahtavan kiinni
muutaman askelen päässä edellänsä. Saavuttuaan veräjälle hän kuuli ihan
samanlaisen kilahduksen toiselta, kauempana sijaitsevalta veräjältä.
Ilmeisesti joku henkilö tai joitakin henkilöitä oli kulkemassa polkua
hänen edellänsä nurmipeitteen vaimentamin askelin. Stephen asteli nyt
hieman nopeammin ja havaitsi kaksi hahmoa. Toisen hatussa hohteli se
valkoinen sulka, jonka hän oli nähnyt naishenkilön hatussa laiturilla;
siinä oli sama pari, joka oli soutaen saapunut. Stephen jäi hieman
kauemmaksi jälkeen.
Laakson pohjasta, jota polku oli tähän saakka noudatellut, solisevan
puron vartta kulkien, lähti nyt toinen polku nousemaan vasemmalla
kädellä olevan kukkulan rinnettä. Tämä polku johti ainoastaan mrs
Swancourtin kartanoon ja pariin sen läheisyydessä sijaitsevaan
asumukseen. Se oli pitkät matkat vailla ruohopeitettä, ja Stephen tiesi
edellänsä kulkevan parin lähteneen tätä tietä, koska irralliset kivet
toisinaan narskahtelivat heidän jalkojensa alla. Stephen kulki samaan
suuntaan, mutta astui — itsekään tietämättä minkätähden — varovammin
kuin edellä kulkevat. Hänen mielensä askarteli vaistomaisesti
kysymyksessä, kuka tuo naishenkilö voi olla — joku kartanon vieras,
palvelijatar vaiko Elfride? Hän tiedusteli itseltänsä tiukemmin: voiko
tuo lady olla Elfride? Kiusallisen voimakkaana palasi mieleen Elfriden
taannoisen selittämättömän poisjäämisen mahdollinen syy.
He astuivat kartanon alueelle sivuveräjästä, josta lähtien polku —
nyt leveänä ja hyvin hoidettuna — johti haaveellisesti kierrellen
kahdeksankulmaiseen puistomajaan, jota nimitettiin Belvedereksi,
koska sen viheriäisiltä istuimilta avautui laaja näköala ympäristöön.
Polku johti tuon korkean kohdan yli sekä kartanoon että toisella
puolen sijaitsevaan puutarhurin asumukseen kääntyen sitten itäiseen
Endelstowiin. Stephen ei niin ollen arkaillut astua pitkin käytävää,
jota tuskin sopi sanoa yksityiseksi.
Hän oli kuulevinaan portin avautuvan ja sulkeutuvan takanansa, mutta ei
nähnyt ketään, kun kääntyi katsomaan.
Venheen väki saapui kesämajan luo. Toinen heistä sanoi:
»Pelkäänpä, että saamme nuhteita, kun olemme viipyneet näin kauan.»
Stephen tunsi kohta tutun äänen, joka nyt soi rikkaampana ja
täyteläisempänä kuin ennen. »Elfride!» kuiskasi hän itsekseen, nojaten
nuoren puun runkoon. Hänen sydämensä oli tauota sykkimästä; hän karttoi
etsimänsä selityksen löytämistä.
»Alkaa jälleen tuulla; saarni humisee!» virkkoi Elfride. »Kuuletteko
sen? Lieneekö jo myöhäkin?»
Stephen lähti puun luota.
»Minä otan tulta ja katson», kuului mies sanovan. »Mennään kesämajaan,
siellä on ilma tyyni.»
Tuo ääni kaikui Stephenin korvissa niinkuin pohjolan lintujen laulu
niiden palattua kotimaahansa, vanhana tuttuna, jota ei ollut havainnut
niin tutuksi, ennenkuin sen uudestaan kuuli.
He astuivat Belvedereen. Sen alaosan muodosti tiheänlainen
rimaristikko, ja ylempänä oli ikkunoiden asemesta aukkoja.
Kuului tulenraapaisu, ja rakennuksen sisäpuolelta säteili kirkas valo.
Samassa näkyi karkelevia lehdenvarjoja, runkojenvarjoja, hohtoisia
juovia, läikkiä ja kipunoita ja hopeisia lankoja. Se herätti hyttysiä,
jotka lensivät valoa kohti, toi näkyviin kirkkaita hämähäkinsiimoja
ja häiritsi kastematojen rauhaa. Stephen ei huolinut tarkata noita
ilmiöitä, vielä vähemmän ajan kulumista. Hän näki kesämajassa
voimakkaasti valaistun kuvan.
Ensinnäkin ystävänsä ja opettajansa Henry Knightin, josta hän
oli viimeksikuluneina aikoina vieraantunut; ei mistään muusta
nimenomaisesta syystä kuin poissaolon, lisääntyvän iän ja eroavien
kiintymysten vuoksi.
Hänen vieressään seisoi Elfride. Elfriden kasvot olivat nyt
naisellisemmat kuin silloin, kun Stephen oli häntä omaksensa
nimittänyt, mutta yhtä kirkkaat ja terveet kuin ainakin. Hänen runsaat,
kauniit hiussuortuvansa olivat nekin ennallaan; kampaustapa vain oli
hieman muuttunut.
Heidän otsansa olivat lähellä toisiansa, ja molemmat silmäilivät
alas. Elfride piteli kelloansa, Knight toisella kädellä tulta
toisen kiertyessä Elfriden vyötäisille. Osan kohtausta Stephen näki
vaakasuorain ristikkorimain lomitse, jotka luurangon kylkiluiden tavoin
leikkasivat heidän hahmojansa.
Knightin käsivarsi kiersi vieläkin kauemmaksi Elfriden vyötäisille.
»Puoli yhdeksän», sanoi Elfride hiljaisin äänin, jossa soi omituinen
musiikki. Sen aiheuttajana oli nähtävästi iloinen tietoisuus siitä,
että hän todellakin oli rakkauden esineenä.
Liekki pieneni ja sammui, ja kaikki peittyi pimeyteen, verrattomasti
tiheämpään kuin ennen valon syttymistä. Stephen kääntyi pois,
mieleltään masentuneena ja sairaana sydänjuuriaan saakka. Kääntyessään
hän näki kesämajan takana toisella puolella epämääräisen hahmon. Hänen
silmänsä tottuivat pimeään. Oliko tuo ihminen, vaiko taaja katajapensas?
Rakastavaiset nousivat, riensivät pois ja jatkoivat matkaansa kotiin
päin. Epäselvä hahmo oli lähtenyt liikkeelle ja kulki nyt Smithin ohi.
Henkilö oli niin tarkoin viittaan kääriytynyt, ettei hänestä erottanut
mitään muuta kuin ääriviivat. Hahmo liukui ohi äänettömästi.
Stephen astui esiin, koska pelkäsi jonkin onnettomuuden uhkaavan
toisia. »Kuka olette?» kysyi hän.
»Älä siitä huoli, kuka olen», kuului heikko kuiskaus viitan
laskoksista. »Se, _mikä_ minä olen, tulee hänenkin olla! Minä taisin
tuntea liiankin hyvin — ah, kuinka hyvin! — nuorukaisen, jonka sijan te
ryöstitte niinkuin tuo tuolla nyt ryöstää teidän sijanne. Tahdotteko
sallia hänen murtaa sydämenne ja saattaa teidät ennenaikaiseen hautaan
niinkuin sen, joka oli ennen teitä?»
»Te olette mrs Jethway, luulen ma. Mitä täällä teette? Ja miksi puhutte
niin hurjasti?»
»Siksi, että sydämeni on lohduton, ja kukaan ei siitä välitä. Käyköön
samoin hänen, joka on onnettomuuden minulle tuonut!»
»Vaietkaa!» huudahti Stephen pitäen kaikesta huolimatta Elfriden
puolta. »Hän ei loukkaa ketään tahallansa, ei milloinkaan! Kuinka
olette tänne tullut?»
»Minä näin heidän tulevan polkua ja halusin katsoa, eikö hän ollut
toinen heistä. Voinko olla häntä vihaamatta, kun ajattelen menneitä?
Voinko olla häntä vartioimatta, kun muistelen poikaani? Voinko olla
toivottelematta pahaa hänelle, kun toivoin pojalleni hyvää?»
Kumarainen hahmo lähti eteenpäin, kulki veräjästä ja painui vainion
varjoihin.
Stephen oli kuullut, että mrs Jethway oli poikansa kuoleman
jälkeen tullut vähämieliseksi, avuttomaksi naiseksi. Säälien häntä
ajatellessaan Stephen unohti hänen kärsimänsä kuvitellut vääryydet,
mutta ei Elfriden uskottomuuteen kohdistuvaa tuomiota. Se liittyi
niihin tuntoihin, joita hänen äskeinen kokemuksensa oli synnyttänyt.
Se tarina, jonka hänen näkemänsä pieni kohtaus oli kertonut, tuki
onnettoman naisen mielipidettä, joka tosin oli voinut olla aikaisemmin
pätemätön, mutta oli muuttunut varsin todeksi häneen nähden.
Hänen ruumistansa ja sieluansa ahdisti hiipivä epätoivo, joka oli
hillittömästä tuskanpuuskasta yhtä kaukana kuin nälkäännääntyminen
kuolettavasta laukauksesta. Se, mitä hän oli nähnyt, ei ollut ihan
odottamatonta, sillä hän oli viimeksikuluneiden ahdistuksen päivien
aikana taipunut selittämään epävarmuuden itselleen epäedulliseksi.
Toivo oli vain tilapäisesti keskeyttänyt hänen alinomaista pahaa
pelkoansa.
Hänen onnettomuutensa omituisena lisäseikkana oli sen merkillinen
muoto. Se tosiasia, että hänen kilpakosijanansa oli Knight, jota hän
oli ennen ihaillut, niinkuin nykyisinä aikoina vain harvoin mies toista
ihailee, lisäsi suruun syvää valittelua ja ivantuntua molempiin. Henry
Knight, jonka ylistystä hän oli alinomaa kaiuttanut Elfriden korviin,
mies, jota kohtaan Elfride itse oli tuntenut mustasukkaisuutta, koska
oli pelännyt hänen tähtensä menettävänsä Stephenin rakkautta, oli
luultavasti voittanut hänet sitäkin helpommin niiden ylistysten vuoksi,
joita esittämästä Stephen oli lakannut vasta Elfriden sitä vaadittua.
Elfride oli vallinnut häntä kuin kuningatar tässä asiassa samoinkuin
kaikissa muissakin. Vaikka Stephen olikin vain vilahdukselta nähnyt
hänen käytöstänsä ja kuullut ainoastaan muutaman hänen lausumansa
sanan, hän oli kumminkin ehtinyt huomata, että Knight oli aivan
toisessa asemassa kuin hän. Jos Elfride oli Stephenille hymyillyt
korkeudestansa, niin hän nyt näytti kunnioittaen seisovan Knightin
jalustan ääressä.
Elfriden mielenmuutoksen äkillisyys oli sekin uuden kidutuksen
aiheuttaja. Puolueeton tarkastelija voi sen selittää ainakin kahdella
eri tavalla. Se voi johtua joko siitä, että hän oli yrittänyt pysyä
uskollisena ensimmäiselle valinnalleen, kunnes nähty rakastaja
ehdottomasti sysäsi syrjään muistetun, tai siitä, ettei hän halunnut
menettää Stephenin rakkautta ennenkuin oli varma toisesta. Toiseen
vaihtoehtoon sisältyvä vaikutin teki sen kumminkin Stephen Smithin
mielestä kestämättömäksi selitykseksi, kun oli kysymyksessä Elfride.
Hän muisteli Elfriden hänelle kirjoittamia kirjeitä, joissa ei ollut
mainittu sanaakaan Knightistä. On kuitenkin huomattava, että hän olisi
voinut sen tehdä ainoastaan kahdessa kirjeessä. Toinen oli kirjoitettu
suunnilleen viikkoa ennen Knightin saapumista. Vaikka Elfride ei
siinä maininnutkaan Knightin luvanneen saapua, hänellä tuskin oli
nimenomaista syytä jättää se tekemättä. Seuraavassa kirjeessä hän oli
ohimennen Knightiin viitannut. Mutta sen kirjeen perille saapuessa
Stephen oli jo aikoja sitten lähtenyt Bombaystä.
Stephen silmäili taivasta vasten kuvastuvaa läheisen kartanon tummaa
hahmoa ja tunsi vihaavansa tätä paikkaa. Hän ei tuntenut asiaan
liittyviä seikkoja, mutta yhdisti vaistomaisesti toisiinsa Elfriden
häilyväisyyden, hänen isänsä naimisiinmenon ja heidän oleskelunsa
lontoolaisessa seurapiirissä. Hän avasi puutarhan rautaveräjän
yhtä hiljaa kuin tullessaankin ja lähti vainiolle. Sieltä hän voi
nähdä vanhan pappilan, rakennuksen, joka yksin liittyi hänen itävän
rakkautensa mieluisiin muisteloihin. Kääntyen alakuloisena pois
paikasta, joka ei enää ollut se tyyssija, johon hänen ajatuksensa
voivat kaukaa liitää, hän kääntyi kohti itäkylää saapuakseen isänsä
kotiin ennenkuin ehtivät siellä mennä levolle.
Suorin tie kulki puiston halki. Hän ei pitänyt kiirettä. Onni käskee
useinkin kiirehtimään, mutta murhe kaipaa harvoin erinomaista
ponnistusta. Toisinaan hän pysähtyi matalalla riippuvien puunoksien
alle, maahan tuijotellen.
Stephen seisoi siinä hämmentynein ajatuksin ja tylsin katsein, kun
ilmassa kaikui heleä ääni kiiriskellen kauas eteenpäin. Se oli
kellonääni itäisen Endelstowin kirkosta, joka sijaitsi alanteessa,
kivenheiton päässä lordi Luxellianin kartanosta, puiston muurin
sisäpuolella. Sitten tervehti hänen korvaansa toinen helähdys,
edelliseen liittyen, ja vihdoin niitä kaikui enemmän, hitaana sarjana.
»Joku on kuollut», virkkoi hän ääneen.
Siellä soitettiin jonkun itäisen seurakunnan asujaimen kuolinkelloja.
Soitto kuulosti sikäli merkilliseltä, ettei sitä ollut aloitettu
Endelstowin ja muiden naapuriseurakuntien yleistä tapaa noudattaen.
Oli näet tavallista ilmaista kuolleen sukupuoli ja ikä erikoisen
järjestelmän avulla. Kolmesti kolme lyöntiä merkitsi, että vainaja
oli mies; kolmesti kaksi, että hän oli nainen; kahdesti kolme: poika;
kahdesti kaksi: tyttö. Soiton säännöllisyys ilmaisi nyt, että kellot
olivat jo soineet joitakin aikoja ja ettei Stephen ollut ollut kyllin
lähellä kuullakseen soiton alkamista.
Vanhempiin kohdistuva hetkellinen pelko häipyi kohta. He olivat hänen
lähtiessään olleet ihan terveet, ja jos jokin vakava sairaus olisi
sattunut, niin tieto siitä olisi varmaan tätä ennen saavuttanut hänet.
Mutta koska hänen tiensä johti kirkkomaan marjakuusien alitse, hän
päätti ohimennen pistäytyä kellotapulissa puhutellakseen siellä olevaa
Martin Cannisteria.
Stephen saapui kukkulan laelle ja oli taipuvainen luopumaan
aikeestansa. Hän oli sellaisessa mielentilassa, että keskustelu
henkilön kanssa, jolle hän ei voinut ajatuksiansa ilmaista, pakostakin
muodostui rasittavaksi. Mutta ennenkuin nuori mies ehti mitään
päättää, hän näki puiden takaa hohtelevan kirkkaan valon, jonka säteet
pujahtelivat kuin neulat marjakuusten tuuheiden oksien lomitse. Valo
näytti tulevan kirkkomaan keskiosasta.
Stephen asteli konemaisesti eteenpäin. Kahden samaa tarkoitusta
palvelevan paikan välillä ei voinut olla suurempaa eroa kuin tämän ja
toisen kylän hautausmaan kesken. Täällä oli nurmikko hyvin hoidettu
ja muodosti oikeastaan osan kartanon pihanurmea. Kukkia ja pensaita
oli istutettu säännöttömästi kaikkialle, mutta ne harvat hautakummut,
jotka olivat nähtävissä, olivat matemaattisen täsmälliset muodoltaan ja
muistuttivat siloisuutensa vuoksi vasta-ajeltuja leukoja. Mitään muuria
ei ollut; Jumalan pellon ja lordi Luxellianin vainion välille oli vain
pystytetty säännöllisten välimatkojen päähän muutamia neliskulmaisia
paasia. Niistä henkilöistä, jotka ajattelevat romanttisin tunnoin
viimeistä olosijaansa, olisi luultavasti suurin osa valinnut tällaisen
paikan mieluummin kuin minkään muun; vain harvat olisivat moittineet
sen ylenmääräistä säännöllisyyttä ja olisivat asettaneet etusijalle
naapuriseudun karun kukkulan, missä luonto esiintyi kaikessa
alastomuudessaan.
Kirkkomaalta hohteleva valo näytti johtuvan jostakin kohdasta aivan
läheltä maankamaraa, ja Stephen ajatteli sen voivan tulla kaivettavana
olevassa haudassa riippuvasta lyhdystä. Lähemmäksi ehdittyhän hän
kumminkin havaitsi valolähteen sijaitsevan kirkon seinämällä,
oviaukon suulla. Hän kuuli ääniä, ja asian todellinen laita alkoi
hänelle selvitä. Astuessaan luo Smith havaitsi vasemmalla puolellansa
multakasan ja edessään porrasaskelmat, joilta multa oli poistettu ja
jotka johtivat rakennuksen alle. Siinä oli kirkon pohjoislaivan alla
sijaitsevaan avaraan hautaholviin johtava sisäänkäytävä.
Stephen ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä avoinna. Hän astui pari
askelmaa alaspäin ja kumartui katsomaan holviin. Se näytti olevan
täynnä ruumisarkkuja, lukuunottamatta avointa keskipalkkaa, joka oli
pidettävä vapaana, jotta päästiin holvin seinämille, missä kirstut
sijaitsivat kivialtaissaan tai komeroissaan.
Holvia valaisivat seiniin kiinnitettyihin pitimiin pistetyt kynttilät.
Astuttuaan vielä alemmaksi Stephen tunsi holvissa olevat henkilöt.
Siellä oli hänen isänsä, muurarimestari, eräs toinen muurari, Martin
Cannister ja pari-kolme nuorta ja vanhaa työmiestä. Rautakankia ja
moukareita näkyi siellä täällä. Koko seurue istui kirstujen kansilla
— kirstut oli siirretty paikoiltansa, nähtävästi jonkin holvissa
suoritettavan muutoksen tai laajennuksen vuoksi — syöden leipää ja
juustoa ja juoden olutta haarikasta, joka kiersi mieheltä toiselle.
»Kuka on kuollut?» kysyi Stephen astellen alas holviin.