Auringon laskettua sade oli tauonnut, mutta yö oli pilvinen, ja
kuun valo, jota himmensi ja hajoitti sen usvakehä, valautui maille
mantereille haaleanharmaana.
John Smithin mökin ovelta lähti tumma hahmo, joka kevyin askelin eteni
nopeasti kohti Länsi-Endelstowia. Kohottuaan pian korkeammille maille
hän kääntyi seuraamaan rattaidenraiteita ja näki päämääränänsä olevan
kirkon selvästi piirtyvän taivasta vasten. Ei ollut kulunut puolta
tuntiakaan hänen lähdöstänsä, kun hän jo astui kirkkomaan aidan yli
johtavia portaita.
Säännötön aitaus oli yhä vielä vanhaan kallioon nimenomaisesti kuuluva
osa. Ruoho oli edelleenkin pitkää, ja haudat olivat siinä asussa, johon
kuluvat vuodet olivat suvainneet muuttaa Martin Cannisterin ja hänen
edeltäjänsä, Stephenin oman isoisän muovaamat vakinaiset muodot.
Ilmassa helähti ääni, joka kuului tulevan siltä suunnalta, missä Castle
Boterel sijaitsi. Siellä löi kirkon kello, ja sen ääni kaikui tyynessä
ilmassa niin selvänä kuin se olisi tullut viereisestä tornista, joka
yksinäiseen hiljaisuuteensa vaipuneena ei antanut mitään sellaisia
elonmerkkejä.
»Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän.» Stephen laski huolellisesti lyönnit, vaikka hyvin tiesikin
niiden luvun ennakolta. Kello oli yhdeksän. Oli se hetki, jonka Elfride
itse oli maininnut sopivimpana kohtaamisen hetkenä.
Stephen seisoi kirkon ovella ja kuunteli. Hän olisi kuullut toisen
henkilön hengityksen oven kaaren alla; siellä ei ollut ketään. Hän
painui syvemmälle oviaukkoon, istui kivirahille ja odotti sykkivin
sydämin.
Heikkoina kuuluvat äänet vain tehostivat hiljaisuutta.
Niistä huomattavin oli kaukaa rannikolta kuuluva meren nousu ja lasku.
Heikompana kuului loitolta yökehrääjän ääni. Kaikkein heikoimpia
vaikutelmia heikkojen joukossa aiheuttivat lentävät hämähäkinsiimat,
lähellä kirkonovea vaivalloisesti ryömivä konna, mato, joka yritti
kiskoa maahan lakastunutta lehteä ja tuulenhenki, joka saapui yhä
lähemmäksi ja vaimeni olemattomiin hänen eteensä, siivekäs siemen
taakkanansa.
Kaikkien noiden pehmeiden äänien joukossa ei ollut sitä ainoata
pehmeätä ääntä, joka yksin oli hänen ikävöimisensä esineenä — Elfriden
astunnan ääntä.
Stephen istui siten kokonaisen neljännestunnin kuulostaen, jäsentäkään
tukahduttamatta. Sitten hän asteli kirkon länsipuolelle. Hänen
ehdittyään tornin kulmaukseen häntä vastassa oli valkoinen hahmo. Hän
vetäytyi säikähtyneenä takaisin, mutta malttoi kohta mielensä. Siinä
oli nuoren Jethwayn hautapaasi, joka yhä näytti yhtä uudelta kuin sinä
päivänä, jolloin se oli pystytetty. Se valkoinen kivi, josta se oli
hakattu, vaikutti omituisen kaamealta paikkakunnan kivilouhoksista
peräisin olevien tummien paasien keskellä.
Stephenin mieleen johtui se yö, jona hän oli Elfriden keralla siinä
istunut, ja hän muisti varsin hyvin, kuinka oli silloin pahoitellut,
että Elfride oli, jospa vasten tahtoansakin, ottanut vastaan
lemmenpalvontaa jo ennen hänen tuloansa. Mutta nykyinen kouraantuntuva
pelontunne sai tuon entisen tunnon näyttämään aivan joutavalta, ja
niin hän asteli hautojen lomitse kirkkomaan rajalle, mistä päivän
aikaan saattoi selvästi nähdä pappilan ja Swancourtien nykyisen
asumuksen. Kukkulalle johtavalta polulta ei kuulunut askeltakaan, mutta
viimeksimainitun talon ikkunasta loisti valo.
Stephen tiesi, ettei voinut olla kysymystä mistään erehdyksestä aikaan
tai paikkaan nähden ja ettei lupauksen täyttämistä voinut estää mikään
vaikeus. Hän odotti vieläkin siirtyen kärsimättömyydestä sellaiseen
mielentilaan, jossa ajan kuluminen ei herättänyt mitään vaikutelmaa.
Hänet herätti haavelmistaan Castle Boterelin kello.
Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän, _kymmenen_.
Vasara iski vain kerran enemmän, mutta kuinka toisenlainen olikaan sen
herättämä tunnelma!
Stephen lähti kirkkomaalta vastakkaisesta portista ja asteli
kukkulanrinnettä alaspäin. Hän liikkui hitaasti kohti Elfriden kodin
veräjää, avasi sen hiljaa ja käveli hiekoitettua käytävää pitkin
ovelle. Siihen hän pysähtyi muutamaksi minuutiksi.
Sitten kuului hänen korvaansa miehen äänen hiljaa lausumia sanoja
avoimesta ikkunasta nurkan takaa. Niihin vastasi heleä, pehmeä nauru.
Elfride siellä nauroi.
Stephen tunsi tuskan sydäntänsä kalvavan. Hän palasi samaa tietä,
jota oli tullut. On olemassa pettymyksiä, jotka meitä kiduttavat,
ja on toisia, jotka iskevät meihin hautaan asti säilyvän haavan.
Viimeksimainitut ovat niin tuimia, ettei mikään saman toiveen myöhempi
tyydytys voi niitä täysin parantaa: ne merkitään onnen ikuiseksi
häviöksi. Niin oli nyt Stephenin laita: unelmaa kruunaavana sädekehänä
oli ollut heidän salainen kohtauksensa, ja vaikka Elfride olisikin
tullut hänen luoksensa nyt, kymmenen minuutin kuluttua, pettymys olisi
sittenkin yhä tuntunut.
Saavuttuaan kotiinsa nuori mies löysi sieltä kirjeen, joka oli saapunut
hänen poissaollessaan. Luullen sen sisältävän jonkin syyn Elfriden
poisjäämiseen, mutta voimatta kuvitella, kuinka se hänen tekonsa
oikeuttaisi, Stephen avasi nopeasti kirjekuoren.
Kirjeessä ei ollut sanaakaan Elfrideltä. Se sisälsi vain hänen
kahtasataa puntaansa koskevan talletustodistuksen. Toisella puolella
oli sekinkaava, johon Elfride oli merkinnyt saman summan, sekin
haltijalle maksettavaksi.
Stephen oli ymmällä. Hän yritti arvailla Elfriden vaikuttimia.
Kun ottaa huomioon, kuinka vähän Stephen tunsi hänen aikaisempia
tekojansa, on myönnettävä, että hän arvaili varsin älykkäästi: että
aamuisen tiedonannon ja illan sanattoman kieltäytymisen välimaalla oli
tapahtunut jotakin sellaista, mikä oli kerrassaan muuttanut Elfriden
suhtautumisen häneen.
Stephen ei tietänyt, mitä tehdä. Nyt tuntui mielettömältä lähteä
seuraavana aamuna Elfriden isän luo, kuten hän oli ajatellut, pyytämään
häntä suostumaan heidän kihlaukseensa, koska oli otettava huomioon
se mahdollisuus, ettei Elfride itse ollut enää hänen puolellansa.
Viisaalta näytti yksi ainoa menettelytapa: odottaa ja nähdä, mitä
päivät toisivat tullessaan, lähteä Birminghamiin suorittamaan hänelle
uskottu liiketehtävä, palata, ottaa selkoa, oliko mitään tapahtunut,
ja koettaa, mitä kohtaaminen voi vaikuttaa. Hänen peräytymisensä
aiheuttama hämmästys voisi kenties saada Elfriden osoittamaan piilevää
lämpöänsä yhtä nimenomaisesti kuin entisinä aikoina.
Tämä kärsivällisyyden näyte soveltui hyvin Stepheninlaisen miehen
luonnonlaatuun. Yhdeksän miestä kymmenestä olisi kenties menetellyt
ihan toisin: hyökännyt Elfriden läheisyyteen, hyviä tai huonoja keinoja
käyttäen, ja saanut aikaan jonkinlaisen ratkaisun — edukseen tai
vahingokseen.
Seuraavana aamuna hän lähti Birminghamiin. Vielä yksi kotipuolessa
vietetty päivä ei olisi asiaa haitannut, mutta hän ei voinut levätä,
ennenkuin oli aloittanut ja suorittanut loppuun sen ohjelman, jonka
oli itselleen asettanut. Ruumiillinen toimeliaisuus karkoittaa usein
pelontuskan yhtä täydellisesti kuin saavutettu varmuus.